Teksti: Joose Ojala
On syksy 2017. Herttoniemeläisen omakotitalon eteisessä hierotaan kauppoja. Lattialla on pienen ompelukoneen kokoinen suorakaiteen muotoinen laatikko, jonka päällä pyörii myötäpäivään kaksi pyöreää kiekkoa. Kiekot sisältävät magneettinauhaa, joka kulkee laitteen etuosassa sijaitsevien äänipäiden läpi kelalta toiselle. Laitteen omistaja, vajaa seitsemänkymmpinen mies kytkee koneeseen virran ja nauhakelat pyörähtävät liikkeelle. Musiikki, kyllästymiseen asti tuttu Abban kestohitti “Gimme Gimme Gimme” tulvii huoneeseen laitteen sivuilla olevista kiinteistä kaiuttimista. Kyseessä on selkeästi kotiäänitys ja nauhan kuntokaan ei ole paras mahdollinen. Umpituttu biisi ei kuitenkaan ole tehnyt minuun ikinä aiemmin samanlaista vaikutusta. Ääni on lämmin, toistossa korostuvat melko voimakkaasti bassotaajuudet. Yläpää jää jotenkin eteerisen utuiseksi. Voisin kaivaa taskustani älypuhelimen, avata minkä tahansa pilvipalvelun ja kuunnella kappaleen viimeisimmän, uusimmalla tekniikalla tehdyn remasteroinnin. En tee niin vaan jään seuraamaan hypnoottisesti pyöriviä nauhakeloja.
Noin kymmenen sekunnin kohdalla musiikki katkeaa kammottavan rutinan ja paukkeen alle. Myyjä pahoittelee ja kertoo, että laitetta ei ole käytetty hetkeen. Huollon tarve on ilmeinen ja sovimme, että saan laitteen hinnasta 50 prosentin hinnanalennuksen. Tuttu huoltoliike hoitaisi kuitenkin nauhurin käyttökuntoon, ja myyjältä saamani hinnanalennus kattaa sopivasti huoltokulut.
Kaivaessani taskustani lompakkoa, mielessäni käy, olisiko minun, päätoimisen musiikinopiskelijan sittenkin järkevämpi tuhlata vähät rahani vaikkapa uusiin kaiuttimiin ja äänikorttiin. Voisinhan niiden sekä Spotifyn turvin kuunnella laadukasta musiikkia lähes rajattomasti. Kaupat kuitenkin syntyvät ja lähden kotiini kelanauhurin omistajana. Mukana tulee iso muovikassillinen 1970- ja 80-luvuilla äänitettyä musiikkia.
Sokerihiiren käsi hamuaa karkkipussille
Olen aina ollut perso makealle. Jopa niin perso, että laittaessani karkin suuhuni, minun tekee aivan valtavasti mieli seuraavaa makeista, vaikka ensimmäinen on hädin tuskin koskenut kitalakeani. Mitä isompi karkkipussi, sitä pahempi ongelma. Kun Spotify tuli käyttööni noin kymmenen vuotta sitten, pidin sitä ehdottomasti parhaana asiana, mitä minulle musiikin kuluttajana on tapahtunut vuosikymmeniin tai ehkä koskaan. Ja toden totta, kuukausimaksua vastaan sain kuunnella musiikkia rajattomasti. Levyjä tallentui spotifykirjastooni satoja. Niitä ei toki tallentamisen jälkeen tullut kuunneltua läheskään aina kokonaisuuksina. Yleensä levyt tuli plärättyä läpi sillä ajatuksella, että kullekin raidalle annoin korkeintaan minuutin armonaikaa. Mikäli kuulemani miellytti, nämä raidat pääsivät säännöllisesti kuuntelemieni kappaleiden joukkoon, muut jäivät sivuun. Ajatus oli monta kertaa taustalla se, että oikeastaan haluaisin ja minun kannattaisi kuunnella kokonainen levy. Helposti sulavaa kuuntelumusiikkia oli kuitenkin virtuaalisella levylautasellani niin paljon, että pikaista korvakarkkia oli yksinkertaisesti liikaa ja liian helposti saatavilla. Jos biisit rupesivat kyllästyttämään, uutta musiikkia oli mahdollista löytää käytännössä rajattomat määrät. Sitä oli myös mahdollisuus viskata sivuun yhtä rajattomasti. En ole koskaan ollut Tinderissä. Olen kuitenkin lukenut useita siitä kertovia artikkeleita. Niissä kerrotaan siitä, kuinka ihmiset viskaavat täysin mitättömistä syistä tai lainkaan ilman syytä vanhan deitin tylysti sivuun ja siirtyvät seuraavaan. Kehenkään ei jaksa tutustua ajan kanssa, kun aina voi löytää mielenkiintoisempaa ja “parempaa” seuraa. Huomasin toimivani Spotifyssa musiikkikappaleiden kanssa aivan vastaavalla tavalla. “Ihan kiva, mutta jotenkin ei nyt sytytä. Tsekataan vielä tämä seuraava, josko siinä olisi sitten sitä jotain.” Tällaisen pläräämisen jälkeen turnausväsymys saattoi olla sitä luokkaa, ettei oikein mikään musiikki kuulostanut enää miltään. Vähän sama juttu kuin festareilla, joilla ahnehtii kaikki keikat – jossain vaiheessa kyky vastaanottaa uutta musiikkia yksinkertaisesti päättyy ja kaikki kuulostaa samalta puurolta.
Levoton tyttö ja kuunnelluimpien biisien lista
Koin suoratoistopalveluiden käyttäjänä kaksi merkittävää herätystä. Ensimmäinen näistä oli Spotifyn kokoama soittolista, johon se oli koonnut vuoden ajalta kuuntelemiani kappaleita järjestettynä siten, että eniten kuuntelemani kappale oli listan kärjessä ja vähiten kuuntelemani sen hännillä. Soittolista oli toden totta täynnä minulle mieleisiä kappaleita. Kuitenkin karu havaintoni oli se, että suhteutettuna musiikkikirjastoni kokoon, kyseinen lista oli otannaltaan naurettavan suppea. Eli vaikka minulla oli käytössäni enemmän musiikkia kuin koskaan, olin todellisuudessa supistanut musiikin kuunteluani ja antanut valtavat määrät kuuntelukertoja yksittäisille hyville kappaleille. Hyviähän ne biisit toki olivat ja ovat, mutta hirveästi jäi paitsioon sellaista musiikkia, jolle en edes antanut mahdollisuutta. Oli pakko tunnustaa tosiasiat. Minä olin se, joka olin kritisoinut monissa keskusteluissa sitä, että musiikin kuuntelutottumukset olivat siirtyneet pois albumikokonaisuuksista yksittäisten kappaleiden luukuttamiseen. Kuvittelin olevani tästä massasta jokin poikkeus. Ajattelin, että minä muusikkona, musiikinopiskelijana ja muka tiedostavampana musiikinkuuntelijana osaisin väistää tällaiset sudenkuopat. Vähänpä tiesin.
Samoihin aikoihin tämän oivalluksen kanssa löysin netistä artisti Anssi Kelan vuonna 2014 kirjoittaman artikkelin “Levoton tyttö”. Artikkelissa hän avaa yksityiskohtaisesti luku luvulta tulonmuodostustaan suoratoistopalveluiden osalta hänen samannimisen hittikappaleensa pohjalta. Juttu on hyvä ja suosittelen sen lukemista kaikille. Tärkeimpänä oivalluksena tuli jutusta aivan konkreettisesti selville se, että mikäli kappaleella haluaa tienata rahaa edes kohtuullisen summan, pitää soittokertoja olla useita satojatuhansia tai jopa miljoonia. Siinä saavat indieartistit ja kaikenkarvaiset marginaalimuusikot kylmää kyytiä. Yksittäisistä soittokerroista kun ei rahaa saa käytännössä lainkaan ja ajan hengen mukaisesti joka tuotos pitää suoratoistopalveluista löytyä, koska se on ainut tapa saada musiikille ylipäätään kuuntelukertoja. Kävi siis selväksi, että musiikin alustapalveluiden liikeidea perustuu nimenomaan siihen, että yksi raita saa maksimaalisesti soittokertoja. Ohjelma ja sen algoritmit on siis valjastettu toteuttamaan kyseistä tavoitetta. Musiikin kuuntelijaa viedään, vaikka hän ei edes sitä itse välttämättä ymmärrä. Tiedostava voit toki yrittää olla, mutta sokerihiiren käsi hamuaa karkkipussille niin primitiivisellä voimalla, että se ajaa lähes kaiken muun edelle. Näin kävi minullekin monien muiden joukossa.
Vanhassa vara parempi vai onko sittenkään?
Sokerikoukusta pääsee eroon noin viikossa, jos itsekuri riittää jättämään karkit kauppaan. Spotifyn kanssa tilanne ei tietysti ole näin mustavalkoinen, koska laajasta tarjonnasta on löytynyt ja löytyy jatkuvasti uusia helmiä. Lisäksi suoratoistopalvelut ovat kätevyydessään omaa luokkaansa muusikon työssä, kun uusia biisejä on otettava haltuun keikoille. Palvelut ovat siis tulleet jäädäkseen. Voimme vain toivoa ja tehdä edunvalvontatyötä sen eteen, että sopimukset olisivat jatkossa inhimillisempiä myös musiikin tekijöille.
Olen ihminen, joka rauhoittuu näprätessään jotakin käsillään. Herttoniemestä kotiin raiaamani kelanauhuri vaati tottumattomalta melkoista sorminäppäryyttä. Yksinomaan nauhan pään sijoittaminen kelalle vaatii alussa keskittymistä. On myös varmistettava, että nauha rullautuu oikein eikä lähde kierteelle. Nauhat olivat myös oma lukunsa. Niissä ei juurikaan ollut merkintöjä, joten jokainen nauha oli sukellus tuntemattomaan. Kun nauhan sai onnistuneesti soittimeen ja koneen käyntiin, musiikin äärelle oli helppo syventyä. Kelanauhan vaatima esivalmistelu on jo itsessään rutiini, joka valmistaa mielen musiikkihetkeä varten. Musiikin soidessa ja nauhurin kelojen pyöriessä ei tee mieli selata Facebookia.
Nykyään LP-levyt ovat ampaisseet taas myyntitilastoihin ja vinyylisoitin löytyy jo monista kodeista tai se on kaivettu jälleen vintiltä. LP-levyinä saa nykyään ilahduttavasti suuria määriä myös aivan uutta musiikkia. En siis liene ainut keskittyneemmän kuuntelukokemuksen pariin halajava. Jos spotify tai CD tökkii, LP-levyt tai vanhat kunnon C-kasetit ovat kokemukseni mukaan varteenotettava vaihtoehto. Kelanauhureiden ja etenkin nauhojen saatavuus on melko huono ainakin jos pysytään vain Suomen rajojen sisällä. Lisäksi kun kelanauha pääsee purkautumaan ja pitkin lattioita on 50 metriä sotkuista vyyhtiä, vannoutuneemmankin analogiharrastajan hymy saattaa hyytyä. Jos siis musiikkia haluaa kuunnella nimenomaan magneettinauhalta, suosittelen enemmänkin C-kasettia kuin avokelaa, jollet sitten ole valmis laittamaan harrastukseen oikeasti aikaa ja vaivaa.
Kun musiikkia kuuntelee tietokoneelta tai älylaitteelta, ongelma on monesti se, että samalla laitteella voi tehdä monenlaista sijaistoimintoa. Tällöin voi käydä niin, että itse musiikin kuunteleminen jää sivuosaan aivan varkain, kun FB-feedi tai iltalehden etusivu aukeaa näytölle kuin itsestään. Analoginen laite vaatii valmisteluja, jotta musiikin kuunteleminen onnistuu. Toinen analogisten koneiden etu on se, ettei niillä ole yhtä yksinkertaista hyppiä raidalta toiselle kuin digitaalisilla laitteilla. Kun neulan asettaa levylle, kasetin soittimeen tai nauhan kelalle, musiikkia tulee kuin huomaamattaan ajatelleeksikin isommissa kokonaisuuksissa. Kuunnellaan nyt tämä nauha tai tämä levypuoli. Ja vaikka Spotifysta puhuinkin tässä kovin kriittisin sanankääntein, suoratoistopalveluista on paljon hyötyä myös analogisesti musiikkia kuunnellessa. Spotifysta voi etsiä mielenkiintoista musiikkia ja sitten saman kokonaisuuden voi yrittää löytää vaikkapa LP-levynä tai kasettina. Olen toiminut myös itse niin, että olen suoraan Spotifysta tallentanut omaan käyttööni mielimusiikkiani nauhalle ja kuunnellut kappaleet analogisina versioina. Lisäksi shazam ja muut musiikin tunnistuspalvelut ovat kullanarvoisia, kun soivan kappaleen nimi ei ole tiedossa. Turha siis haikailla “vanhoja hyviä aikoja”, kun voimme tässä hetkessä kuoria digitekniikalla kermat vanhoista analogisista kuunteluvälineistä ja nauttia musiikista.