Teksti: Timo Kuoppala
Näkövammaisten Kulttuuripalvelun juhlavuosi tarjoaa tilaisuuden tutkailla mennyttä toimintaa ja saavutuksia. Käsiin on osunut monta mielenkiintoista tekstiä. Yksi niistä on viisikymmenvuotishistoriikkiin kirjoittamani loppukappale yhdistyksen tulevaisuudesta.
Yhdistys oli juuri muuttamassa Helsingin Itä-Pasilasta Vallilaan Mäkelänkadulle silloisen Näkövammaisten Keskusliiton monitoimitalon naapuriin. Toimitilamuutos ei ollut kovin järisyttävä uudistus. Paljon enemmän nuorta skribenttiä kiinnosti kysymys yhdistyksen toiminnan suunnasta. ”Jatkaako yhdistys nimensä mukaisesti palvelujärjestönä vai tuleeko siitä kulttuurinnälkäisten näkövammaisten äänekäs puhetorvi?” Aineksia kumpaankin tuntui löytyvän.
Kajastus oli silloin vielä yhdistykselle merkittävä tulonlähde, vaikka uusia levikkiennätyksiä ei enää tehtykään. Hyvin toimitetulla lehdellä nähtiin kuitenkin olevan keskeinen osuus niin yhdistyksen talouden tukijana, näkövammaistietouden välittäjänä kuin kannanottajana. Uumoilimme myös mahdollisuuksia kehittää Kajastuksesta kansantajuinen kulttuurilehti maassa silloin ilmestyvien aika elitististen ja julkaisijoihinsa sitoutuneiden kulttuurilehtien rinnalle. Yhdistyksen häivyttämistä näkymättömiin lehdestä ja nimenkin muutosta ehdoteltiin. No, Kajastus on edelleen Kajastus ja yhdistyskin vilahtelee sen sivuilla tuolloin tällöin. Hyvää ja viihdyttävää lukemista kulttuurinnälkäisille on kyetty tarjoamaan näkövammaisasian ohella, joten ”kansan kulttuurilehti” -ajatus on ainakin osittain toteutunut.
Kajastuksen ohella yhdistys julkaisi tuolloin kahta näkövammaisille suunnattua koostelehteä nimiltään Saksinauha ja Kulttuurikasetti. Isona ongelmana oli lehtien olematon ajankohtaisuus. Näkevät saivat kulttuurilehdet tuoreeltaan luettavakseen, mutta näkövammaiset joutuivat odottelemaan mielenkiintoisia ajankohtaisia artikkeleita joskus kauankin. Jos juttua ei äänilehteen oltu valittu, jäi nälkäinen kuulija nuolemaan näppejään. Pulmaan ehdotettiin ratkaisuksi lehtien yhdistämistä kuusitoista kertaa vuodessa ilmestyväksi äänilehdeksi, jossa olisi asiaa niin kirjallisuuden, teatterin, musiikin kuin kuvataiteidenkin aloilta – kulttuuripolitiikkaa unohtamatta. Rahaa tarvittavaan toimittajaresurssiin ei kuitenkaan löytynyt, joten hanke jäi toteuttamatta. Valtion katsottiin olevan velvollinen tukemaan kulttuurilehtiä niiden ääniversioiden tuottamiseksi, mutta asian puolesta ei kovin vahvasti kampanjoitu. Onneksi kulman takana odottivat jo nopean tiedonsaannin mahdollistavat elektroniset sanoma- ja aikakauslehdet.
Yhdistys kantoi huolta jäsentensä vaitonaisuudesta. ”Kulttuuria kaikille” -hengessä haluttiin mennä yhteiskunnan menoon mukaan, mutta keinoja siihen kaivattiin. Historiikki kertoo: ”— yhdistyksen suunnan veto on jäänyt johtokunnan varaan. Tämän tietäen järjestettiin vuoden 1981 tammikuussa erityinen suunnitteluriihi, jossa yhdistyksessä aktiivisesti toimivat jäsenet kirjasivat toivomuksiaan. Riihtä puidaan jatkossakin. Monet ihmiset, vaikuttajayksilötkin, ovat onnellisen tietämättömiä näkövammaisten ongelmista. Heitä hätkähdytettiin kesällä 1981 Jyväskylän Kesässä ja Näköpiiririihessä Joensuussa. Yhdistys taktikoi kulttuurikentällä lähettämällä asiamiehensä sinne, missä kerma on koolla. Vastaanotto on ollut hämmentyneen myönteinen. Ehkä joku on joutunut tekemään pienen korjauksen muuten niin hyvin järjestetyssä arvomaailmassaan.”
Näkövammaisille lukutaidon suoneen pistekirjoituksen aseman koettiin olevan uhattuna. Pisteillä julkaistiin entistä vähemmän luettavaa, koska kasetille lukeminen ja äänitteiden monistaminen oli helppoa ja edullista tiedonvälitystä. Yhdistys julkaisi silloin ja julkaisee edelleen Pisteposti-nimistä kulttuurilehteä pisteillä. Lehti elää, vaikka nykyään myös tietokoneen avulla voi kulttuurijulkaisuja saada sormenpäihin luettavaksi. Kirjoittajan kaipaama kosketus kirjoitettuun kieleen on säilynyt. Historiikin tekijän ennustama näkövammaisten uuslukutaidottomuus ei ole onneksi kokonaan toteutunut.
Unelmissa olivat myös omat äänikirjat. Jos lukuapua ei ollut, näkövammainen kirjallisuuden ystävä oli Näkövammaisten kirjaston kokoelmien varassa eikä voinut sujuvasti ottaa hyllystä kirjaa lukuelämyksen uusimiseksi tai tarvitsemansa tiedon tarkistamiseksi. Erityiskirjasto Celian joustavat verkkopalvelut ovat poistaneet nämä ongelmat niiltä, jotka pystyvät verkkopalveluja käyttämään. Kaupallisten äänikirjapalveluiden saavutettavuudessa on vielä parantamisen varaa. Neljänkymmenen vuoden jälkeen voimme kysyä runoilija Tuula Pennasen sanoin:
Luoja, miksi löit minut sokeudella?
Kun kerran tiesit
kuinka paljon rakastin kirjaa.
Ja mitä minä olen tehnyt,
että minun on juotava
kahvini ilman tuoksuvaa aamiaislehteä?
Kyllä, minä olen pahalla päällä.
Kävisit itse Mäkelänkadulla katsomassa
Ei ole meillä Eskolaa eikä Salmista,
mutta Kampelan sentään saimme joulun alla.
Ei ole meillä Proustia ja katso,
miten runottomasti meidän on selvittävä.
Mutta vuotuisen Päätalon me saamme.
Minun mielipiteeni myöhästyvät aina.
Ja paljon on, että en ole koskaan kuullut.
Onko se mielestäsi oikein
ja mitä se on sekin sisäistetty herruus?
(Näköpiiri 6-7/1981)