Teksti: Pasi Päivinen
Maagisen realismin mestari, 1900-luvun tunnetuimpiin kirjailijoihin lukeutuva Gabriel José de la Concordia García Márquez syntyi Kolumbiassa Karibianmeren rannikolla Aracatacassa 6. maaliskuuta 1927. Hän eli aikuiselämänsä pääasiassa Euroopassa ja Meksikossa. Márquez kuoli huhtikuun 17. 2014 Meksiko Cityssä. Latinalaisessa Amerikassa Gabo lempinimellä tunnettu kirjailija, toimittaja ja vasemmistoaktivisti sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1982. Hän oli Latinalaisen Amerikan vasemmistolaisten hallitsijoiden suosiossa ja varsin usein nähty vieras mm. Fidel Castron luona kuubalainen sikari suussa ja rommilasi kädessä.
Gabriel vietti lapsuutensa isovanhempiensa kartanossa, missä hän sai runsaasti vaikutteita tuleviin kirjoihinsa, sillä hänen isoäitinsä oli erityinen tarinankertoja. Lisäksi häntä on innoittanut Kolumbian historia.
Vuonna 1967 ilmestynyt Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad) on Gabriel García Márquezin pääteos ja maagisen realismin kulmakivi. Käsite maaginen realismi tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi nimenomaan tämän teoksen ilmestymisen jälkeen ja on siitä lähtien liitetty erityisesti eteläamerikkalaiseen kirjallisuuteen, jonka muita tunnettuja saman suuntauksen edustajia ovat mm. argentiinalainen varttuneessa iässä sokeutunut Jorge Luis Borges (1899-1986) ja brasilialainen Márquezin tavoin vasemmistoaktivisti Jorge Amado (1912-2001). Jäin maagisen realismin koukkuun jo 1980-luvulla ja runsaat parikymmentä vuotta sitten Etelä-Amerikassa asuessani halusin nähdä omin silmin, millaisessa ympäristössä Amado ja Borges ovat eläneet ja ammentaneet vaikutteita kirjoihinsa. Vuonna 2000 vierailin Jorge Luis Borgesin kotikulmilla ja näin hänen entisen kotitalonsa Buenos Airesissa sekä kävin Jorge Amadon kotitalossa Salvadorissa Brasiliassa. Borgesin vanhuuden päivien koti oli ollut varsin tavallisessa kerrostalossa viiden metroaseman päässä kaupungin keskustasta, mutta Amadon koti oli Salvadorin sydämessä Belarinhossa, jossa on karnevaalitunnelma ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä. Jorge Amadon koti oli persoonallinen ja heti sisään tullessa vastassa oli kirjahylly, jossa olivat rivissä kaikki hänen teoksensa 30 kielellä, myös suomeksi käännetyt. Kolumbiassa en ole käynyt, mutta kunhan maailma selviää koronasta, toiveeni on päästä matkustamaan Karibianmeren rannikolle Aracatacaan Márquezin lapsuuden maisemiin.
Maagista realismia ei suinkaan esiinny vain eteläamerikkalaisten kirjailijoiden teoksissa, vaan sitä on monien muidenkin postkolonialististen kirjailijoiden teksteissä. Esimerkiksi intialaisen Salman Rushdien Keskiyön lapset (1980) sekä Saatanalliset säkeet (1988), yhdysvaltalaisen Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (1987) sekä englantilaisten D.M.Thomasin Valkoinen hotelli (1998) ja Angela Carterin Sirkusyöt (1985) ovat maagista realismia parhaimmillaan.
Maaginen realismi on kirjallisuustieteellinen käsite postmodernista kirjallisuuden suuntauksesta, jossa realistiseen kerrontaan liitetään fantasian elementtejä. Siinä myyttiset ja groteskit tapahtumat tai henkilöt kuvataan tunnistettavassa realistisessa ympäristössä ikään kuin se yhtäältä tuntuisi todelliselta, mutta toisaalta tarina vaikuttaa niin mielikuvitukselliselta, ettei se voi olla totta. Sadan vuoden yksinäisyydessä sellaisia tapahtumia on lukuisia. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen herra Brownin perustama työläisiä riistänyt banaaniyhtiö Macondossa vaikuttaa realistiselta, kun taas kauniin Remediosin kohoaminen taivaaseen lakanan kannattelemana naisten ripustaessa pyykkejä kuivamaan on fantasiaa. Maaginen realismi siis synnyttää lukijalle vaikutelman kahden rinnakkaisen todellisuuden samanaikaisuudesta, joiden raja on toisinaan häilyvä.
Sadan vuoden yksinäisyys on huikea tarina Buendíojen eriskummallisesta keskenään ristiin naineen suvun tarinasta seitsemän sukupolven ajalta. Kirja alkaa siitä, kun serkukset José Arcadio Buendío ja Úrsula Iguarán avioituvat ja päättävät jättää kotikylän sen jälkeen, kun José Arcadio on surmannut häntä impotentiksi väittäneen miehen, jonka haamu ei jättänyt häntä rauhaan. José Arcadion ja Úrsulan mukaan lähti parikymmentä seikkailunhaluista miestä ja naista lapsineen vaeltaen laajojen soiden halki ja korkeiden vuorten yli asettuen asumattomalle seudulle pienen joen varrelle lähelle Karibian meren rannikkoa. Sinne he perustivat Macondon kyläpahasen, jonka rakentumista, kukoistusta, hiipumista ja lopulta tuhoa tämä runsaat 400-sivuinen Márquezin mestariteos kuvailee värikkäin sanakääntein.
Kirjan keskiössä ovat kiinnostavat henkilöhahmot, joista Buendíojen naiset ovat räiskyviä, tarmokkaita ja kauniita, kuten Úrsula tai Fernanda. Miehet ovat puolestaan suurilla falloksilla varustettuja joko vetelehteviä renttuja taivaanrannan maalareita, kuten hillittömiä syöminkejä ja juominkeja järjestänyt kaksoiselämää elänyt Aureliano II, tai oikukkaita umpimielisiä sisäänpäin kääntyneitä jurottajia, kuten 20 vuotta liberaalien puolesta sotinut ja kaikki sodat hävinnyt verstaassaan yksin kultaisia kaloja vuollut eversti Aureliano Buendío.
Buendíojen suvussa José, Arcadio ja Aureliano toistuvat miesten nimissä kaikissa seitsemässä sukupolvessa. Heille on yhteistä erilaiset päähänpistot, joista tulee pakkomielteitä, kuten alkemiasta, kukkotappeluista, laivan purjehtimisesta mereltä purjehduskelvotonta jokea pitkin ylävirtaan tai rautatien rakentamisesta viidakon halki Macondoon. Tiede ja uudet keksinnöt herättävät mielenkiintoa suvun miehissä, kuten kaukoputki tai suurennuslasi, joihin he tutustuivat Melqúiaden kautta mustalaisleirin vuotuisilla vierailuilla Macondoon. Värikkäät kylän asukkaat, kuten rakkauden palveluja maksua vastaan antanut lukutaidoton negro-Manta tai korteista ennustanut yli 140-vuotiaaksi elänyt Pilar Ternera, kulkevat myös Buendíojen suvun tarinassa ilmestyen paikalle yllättävissä tilanteissa. Kylän paikat, kuten ranskalaisnaisten kortteli tai riistotaloutta harjoittaneen banaaniyhtiön sähköistetyllä piikkilangalla eristetty asuinalue (kanatarha), vaikuttavat maagisen todellisilta ja saavat ajoittain lukijan miettimään, onko Macondo sittenkin ollut olemassa? Joka tapauksessa Márquezin pääteoksen merkittävyydestä kertoo paljon se, että Macondo on muodostunut käsitteeksi Latinalaisessa Amerikassa, jolla viitataan puhekielessä erinäisiin joko kokonaan kadonneisiin tai syrjäisiin paikkoihin.
Sadan vuoden yksinäisyys peilaa Kolumbian ja osittain koko Etelä-Amerikan historiaa mielenkiintoisesti kolonialismista neokolonialismiin ja kansainvälisten yritysten riistoon, vallankumouksista demokratiaan ja sotimisesta rauhaan. Olen asunut Etelä-Amerikassa vuoden, joten maanosan historia ja politiikka kiinnostavat. Tarkastelin, miten realistisena Kolumbian historia ja politiikka näyttäytyvät Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä. Latinalaisen Amerikan historiassa Kolumbia poikkeaa maanosan poliittisesta kehityksestä siinä, että se on välttynyt pitkältä sotilasdiktatuurin ajalta väkivaltaisesta menneisyydestään huolimatta. Maan yli kaksisataavuotisessa valtiollisessa historiassa on kuitenkin ollut viisi perustuslakia ja yli 50 kapinayritystä tai vallankaappausta. Perinteisesti maan vallankaappausten, sisällissotien ja poliittisten levottomuuksien alkuna on ollut liberaalien ja konservatiivien taistelu vallasta, joka on myös Sadan vuoden yksinäisyydessä käytyjen sotien syynä. Vuosina 1897-1899 Kolumbiassa käytiin ns. ”tuhannen päivän sota”, jota Márquez käyttää mallina kuvatessaan eversti Aureliano Buendíon sotaretkeä. Gabo on halunnut luoda myös yhden nimeään kantavan miehen kirjan henkilöksi, joka on eversti Aureliano Buendíon aseveli ja ainoa ystävä eversti Gerineldo Márquez.
Konservatiivien ja liberaalien konflikti jatkui koko 1900-luvun alun Kolumbian poliittisen historian polttopisteessä. Vuonna 1948 yhteiskunnallisiin reformeihin pyrkinyt suosittu liberaalijohtaja Jorge Gaitán murhattiin. Murhan seurauksesta alkanut kansannousu (El Bogotazo) tukahdutettiin verisesti. Siitä käynnistyi kuitenkin Kolumbian historian verisin aikakausi La Violencia (1948-1958), jonka kuluessa liberaali- ja konservatiivi(sissi)armeijat tappoivat sisällissodassa yli 200 000 ihmistä. Myös tätä aikakautta Márquez peilaa pääteoksessaan. Lisäksi sisällissodan aikakaudelle osui Espanjan diktaattoria Francisco Francoa ihailleen konservatiivipresidentin Laureano Gómezin hallituskausi. Samoin maan ensimmäinen ja Etelä-Amerikan suurin vasemmistolainen terroristijärjestö Fuerzas Armadas Revolucionarias de Colombia (FARC) syntyi tässä väkivallan kierteessä, mutta terrorismia Márquez ei käsittele Sadan vuoden yksinäisyydessä.
La Violencian päätyttyä liberaalit ja konservatiivit pääsivät yhteisymmärrykseen vallan jaosta vuorotellen nelivuotiskausittain. Myös Sadan vuoden yksinäisyydessä konservatiivien ja liberaalien välille saatiin lopulta useiden sotien jälkeen rauha, vaikkakin liberaalien oli vaikeaa hyväksyä sitä ja vanhana miehenä eversti Aureliano Buendío harkitsi aloittavansa vielä kerran uuden sodan, mutta jäi kuitenkin lopulta vuolemaan yksinäisyydessään kultaisia kaloja verstaaseensa.
Demokratiaa väheksynyt ”kansallisrintama”-järjestelmä (Frente Nacional) kesti jokseenkin ehjänä vuoteen 1974 asti. Kansallisrintaman aikana vallasta syrjäytetyt ryhmät radikalisoituvat ja organisoituvat moderneiksi sissiliikkeiksi. Kansallisrintama kykeni rauhoittamaan Kolumbian tilannetta pintapuolisesti noin vuosikymmenen ajan. Hallinnon rakenteelliset muutokset jäivät kuitenkin tekemättä ja väkivallan siemenet jäivät elämään kasvaen otollisessa maaperässä. 1980-luvulla väkivaltaisuudet alkoivat Kolumbiassa uudelleen ja esimerkiksi vuonna 1986 maassa tehtiin yli 36 000 murhaa. Huumeparonien, erityisesti Pablo Escobarin, huumeimperiumi eli kukoistuksen kautta. Márquez on kirjoittanut kiinnostavan kuvauksen myös Kolumbian huumekaupasta Uutinen ihmisryöstöstä -teoksessaan.
Sadan vuoden yksinäisyys on kaikessa monimutkaisuudessaan ja mielettömyydessään tarinankerronnan juhlaa. Kirjan lopussa vyyhti lähtee purkautumaan nopeasti, kun Macondo alkaa rapistua 4 vuotta 11 kuukautta ja kaksi päivää jatkuneen sateen seurauksena. Aika vilistää ja palaa menneisyyteen Aureliano III:n tulkitessa Melqúiaden berkamenteille sanskriitiksi kirjoittamia ennustuksia, joihin Buendíojen suvun kohtalo on kirjoitettu. Hänen selvitettyään viimeisen sivun Macondo katoaa jäljettömiin. Buendíojen suvun vaiheita pitkään seurannut yli 140-vuotiaaksi elänyt korteista ennustanut Pilar Ternera toteaa kirjan loppupuolella: ”Sadan vuoden kokemus ja korttipakan syvällinen tuntemus olivat opettaneet hänelle, että samat ilmiöt toistuivat peruuttamattomasti perheen historiassa. Tuo historia oli kuin alati kierivä pyörä, joka olisi vierinyt ikuisesti, ellei akseli olisi vähitellen ja auttamattomasti alkanut murentua.” (s. 406.)
Lukeminen kannattaa aina ja varsinkin nyt korona-aikana se on mitä mainiointa ajanvietettä. Jos et vielä ole lukenut maagisen realismin jättiläistä, kannattaa kokeilla. Kirja kuuluu eittämättä maailmankirjallisuuden klassikoihin, josta joko pitää tai voi toki käydä niinkin, ettei tarina avaudu ja silloin siitä ei tule lukuelämystä. Sadan vuoden yksinäisyys ei ole helpoimpia luettavia monisäikeisyytensä ja vaikeiden lauserakenteidensa vuoksi, vaikka Matti Rossin suomennos onkin mestarillinen. Kirjan ymmärtämisessä auttaa, jos tuntee hieman Kolumbian ja Etelä-Amerikan historiaa sekä latinalaisamerikkalaista kulttuuria. Minulle se on joka tapauksessa yksi merkityksellisimmistä kirjoista koskaan, jonka pariin palaan joka kesä. Tähän mennessä olen lukenut sen yli 30 kertaa suomeksi ja kerran alkukielellä espanjaksi. Perinne jatkuu ja luen sen jälleen tulevana kesänä.
Sadan vuoden yksinäisyyttä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta ja se on käännetty 35 kielelle. Kaiken kaikkiaan Márquezin teoksia on myyty yli 50 miljoonaa. Rohkenen suositella maagisen realismin maailmaan sukeltamista ja jos sen tunnetuin teos tai muut Gabo Márquezin kirjat eivät sytytä, kannattaa kokeilla muita tekstissä mainitsemiani maagisen realismin teoksia.