Teksti: Marianne Tenhami
Jälleen makoilen Näkövammaisteatterin kulisseissa, itse asiassa Iiriksen romuvarastossa, ja kuuntelen unen läpi teatterilaisten viimeistä esitystä Bussillinen mystikoita – eli kirjeitä sanojen takaa. Nuori opaskoirakollegani on aktiivisempi: sen on mielestään ihan pakko kommentoida emäntäni roolihahmon, Wittgensteinin puhetta todella painokkaasti haukkumalla ja ääntelemällä. Ihmisiä tämä nauratti kovasti esityksen jälkeen karonkassa. Minuakin huvitti nuoren kollegan innokkuus.
Kuunnellessani puolella korvalla ihmisten koohaamista lavalla mietin, onko tämä viimeinen proggikseni Näkövammaisteatterissa. Ihmiset kun ovat puhuneet, että ei ole rahaa ja siksi teatteri jää tauolle. Mikäköhän se raha on, kun se tuntuu nykyään hallitsevan ihan kaikkea? Jos Näkövammaisteatteri jää tauolle, olen jo varmaan eläkkeellä, kun teatteri pääsee seuraavan kerran siivilleen – jos pääsee ollenkaan. Emäntäni on tästä kovin surullinen ja niin tuntuivat olevan hänen kollegansa ja Näkövammaisteatterin ohjaajakin.
– Palataan sitten… joskus”, joku heistä totesikin surullisesti karonkan lopuksi. Vastassa oli apea hiljaisuus, vaikka karonkassa muuten mukavaa olikin. Ihmiset nauroivat ja juttelivat paljon ja meille kolmelle teatterin opaskoirallekin olisi tarjottu koirankeksejä, jotka julmat käyttäjämme meiltä tosin eväsivät. Vettä kyllä saimme.
Tuo surullisenkuuluisa raha ja sen puute vaikutti myös tämän proggiksen harjoittelupaikkoihin. Koska Näkövammaisten palvelu- ja toimintakeskus Iiriksen harjoitustilan vuokra maksoi mansikoita, siirryimme harjoittelemaan Pengersalille Kallioon. Emännälleni ja minulle se oli iloinen yllätys: olihan Pengersali lähempänä kotiamme, eikä meidän tarvinnut matkustaa metrolla itään asti. Olin elementissäni saadessani luotsata emäntääni Hämeentien remontin esteiden seassa. Valitsin juuri näkövammaisia varten suunniteltuja esteettömiä reittejä. Ne kun olivat kätevämpiä. Kunpa meillä täällä kotisaarellammekin, jossa koko ajan rakennetaan, rakennettaisiin myös näkövammaisille esteettömiä reittejä. Se helpottaisi myös meidän opaskoirien työtä. Mutta siis takaisin Pengersalille ja harjoituksiin. Vaikka emäntäni ja minä pidimme tuosta paikasta, näkövammaisille näyttelijöille oli aika haasteellista muuttaa liikkuminen ja asemat esityksessä jälleen Iiriksen tilaan sopiviksi. Pääsimme sinne nimittäin takaisin pariksi viimeiseksi harjoituskerraksi sekä kenraaliharjoituksiin ennen esityksiä.
Niin, taisin nyt olla viimeisen kerran opaskoiran urani aikana teatterikoirana. Vai oliko sittenkään niin, kuten Näkövammaisteatterin esityksessä kysyttiin. Ei tarvitsisi olla. Jos Näkövammaisteatteri saisi jostain sitä rahaa, josta te ihmiset niin kovasti aina vaahtoatte, minullakin olisi mahdollisuus nähdä vielä yksi Näkövammaisteatterin produktio ennen eläkepäiviäni.