JONNAN MATKASSA MAAILMALLA, OSA 2: MAROKKO

Kello lähestyy puoltayötä. Istumme suuren kehän reunoilla olevilla penkeillä. Hevosten kapiot kapsuvat arabialaisen nusiikin pauhunkin yli. Kun ratsastajat saapuvat kohdallemme, kuuluu valtava pamahdus!
Mahassani mehevä kanatangiini on lähteä liian vilkkaasti liikkeelle.
Pommiko se oli?
Mutta tuskinpa pommin räjähdykselle aplodeerataan.
On arabialainen ilta agadirilaisessa kylässä Marokossa. Ennen illan showta olemme nauttineet perinteisiä marokkolaisia herkkuja: Alkupaloiksi kanelinmakuisia, rapeasta voitaikinasta tehtyjä nyyttejä, joissa on täytteenä kanaa, nautaa tai kasviksia. Pääruuaksi ruukussa kypsennettyä, perinteistä tangiinia, jossa on tällä kertaa kanan lisäksi porkkanoita, perunoita ja tomaattia. Couscous on riisimäistä, maukasta murumassaa, joka sopii tangiinin kanssa. Taustalla perinteisiin berberiasuihin pukeutuvat musisoijat viihdyttävät meitä aivan käsittämättömän upealla rummutuksella ja lauluilla, joiden sanoista en ymmärrä tavuakaan.
Pöydässämme istuu joukko hilpeitä ranskalaisia. Yritän opettaa heitä sanomaan ”hölkynkölkyn”, kun nostamme viinilasejamme. Mutta taitaa olla parasta käyttää ranskaa.
Marokkolainen punaviini on vahvaa ja aromikasta.
Estradille astuu tulensylkijä. Erotan vain vähän valoja, mutta suusta ryöpsähtävä tuli on niin kirkas, että näen sen. Vaikka akrobaattien temput menevät ohi silmien, mieheni selittää, missä mennään. Lopuksi berberimuusikot asettuvat portille soittamaan hyvästelymusaa. Eräs heistä tökkää minulle rumpukapulan käteen, ei muuta kuin soittamaan isoa rumpua muun porukan mukana.
Ties millaiseen transsiin olisin vajonnut, ellei auto kohti hotellia olisi lähtemässä.
Elämykset ovat kuitenkin vasta alkamassa. Joka päivä kävelemme pitkin Agadirin katuja ja merenrantaa. Minua, sokeaa turistia, ihmetellään ja kohdellaan kuin prinsessaa. Usein lähdenkin ravintolasta ruusukimpun kanssa. Syömme aina paikallisia ruokia kuten erilaisia tangiineja ja keittoja. Jälkiruuaksi on aina perinteistä, marokkolaista minttuteetä. Se tehdään mustista teenlehdistä ja tuoreesta mintusta. Sekaan kipataan sokeria, mutta myös sokeritonta on saatavilla. Tee juodaan pienistä, korvattomista laseista. Rannalla katukauppiaat kiertelevät aurinkotuoleissa loikovien turistien luona isojen kannujen kanssa teetä myymässä. Minttutee sopii joka hetkeen ja kellonaikaan. Niinpä tartummekin aina teekauppiaan tarjoukseen.
Kuuman teen jälkeen leppoisat Atlantin aallot tekevät hyvää. Huolet voi jättää rannalle. Toisin kuin voisi uskoa, Marokossa on varsin turvallista. Poliiseja on joka mutkassa, ja monilla ravintoloitsijoilla ja aurinkotuolivuokraajilla on nollatoleranssi kaupustelijoiden kanssa. Vain kerran kerjäläiset liimautuvat kannoilleni. Taksikuski antaa kuitenkin heidän kuulla kunniansa. Sokealta EI kerjätä!
Kun kerta Marokossa ollaan niin tietenkin pitää päästä kamelilla ratsastamaan. Kaksituntinen kamelin villisti keinuvassa kyydissä on todella upea elämys. Iloinen ja kohtelias Hassan taluttaa kameliani, joka on karavaanin ensimmäinen. Ratsastamme pitkin eukalyptusmetsää ja kylän halki. Kukot kiekuvat ja vastaan tuleva valtava vuohilauma antaa mäkätyskonsertin. Huvittuneena mietin, miten nykyaika ja menneisyys kohtaavat. Tässä sitä vaan ratsastetaan kamelilla keskellä arabikylää, kun karavaanin johtaja juttelee iPhoneensa.
Pidämme molemmat kalasta, ja lähdemmekin mukaan kalastusretkelle.
Minäkin onnistun onkimaan muutaman makrillin. Harvoinpa sitä saa tuoretta, itse pyydettyä makrillia syödäkseen! Kun saalistamme grillataan, on aikaa pulikoida Atlantissa. Lähes kaikki muut nousevat kirkuen uimatikkaita ylös, vesi kun kuulemma on niin kylmää.
Suomalaiselle kaksikymmentä astetta ei ole lämpötila eikä mikään!
Vain lyhyen ajomatkan päässä Atlantin tyrskyistä levittäytyy autiomaa, jonne matkaamme rämisevällä ja pomppivalla autokyydillä.
Autiomaan äänimaisema on erikoinen: sitä nimittäin ei juuri ole. Äänettömyys on kuitenkin erilaista kuin keskellä talvista erämaata. Tuntuu kuin liki 40-asteinen ilma naksuisi ja sirittäisi. Maasta kasvaa vain joitakin, käppyräisiä kaktuksia. Eräässä niistä on hedelmä, ja pitäähän sitä nyt tutkia, onko sekin kivikova. No pehmeä se on. Mutta tyhmyydestä sakotetaan: seuraavan tieosuuden vietän nyppien kämmenestäni pikkiriikkisiä kaktuksen piikkejä.
Kiviautiomaassa sirittää myös mutta eri tavalla kuin hienon hiekan keskellä. Ryhmämme luo saapuu paikallinen mies mukanaan skorpioni. Halukkaat voivat saada otuksen kädelleen. Jostain syystä halukkaita on kuitenkin vain yksi. Skorpionin vipellys iholla tuntuu mukavalta, aivan kuin joku sivelisi kättäni karhealla höyhenellä.
Matkan viimeisenä päivänä saamme kunnon annoksen marokkolaista vieraanvaraisuutta.
Haemme basaarista vihanneksia ja ajamme kylään, jossa oppaan perhe asuu kallioon tehdyssä kodissaan. Vaikka koti on vanha ja perinteinen, sielläkin on nykyään sähkö ja juokseva vesi. Marokon kuningas on tehnyt paljon maan köyhien hyväksi: kaikki lapset pääsevät kouluun, ja valtio maksaa puolet vähävaraisten asuntojen vuokrasta.
Syömme paikallista valtavassa uunissa tehtyä leipää, jonka itse olemme ensin leiponeet. Tangiininkin teemme ja syömme yhdessä perheen kanssa. Saan tutkia, millainen on naisen käyttämä huntu.
Illalla suuntaamme kahdestaan tunnettuun basaariin. Kun mausteiden myyjä Ali kuulee minun tulevan Suomesta, hän kutsuu meidät heti kojuunsa juomaan minttuteetä.
Ali sekoittaa meille hivenen tulista kalamaustetta ja jauhaa pussiin tuoretta kanelia ja kardemummaa. Saamme kutsun Alin kotiin teelle ja couscousille. Koska joudumme lähtemään jo seuraavana päivänä, lupaamme tarttua tarjoukseen, kun palaamme Marokkoon.
Sillä tänne me vielä palaamme, niin upea ja monin tavoin erilainen maa tämä on!