Teksti: Erja Tulasalo
Ensimmäiseksi opettelen reitin Atlantin rannalle. Opettelen ne hetket, jolloin vuoroveden suunta kääntyy laskuvedeksi ja merenpohja alkaa avautua alustaksi jalkapohjieni kulkea.
Merillä on aina ollut minulle isosti merkitystä. Jostakin selittämättömästä syystä Atlanti on aina ollut se minun mereni. Mutta kiinnostus Portugalia ja portugalilaista kulttuuria kohtaa syttyi vasta noin viitisen vuotta sitten ensimmäisen kerran Lissabonissa vieraillessani. Mistään kesystä intohimon leimahduksesta ei tuolloin kuitenkaan ollut kyse, sillä fadon viiltävien sointujen lävistäessä tajuntani tiesin: Portugali tulee tulevaisuudessa näyttelemään tärkeää roolia elämäni näytelmässä.
Tietysti epäusko osui minuun reissun suunnitteluvaiheessa monta kertaa. Mutta kun Etelä-Portugalista, Portimaon kunnan kalastajakylästä Alvorista vihdoin löytyi sopiva asunto neljäksi kirjoittamiselle omistetulle kuukaudelle, eivät mitkään rajoitteet kyenneet enää erottamaan minua Atlannin tuulista ja portugalilaisesta elämänmenosta.
Onnellisesti eksyksissä
Kun reitti laskuveden rannalle on vihdoin painautunut turkooseiksi merkeiksi mieleeni, opettelen tien kylän vanhaan keskustaan ja jokirantaan. Vaikka Alvor elääkin nykyään osittain turismista niin kuin muutkin Algarven maakunnan merenrannalla sijaitsevista kylistä ja kaupungeista, lähtevät kalastajat kuitenkin yhä edelleen aamuvarhaisella Alvorin jokisuiston suojaisesta satamasta veneillään kyntämään kohti Atlantin kala- ja äyriäisvesiä. Ja ennen auringonlaskua hiillostettujen sardiinien tuoksu täyttää kalastajien vajojen edustat jokisuiston luonnonsuojelualueen laitamilla.
Keskustan sokkeloisilla kujilla olen ensimmäiset viikot enimmän aikaa onnellisesti eksyksissä. Ruutukaava olisikin ollut ihan liian kesyä mieleenpainettavaa ja sitä paitsi; mitä hätää minulla voisi olla niin kauan kuin aurinko hehkuu ihollani ja rosokylkiset talot reunustavat kulkuani.
Suuntaan sinne missä kujien varsilla nököttävien talojen aukinaisista ikkunoista leijailee musiikin ja jalkapallo-otteluiden eläviä ääniä. Ne ovat huomattavasti mieluisempaa aistittavaa kuin ruokapaikkaa etsivien turistien vilske kylän kahdella varsinaisella ”turistikadulla.”
Joka kerta aikani sokkeloissa seikkailtuani iloinen Boa tarde! tervehdys tavoittaa minut ja ohjeiden tai opastuksen myötävirrassa askellan taas hetken aikaa sillä repaleisella kartalla, joka rakentuu mieleni sisällä päivä päivältä yhtenäisemmäksi kuvaksi.
Ikuisessa liikkeessä paikallaankin
Luen vuorovedestä, siitä miten kuun ja auringon vetovoima sekä maan pyörimisliike saa meret reagoimaan niin kuin ne reagoivat. Hetkittäin tunnen vuoroveden liikkeen myös itsessäni, luomisen jatkuvan liikkeen, kun nousuvesi saapuu ja sen myötä ideat vyöryvät tajuntaani ja sormet tekevät näppäimistöllä työtä illasta toiseen. Aistin myös laskuveden hetket, etäisyyden ottamisen ajat kun tarkastelen kirjoittamaani ja muokkaan tekstiä. Ja sitten onkin taas nousuveden aika, vuoksen, jonka materian maininkeihin on taas vain antauduttava vaikken tiedäkään millä voimalla sen virtaukset juuri tänään syövyttävät kallioista maaperää.
Pimeän tultua kaskaat ja naapuritalojen kissat soinnuttavat sirityksillään ja rääkäisyillään luovia hetkiäni. Erilaiset Atlantin kalalajit, paikallinen oliiviöljy ja oliivit, tuoreet kasvikset ja hedelmät sekä Vinho verde ja saavuttavat kielenkärkeni kautta koko ruumiini kun päivästä raukeana ja kylläisenä istun illallishetkissä lukuisten parvekekasvien ympäröimässä ”viherterapiahuoneessani.”
Historian kalketta
Lähes jokaisessa algarvelaisessa kylässä taitaa olla jonkinlainen linna tai vähintäänkin kaupunginmuurin rauniot. Jopa Alvorin keskustasta on löydettävissä linnan rauniomuuri, ja sen varjossa istunkin usein opittuani sovittamaan askeleeni muurin portille. Hiljalleen alan kaivata kuitenkin uusia haasteita historian kalkkeen äärelle. Portimaon Praia da Rochalla sijaisevan Santa Catarinan linnoituksen tutkimisen jälkeen Silvesin keskiaikatapahtuma Feira Medieval avautuu kuin tilauksesta upeaksi historialliseksi ja kulttuuriseksi tutustumiskohteeksi.
Rummutuksen, säkki- ja tinapillien huumaannuttavien sävelkulkujen keskellä maurien ajan henkiin herätetty tunnelma johdattaa minut jonnekin satojen vuosien taakse maurien valtakuntaan, keskelle sellaista satua, jonne eivät enää valloitussodat yllä, vaikka joskus ne sen kaduille ja lähikukkuloille ovatkin yltäneet. Kuljeskellessani oppaani kanssa pitkin kaupungin kapeita kujia kohti maurien rakentamaa, kaupungin harjalla seisovaa linnaa, en enää yhtään ihmettele miksi Algarven suurin vuotuinen kulttuuritapahtuma pidetään juuri Silvesissä. Onhan Silvesillä, muinaisella Xelbillä niin pitkä ja vaiherikas historia Algarven entisenä pääkaupunkina, vaikka nykyään pääkaupungin virkaa toimittaakin Faro.
Tuon keskiaikatapahtuman jälkeen nousen vielä monta kertaa Portimaossa bussiin, joka kulkee lukemattomien appelsiiniviljelmien lävitse ja kaupunkiin saavuttuaan tultuaan ylittää vielä kaupungin lävitse kulkevan Rio Araden. Joka kerta bussista mukulakiville laskeutuessani sisämaan paahde ja historian väkevä kalke toivottavat linnoja rakastavan tervetulleeksi ja koen jonkinlaista mystistä silvesiläistä kotiinpalaamisen riemua.
Lisää kieltä ja kulttuuria
Mutta voiko mikään paikka olla todella koti, jollei osaa sitä kieltä mitä paikalliset puhuvat? Enhän toistaiseksi osaa portugalia sen tervehdyksiä ja perusfraaseja enempää. Mutta halu tuon omaleimaisen ja vaikeahkolta kuulostavan kielen oppimiseen on kuitenkin saavuttanut minut kuunneltuani portugalin salaperäisiä äänteitä arkisten reittieni lisäksi monissa paikallisissa kesän kulttuuritapahtumissa.
Noista tapahtumista mieleenpainuvin keskiaikamarkkinoiden lisäksi on ehdottomasti Lagosin lähellä järjestettävä simpukkajuhla. Siellä simpukoita ja musiikkia tarjoillaan monipuolisen kattauksen voimalla ja pitkien, jonkinlaiselle urheilukentälle viritettyjen pöytien ääressä meren runsaat antimet katoavat lautasilta tuhansien paikallisten ihmisten huudahdusten, hersyvän naurun ja iloisen musiikin nostattamina.
Paluu laskuveden rannalle
Kaikilta retkiltäni palaan kuitenkin aina Praia da Alvorille kuljeskelemaan pitkin sitä veden vapauttamaa merenpohjaa, jonka hiekan jalkapohjieni uurteet ovat kuukausien kuluessa oppineet tuntemaan. Välillä uskaltaudun sukeltamaan meren turkooseihin, suolanmakuisiin aaltoihin ja veden kelluttaessa kehoani mietin luovuuteni elossa säilyttämiseen tarvittavaa heittäytymiskykyä, uskallusta olla välillä eksyksissä niin konkreettisesti kuin itsenikin sisällä.
Se tunne, mitä joitakin vuosia sitten Lissabonissa koin, se ei ole lainkaan haalistunut. Tammikuussa 2020 kirjoittaminen ja seikkailut jatkuvat tuon vuorovettä alati keinuttavan suuren meren äärellä. Ehkä onkin niin, että se vetovoima, mikä vetää meitä puoleensa, tekee vedenpinnan vaihtelusta sisällämme entistä luonnollisempaa ja luomisen sisäinen tila voi vahvistua ja sen liikkeestä voi hiljalleen tulla yhä vaivattomampaa niin kuin hengityksestä, jonka sisään- ja ulosvirtausta emme edes ajattele silloin kun se toimii niin kuin sen kuuluukin toimia.
Kun elämä nostaa meidät nousuveden virtausten kuljetettavaksi, jotta uudet mahdollisuudet voivat ajallaan tulla todeksi, antautukaamme. Vaikka emme vielä tiedäkään millä voimalla vedenpinnan vaihtelut tulevat syövyttämää rannalla olevaa maaperää.
Ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut saduissa,
on tapahtuva minullekin.
Edith Södergran