Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Ajamme aikoinaan kovin tutuksi tullutta reittiä. Takapenkillä minä, joka en näe ja hän, joka ei muista, kuljettajanamme kivikasvoisena rattia puristava veljeni.
Lähikaupungin jälkeen tie kapenee hieman ja mutkittelee kumpuilevassa maastossa. Veljeni jarruttaa tutun ravintolan pihaan. Se on suljettuna.
Lapsuudessani perheemme kävi siellä pari kertaa kuussa, aina sunnuntaina, kunnon patikoinnin päälle. Opin siellä syömään herkullisia sisälmyksiä, maksaa, munuaista, jopa erästä naudan keuhkoista valmistettua, erittäin maukasta ruokaa. Kerran söimme siellä ukkosen alla, minä kiukuttelin jostain ja isä lähetti minut ulos, seisoin rakennuksen seinään painautuneena kaatosateessa ja ihailin, peläten samalla, taukoamatonta salamointia. Nyt hän tuijottaa rakennusta tyhjin katsein.
Pienen metsikön jälkeen eteemme piirtyvät lapsuuteni maisemien ulkorajat. Vasemmalla kolme valtavaa, pulleaa tiimalasia muistuttavaa betonista höyrypiippua ja voimalan turbiinit sivurakennuksineen, oikealla alumiinisulattamon laaja, matala rakennuskompleksi. Käännymme ajamaan niiden välistä metsäisää rinnettä ylöspäin. Isä nyökyttelee epävarman oloisesti kysyessäni, tunteeko hän paikan.
Vanhempani olivat töissä alumiinisulattamossa. Koulussamme oli lähinnä näiden kahden työpaikan työntekijöiden lapsia ja me, sulattamolaiset pidimme itseämme jotenkin parempiosaisina. Muistelen, että myös aikuiset kaveerasivat lähinnä omien kollegoidensa kanssa. Jos vanhemmat lähtivät sulattamon juhliin, isä pukeutui rennosti, mutta ne harvat kerrat, kun he kävivät voimalan tanssiaisissa, hän pukeutui parhaimpiinsa ja vaati myös äitiä laittautumaan erityisen hienoksi, piti näet pitää huolta sulattamolaisten maineesta.
Vajaan kilometrin päästä näemme ensimmäisiä asuinkerrostaloja, kaupan, maauimalan ja kapakan. Kapakassa myytiin myös jäätelöä, makuina vanilja, suklaa, mansikka ja punssi, tötteröt olivat ihanan rapeita ja makeuttamattomia, isompiin mahtui kolme palloa. Me pienet lapset puikkelehdimme hielle ja oluelle haisevien, hellepäivinä pelkissä virttyneissä hihattomissa valkoisissa aluspaidoissa seisoskelevien, äänekkäiden ukkojen seassa. Maauimalasta pääsi jätskille suoraan kapakan takaovesta, takaisin maauimalaan pääsi vain uikkarit päällä ja monet lapset tulivat kapakkaan etuovesta pelkissä uikkareissa livahtaakseen uimalaan maksamatta sisäänpääsymaksua.
Isääni en koskaan nähnyt kapakassa. Silloin-tällöin hän lähti työkavereiden kanssa vuorille paistamaan nuotiolla läskiä ja vastaongittuja kaloja. Niinä iltoina hän tuli yömyöhään kotiin, mutta aina käväisi lastenhuoneessa iltasuukkoa antamassa, vaikka olisimme jo olleet unessa. Muistan, miten erikoiselle hän silloin haisi, savun, ruoan ja viinin sekoitukselle, pidin siitä tuoksusta kovasti, enkä ymmärtänyt, miksi äiti motkotti aina seuraavat päivät. ”Isin tyttö”, murjotti äiti, ”saa nähdä, mitä sinustakin tulee!” Kerron isälle tästä, hän kuuntelee kiinnostunutta teeskennellen.
Asuimme ensin alueen vanhimmassa, sitten uusimmassa kerrostalossa. Kun innostuin Suomesta 11-vuotiaana, vertailin mielessäni asuinaluettamme Tapiolaan, olihan sielläkin pienkerrostaloja metsänsiimeksessä, kuten meillä. Kun sittemmin olimme muuttamassa Budapestiin, isä saarnasi usein, miten pääkaupungissa varmasti pidettäisiin parempaa huolta asuintaloista ja ympäristöstä, siellä ei sotkettaisi seiniä, ei jätettäisi roskia luontoon.
Minä uskoin kaiken, mitä isä puhui. Vasta viimeisenä kesänämme maalla, varhaismurrosikäisenä jouduin hänen kanssaan kunnon riitaan. Luin koulussa pakollista venäjän kieltä, pidin siitä ja olin kirjeenvaihdossa parin venäläisen lapsen kanssa. Saarnasin isälleni Neuvostoliiton hienoudesta, maailmanrauha-aikeista ja poliittisesta vilpittömyydestä. Miten isä uskalsi todistella minulle jotain päinvastaista? Muistan, kävelimme ulkona ja lopuksi hän sanoi vain, että isona tulisin muistamaan hänen sanojaan ja ajattelemaan itsekin toisella tavalla, minä katsoin häntä silmiin ja tunsin kenties ensimmäistä kertaa elämässäni säälinsekaista riemua, että hän oli matkalla kohti vanhenemista ja itse vasta nuoreksi puhkeamassa.
Hän oli sukumme välkky, ensimmäinen akateemisesti koulutettu ihminen lähipiirissään, kaivosmiehen vanhin lapsi, josta tuli alansa parhaita insinöörejä. Huippuvirkaan hän ei voinut päästä, kun ei koskaan suostunut hakemaan kommunistipuolueen jäsenyyttä. Kenelläkään toisella en silloin nähnyt olleen niin paljon kirjoja, kuin meillä. Viikonloppuisin kävimme retkillä ja museoissa ja meille tilattiin toistakymmentä sanoma-ja aikakausilehteä. Rakastin pienenä erästä lasten taidekirjasarjaa: jokainen kirjanen käsitteli kolmea kuuluisaa taidemaalaria tai kuvanveistäjää, elämäkerran jälkeen tuli kymmeniä sivuja, joiden alaosassa kerrottiin aina yhdestä teoksesta hyvin tarkasti kuvaillen ja lapsilukijan piti liimata sivulle erillisestä taskusta löytyvä, sinne sopiva taideteoksen kuva. Minä en niitä kuvakortteja liimannut kirjaan, vaan leikimme usein isän kanssa niillä eräänlaista korttipeliä, jossa sadoista korteista piti löytää yhteenkuuluvia tiettyjen kriteereiden, esimerkiksi taiteilijan nimen, aikakauden tai tyylin perusteella.
Koulun piti olla vaikea minulle, heikkonäköiselle tytölle, mutta kun isä huomasi minun pärjänneen sittenkin erinomaisesti, hän alkoi treenata minua kunnianhimoisesti. Alusta muistan monet itkut, kun huonolaatuisen mustekynän kärjestä tippuva muste tahrasi paperia ja isä pakotti minua kirjoittamaan sivun uudestaan ja uudestaan. Viivoitin tuli tutuksi myös rangaistusvälineenä. ”Me olimme sen ajan kasvatteja”, puolusteli hän myöhemmin heidän käyttämiään kurinpitokeinoja. Hän kuitenkin pyysi aina anteeksi jälkikäteen oltuaan meille fyysisesti liian ankara, muistan meidän joskus jopa itkeneen yhdessä.
Parvekkeeltamme näki autotalleille, joiden edessä isä ja muut alueen miehet korjailivat lauantai-iltapäivisin Trabantejaan ja Ladojaan. Alakerran avoimista ikkunoista raikui milloin mitäkin musiikkia ja isä sai huollon aina paljon nopeammin valmiiksi, jos musiikki ei ollut hänelle mieleen. Jos ikkunoista tulvi hyvää rockia, hän kutsui minutkin autotalliin askartelemaan vaikka koulun vaatimien hyönteisten- tai kasvienkeruulaatikoiden parissa. Autotalli oli ihmeellinen työpaja, täynnä aarteita sadoista erilaisista napeista nahanpaloihin ja papereihin, joista sai askarreltua vaikka mitä, vaikka uskomattomia naamiaisasuja. Koulun naamiaisjuhlissa minulla oli aina hyvin erikoinen asu, parhaat olivat se hieno, avautuva ja luettava kuvakirja ja se valtava, tarkoin piirretty maapallo. Toisaalta autotallissa myös pelotti se auton alla ollut syvä huoltokuilu, johon pelkäsin joskus putoavani.
Rakastin maanantai-iltoja, jolloin televisio ei lähettänyt mitään ohjelmaa. Silloin pelasimme lautapelejä tai shakkia tai istuin isän vieressä katselemalla hänen kanssaan yhdessä isoja karttakirjoja tai kuvitettuja hienoja tiedekirjoja eläimistä, avaruudesta, eksoottisista maista. Nojasin oikein kiinni hänen kylkeen ja pitelin käsissäni hänen oikeaa kättään, ihaillen voimakkaan lukulampun valossa sinertävinä kohoavia verisuonia hänen kämmenselässään. Kun nyt kävelen käsikynkkää hänen kanssaan, on hän pelkkää luuta ja nahkaa, hauraana hoiperteleva vanhus.
Kun valmistauduin koulun kokeisiin tai siihen loppuelämäni suuntaa määritelleeseen tietokilpailuun, isä opetti minua opiskelemaan tehokkaasti. Haimme kirjastosta pikalukuoppaita ja harjoittelimme yhdessä viikkotolkulla. Hän opetti minua kirjoittamaan tekstaten – taito, josta peruskoulun opettajilta tuli pelkkiä moitteita, mutta josta kehittelin myöhemmin itselleni selkeän, nätin ja nopean oman kirjoitustyylini. Parasta oli kuitenkin muistiinpanotekniikoiden opettelu. Isä osti minulle isoja, paksuja kierrevihkoja, joiden sivureunalla oli aakkoset portaittain. Kun minun piti tehdä muistiinpanoja eri aihealueista, niitä oli helppo ryhmitellä aakkosjärjestyksen mukaisesti ja alaluokkia vielä erivärisiä kyniä käyttäen. Myöhemmin lukiossa ja yliopistossa monet lainasivat mielellään minun tekemiä muistiinpanoja ennen kokeita. Missä vaiheessa nuo isot kierrevihot katosivat, mietin kymmeniä muuttojani muistellen. Ja isä, hän ei oikein osaa enää lukea edes lyhyitä lauseita!
Kiertelemme ison vinon kahdeksikon muotoista pääkatua, jonka ympärille pääosa taloista oli rakennettu. Kahdeksikon pienemmän ympyrän keskellä oli pienempien lasten iso leikkikenttä, isompi ympyrä puolestaan oli pikkuteinien valtakunta. Isä toi minulle Ranskasta kasettinauhurin, kun olin hädin tuskin kymmenen vuotta täyttänyt. Nauhoittelin radiosta lempibiisejäni, hän opetti editoimaan niitä alkeellisella tavalla, eli leikkelemellä ja liimailemalla nauhoja. Minun olisi nyt pakko nauhoittaa hänen ääntään, kun hän osaa vielä jotain puhua! Nauhurini, Erica-merkkinen kirjoituskoneeni ja pieni kamerani olivat kateuden aiheita kaveripiirissäni, sen sijaan muodille, ainakaan pikkuteinien muodille ei isällä ollut silmää: hänen ulkomailta työmatkoiltaan minulle tuomat farkut ja puserot olivat usein yleisen naurun aiheina.
Kohtaamme vanhan rouvan, lapsuuteni hyvän ystävättären äidin. Hän tunnistaa meidät ja yrittää kovasti keskustella isäni, entisen läheisen ystävän kanssa. Ihmetykseni on suuri, kun isäni suusta tulvii kohteliaisuusfraaseja yksi toisensa jälkeen, hän yrittää esittää entistä itseään, vaikka sanojen takaa erottuu selvästi, ettei hänellä ole aavistustakaan, kenelle hän puhuu.
Ajelemme hieman asuinalueen takana kohoavan vuoren rinteitä pitkin. Näillä rinteillä me lapset kirmailimme koulun jälkeen monet illat, isän ja äidin kanssa tehtiin pitkiä eväsretkiä, näimme metsäkauriita ja villisikoja, nousimme itsemurhaajista kuuluisaksi tulleen kallion reunalle, kauhistelimme voimalan ajoittain sankkaa haisevaa savua, leikimme piilosta toista metriä korkeassa unikkometsässä ja maissipellolla, varastimme kypsiä viinirypäleitä ja äitienpäiväruusuja, kuuntelimme monina öinä neuvostotankkien pelottavaa jyrinää, kun ne ajoivat koulun takaa läheiseen tukikohtaan. Isän kasvoilla on pieni ymmärryksen häivä hänen katsoessaan korkealta alas sulattamon keskusrakennusta kohti.
Kun sitten ajamme muutaman kilometrin päässä olevaan pikkukaupunkiin, koemme katarktisen elämyksen. Kun mutkan takaa eteemme ilmestyy vanha linna torneineen, isä purskahtaa itkuun. Viimein jotain todella tuttua! Linnanmuseo jää tällä kertaa kiertelemättä, seisomme hetken vallihaudan puisella sillalla ja kipuamme takaisin autoon. Isän lapsuuden taloa ei enää ole, onneksiko vai valitettavasti, kun isä kysyy nyt omasta äidistään, emmekä osaa näyttää hänelle muuta kuin hautapaikan. Vielä istahdamme jäätelölle, isä valitsee suklaan, kuten aina ennenkin. Muutama tunti vasta on kulunut, eikä muuta näytettävää oikein enää ole.
Pari päivää myöhemmin istumme isän kanssa pihakeinussa. Hän ottaa minua kädestä ja kysyy: ”Voisitteko, hyvä rouva, saattaa minut kotiin?” Hänen äänessään kuuluu kyyneleitä. Yritän selittää hänelle, kuten joka ikinen päivä nykyään, että hän on kotona nyt, tämä on ollut heidän kotinsa jo parisenkymmentä vuotta. Mutta ei: Alzheimer vei hänet kauas kotoaan, kauas luotamme.