Kirjailijavieraana Tiina Raevaara
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Kirjailija ja geneetikko Tiina Raevaaran nimi tuli Kajastuksen lukijoille tutuksi viime vuonna hänen saatuaan näkövammaisjärjestöjen perustaman Laurin kirja -äänikirjapalkinnon yhdessä äänikirjan lukijan Krista Putkonen-Örnin kanssa romaanista Kaksoiskierre (esittely Kajastus 4/2020).
Kaksoiskierteen jatko-osan ilmestyttyä viime keväänä Raevaara oli miltei itseoikeutettu nimi alkukesän kirjailijavieraaksemme. Koronarajoitusten takia etänä lähetettyä iltaa emännöi palkintolautakunnan puheenjohtajana toiminut Eija-Liisa Markkula.
Ensimmäisen Laurin kirja -palkinnon voitto oli kirjailijalle erittäin mieluisa yllätys, tae siitä, että hänen teemoiltaan ja toteutustavoiltaan hyvin uudenlainen kirjansa huomioitiin ja se kelpasi lukijoille. Voittoa he, yhdessä lukija Krista Putkonen-Örnin kanssa hehkuttavat edelleen tohkeissaan somessa. Kolmentuhannen euron rahapalkkio kuluu perheen uuden kodin hankintoihin, ”minulla on nyt Keravan kauneimmat tulppaanit pihassani”, nauraa kirjailija.
Haastattelija muistelee Kaksoiskierre-romaanin kylmäävää kauhua herättänyttä kansikuvaa, joka esittää Viikin kirjasto Koronaa graafisesti niin epäselvästi piirrettynä, että se vaikuttaa rauniolta. Kirjailija kertoo halunneensa häivyttää kaupunginosien ja rakennusten nimiä ja tunnistetietoja, mutta kustantaja vaati osan säilytettäväksi. Viikin kirjasto on kirjailijalle läheinen siksikin, että hän geneetikon työnsä ohessa kirjoitti esikoiskirjansa nimenomaan siellä.
Jos genetiikasta, erityisesti kimeerikokeiluista kertovan Kaksoiskierteen hallitseva elementti oli tuli, jatko-osa Polaaripyörteessä se on vesi ja jää. Kirjailija halusi uuden kirjansa taustaksi täysin erilaisen ympäristön. Hän oli käynyt opintomatkalla Huippuvuorilla ja elokuisen yöttömän yön kova, säälimätön valo jätti häneen lähtemättömät jäljet.
Tarinan lähtökohtana oleva maanvyörymä, joka nostaa pintaan ennennäkemättömiä ekskavaatteja ja muita alkueläimiä, on todellisuudesta lainattu. Ikiroudan sulaminen mm. Siperiassa on paljastanut mammuttien luiden lisäksi äärettömän vaarallisia mikrobeja ja taudinaiheuttajia. Sysselmannenin, eli eräänlaisen kuvernöörintapaisen poikkeuksellisin ankarin laein ja asetuksin johdetuilla Huippuvuorilla ei kuuluta sairausvakuutuksen piiriin, eikä nykyisin haudata kuolleita, vaan sairastuneet ja kuolleet ihmiset kuljetetaan mantereelle. Aikaisemmin siellä kuitenkin haudattiin mm. espanjantaudin uhreja ja tällä saattaisi olla arvaamattomia seurauksia.
Huippuvuoret kuuluvat suvereenisena osana Norjan hallinnon alaisuuteen. Huippuvuorten asema on kuitenkin poikkeuksellinen, sillä kaikilla sopimusosapuolimailla on oikeus hyödyntää saarten luonnonvaroja ja harjoittaa taloudellista (lähinnä kaivosteollisuus) ja tieteellistä toimintaa. Saarten geopoliittinen merkitys voimistuu voimistumistaan, kun pohjoiset maat tunnistavat arktisten alueiden tärkeyden. Raevaarasta tuntui Huippuvuorilla oleskellessaan, että vaikka hän oli toisaalta kuin maan äärellä tai reunalla, toisaalta paikka oli äärettömän vankan kiinnostuksen keskipisteenä sekä suurvaltojen että ilmastonmuutoksen tutkijoiden taholta. Raevaara oli tutkinut suomalaisen maanpuolustuskorkeakoulun opinnäytetöitä arktiseen alueeseen suhtautumisesta ja kertoo ihmetelleensä, kuinka suomalaisilta on jossain määrin mennyt ohi, mitä arktisilla alueilla todella tapahtuu. ”Sen sijaan norjalaiset pelkäsivät esimerkiksi Krimin valtauksen aikaan, että jokin tekaistu tapaturma sattuisi myös Huippuvuorten läheisyydessä, tarjoten tekosyytä geopoliittisille siirroille.” Tämä havainto toi romaaniin kohtauksen venäläisen sukellusveneen kanssa.
Romaanin nimi polaaripyörre tarkoittaa tuulipyörrettä, joka muodostuu pyörivän planeetan napa-alueille. ”Pohjoisessa se pitää kylmän ilman yleensä napa-alueella, mutta ilmastonmuutoksen vaikutuksesta pyörre joskus hajoaa ja kylmää ilmaa purkautuu epäsäännöllisesti muuallekin. Esimerkiksi yllättävät poikkeuksellisen kovat pakkaset johtuvat näiden pyörteiden hajaantumisesta liian etelään. Toisaalta Huippuvuorillakin on ollut poikkeuksellisen lämpimiä talvia johtuen polaaripyörteen katkeamisesta.”
”Romaanissa tapahtuu valtavasti, mutta kaikki on johdettavissa siihen, että ilmasto lämpenee”, korostaa Raevaara. Kauhun elementtejä on miltei liiaksi asti: aivoja syövät ameebat (ilmaisu on napattu eräästä Iltalehden lööpistä), maanvyöryt, sukellusveneet, jääkarhut ja ihmisten syväjäädytyskokeet, mausteina murhat ja ihmisten kimurantit suhteet. Raevaara pitää koko keitoksen otteessaan suvereenin luontevasti, eikä jännitys hellitä hetkeksikään.
Lähtö Huippuvuorille oli ennustettu jo Kaksoiskierteen loppuratkaisussa, kun päähenkilö, biokemian ja genetiikan tutkija Eerika sai joululahjaksi lentoliput Huippuvuorille itselleen ja tyttärelleen Tuulikille. ”Tuulikin poikkeuksellinen syntyperä tuo erikoisia mahdollisuuksia käsitellä mitä erilaisempia aiheita”, huomauttaa Raevaara. ”Toisaalta Tuulikin sovittaminen juoniin on henkisesti haastavaa: lasten ja yhtä lailla myös koirien sijoittaminen vaikeiden ja pahojen tapahtumien sekaan tuottaa äidille ja koiranomistajalle tuskaa. Tämä näkökulma tulee varmaan rajoittamaan Tuulikin elämän käänteitä jatkossakin”, nauraa kirjailija.
Eerikan uusi työpaikka ihmisten syväjäädytyskokeiden valvojana nostaa esiin makaaberin ajatuksen: kun luonto sulaa, ihminen jäätyy. ”Vaikka luonto ympärillä tuhoutuu, ihminen pitää itseään niin tärkeänä, että hänen pitää herätä henkiin ja elää ikuisesti”, ihmettelee Raevaara.
Sarjan kolmas kirja on tekeillä. Raevaara käyttää kirjailijana mielellään työskentelymetodia, jossa samat aiheet leviävät samanaikaisesti kahden eri genren kirjoituksiin, eli kaunokirjallisuus ammentaa tietokirjan aiheista ja tietokirjassa palataan romaanin aihepiiriin. Tämä näyttäytyy selkeästi esimerkiksi kirjailijan alkutuotannon Hukkajoki-nimisen romaanin kohdalla, joka ilmestyi pian Koiraksi ihmiselle -tietoteoksen jälkeen ja jonka eräänä tärkeänä hahmona on koira. ”Monien uskontojen tuttu motiivi, jonka mukaan koira opastaa sieluja tuonpuoleiseen, on valunut tietokirjan sivuilta romaanin juoneen”, kuvailee kirjailija kertoen, että aikaisemmin villejä eläimiä pidettiin mielenkiintoisempina tutkimuskohteina. ”Nykyään koiria tutkitaan myös ihmisen näkökulmista, esimerkiksi rotukoirissa esiintyviä ihmisten sairauksia on helpompi mallintaa koirilla”. ”Tiesittekö muuten, että koira on ainoa eläin, mukaan lukien myös kädelliset, joka pystyy seuraamaan katseellaan ihmisen katseen suuntaa. Koira on historian varrella näin vahvasti domestikoitunut, leimautunut ihmiseen”, kertoo Raevaara.
Kirjailijan päässä on jatkuvasti hautumassa innostavia kirjaideoita. Ensi vuonna häneltä ilmestyy jälleen tietokirja, joka valmistuu rinnakkain trillerisarjan kolmannen kirjan kanssa. ”Tieteen yleistajuistamista ja kaunokirjallisuuteen sukeltamistarinta rinnan, lisäksi kolumneja kerran kuussa Suomen Kuvalehteen ja Turun Sanomiin, useita blogeja ja satunnaisia tiedeartikkeleita”, luettelee Raevaara. Kirjoittamisen vastapainona hän vaeltelee koiransa kanssa metsässä, pelaa sählyä ja on hurahtanut crossfitiin. ”Rankka urheilu auttaa käsittelemään ahdistusta, sen avulla oppii käyttämään pahaa oloa hyödyksi, sitten saa rentoutua. Lisäksi on hauskaa opetella aikuisena uusia, älyttömiäkin taitoja, kuten vaikka käsillä seisomista, yllättää itsensä ja mennä pelkoja kohti”, hän pohtii.
Ennen tieteistrillereitään Raevaara julkaisi mm. hyvin erikoislaatuisen trilogian, jonka osat ovat täynnä kirjallisia viittauksia ja jotka ammentavat vanhojen kauhuklassikoiden motiiveista, mutta joissa, kuten Raevaara tähdentää, ”kaikki hurjimmatkin ideat kumpuavat jossain määrin todellisuudesta”.
Yö ei saa tulla, Korppinaiset, Veri joka suonissasi virtaa – jo kirjojen nimet viittaavat vahvasti kauhugenreen. Ensimmäinen kirja pohjautuu E. T. A. Hoffmannin Nukkumatti-pienoisromaaniin, toinen Edgar Allan Poen Korppi-runoelmaan ja kolmas Bram Stokerin Dracula-romaaniin. Trilogian yhdistäviä hahmoja ovat mm. kelloseppä Teodorin liikkeessä työskentelevä Johannes ja Aalo, joka on fyysisesti todella vähän läsnä, mutta jota etsitään ja kaivataan läpi trilogian. Henkilöiden nimet kantavat vahvaa symboliikkaa, esimerkiksi Aalo muistuttaa Aino Kailaan Sudenmorsiamesta ja näin muodonmuutoksesta.
Yö ei saa tulla -kirjan yhtenä motiivina on silmät: näkeminen tarkoittaa kirjallisuudessa perinteisesti metaforisesti tietämistä. ”Minulla on luontainen tapa kirjoittaa mysteeritarinoita ja joudun hieman taistelemaan vastaan, sillä tarinoista tulisi helposti liian arvoituksellisia, joten pyrin sanomaan enemmän asioita ääneen ja auki”, kuvailee kirjailija.
Korppinaisissa Johannes hakee sidekudosrappiotautiin sairastuneen Aalon takaisin Yhdysvalloista. Korpit ja naakat käyttäytyvät tai näyttäytyvät koko ajan uhkaavina ja pelottavina. Raevaara kuitenkin rakastaa varislintuja. Hän kertoo kokeesta, jossa vapaille variksille näytettiin ihminen, jolla oli kädessään kuollut varis. Varikset yhdistivät kyseisen ihmisen linnun kuolemaan ja välttelivät häntä sen jälkeen. Koe uusittiin myös eri naamareilla ja varikset yhdistivät eri kasvot kuolemaan ja pystyivät välittämään tiedon siitä muillekin lajitovereilleen. Kirjan toinen kattava ajatus on se, että varikset muistavat, kuka tai mikä liittyy kuolemaan. Toinen ajatus puolestaan on kuoleman pysäyttäminen – teema, joka palautuu myöhemmin Polaaripyörteessä.
Kolmas kirja tapahtuu Romaniassa eriskummallisessa hoitolaitoksessa, jossa Aalo mahdollisesti oleskeli. Tarinan pohjana on uskomus, jonka mukaan kaikki ihmisen solut ovat sellaisinaan elinkelpoisia. Tämä teema toistuu myöhemmin tavallaan Kaksoiskierteen kimeeriaiheessa. Tämä perusolettamus luo jatkoa sille uskonnolliselle ajatukselle, että alkio on jo täysi ihminen, sillä on ihmisen arvo ja oikeudet. ”Maailmassa on aina enemmän elämänhaluisia ihmisiä kuin elinkelpoisia ruumiita ja kun ihmisiä kuolee haluamattaan, esimerkiksi keskitysleirillä, heidän sielunsa jäävät etsimään kotipaikkaa vampyyrin lailla”, hahmottelee Raevaara kirjan ideaa.
Raevaaran kieli on selkeän kirkas ja yksinkertainen. ”Mielestäni sanojen tehtävä tekstissä on muuttua näkymättömiksi, huomaamattomiksi”, sanoo kirjailija, jota Yle haastatteli Agricolan päivänä suomen kielen asemasta. ”En ole huolissani kielemme tulevaisuudesta. Elävään kieleen otetaan jatkuvasti vaikutteita ulkopuolelta, eristäytyminen ei ole vaihtoehto. Tutkijat joutuvat käyttämään paljon englantia, mutta toki kaipaisin heiltä aktiivisempaa kirjoittelua myös suomeksi, jotta suomenkielinen ammattiterminologia kehittyisi englanninkielen vastaavan mukana. Nuoriso puolestaan leikittelee kielellä aina, se on vain rikkautta”, pohtii kirjailija.
Tiina Raevaaran kirjailijavierailutallenne on kuunneltavissa osoitteessa www.kajastuslehti.fi tai www.digikajastus.fi