Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Tammikuussa Suonenjoen näkövammaisten kerhoon saatiin vieraita, kun kaksi kuvataiteilijaa tuli hakemaan eväitä taidenäyttelyyn pimeässä. Juttutuokiosta kehkeytyi molemmin puolin antoisa, ja taiteentekijät, Anne Salmi ja Maijariitta Karhulahti, sanoivat saaneensa paljon tietoa ja oivalluksia vinkeistämme.
Naiset halusivat selvittää, mitä tapahtuu sekä kuvataiteen esittämisen tavoille että omalle työskentelylle, jos teokset koetaan täysin näöttä tunnustellen, haistaen sekä kuunnellen. He saivat projektiin tukea Taiteen edistämiskeskukselta Pohjois-Savon taidetoimikunnan kautta.
Suunnilleen vuoden kestäneessä valmistamisvaiheessa materiaalivalinnat ja sommittelu tehtiin osittain pimeässä. Siinä taiteilijat ovat pohtineet visuaalisen maailman suhdetta tunto- ja muilla aisteilla työskentelyyn: Mikä on kaunista haistaa? Mikä on harmonista koskettaa? Mitä en halua näyttää? Mikä kokemus lopulta kertoo parhaiten?
Uurastuksen myötä teemoiksi muodostuivat kauneus, ihmisyys ja näkeminen, joita taiteilijat teoksissaan tulkitsivat omalla käsialallaan.
Ja niin mansikkakaupungin kirjaston Kellarikalleria-näyttelytilan Harmaaseen saliin ripustettiin työt kuluneeksi toukokuuksi. Nimeksi kokonaisuus sai Kosketa – kuvataidetta pimeässä.
Kaikkiaan kymmenen erikokoista ja -materiaalista haptista teosta löytyi mustien verhojen takaa. Erikoinen näyttely vaati myös erikoisjärjestelyjä, kuten että vain muutaman hengen ryhmä pääsi kerrallaan verhojen taakse ja että ammattitaitoinen valvoja oli kaiken aikaa saatavilla ja että kädet piti pestä.
Ohessa katsojille tarjottiin myös vaihtelevaa ohjelmaa, esimerkiksi erilaisten näkörajoitteiden havainnollistamista haittalasein sekä näyttelykokemusten kuvaamista piirtämällä.
Ainakin avajaisvieraita kiinnosti kovasti, miltä tuntuu mennä pimeään ja havainnoida pääasiassa tuntoaistin turvin. Kukaan ei ainakaan myöntänyt pelänneensä kokemusta. Osa töistä lepäsi pöydällä, osa roikkui ilmassa. Viimemainittujen suhteen mietin, mahtaako kukaan säikähtää törmätessään vapaasti killuvaan esineeseen. Sokeallehan siinä ei ole mitään uutta.
Teoskokonaisuus oli kuopiolaistaiteilijoiden ensimmäinen yhteisnäyttely. He ovat tunteneet toisensa tanssiharrastuksen pyörteistä jo kauan ja vasta pitkän ajan jälkeen sattuivat kahvilassa puhumaan omasta taiteilijuudestaan. Molemmat huomasivat kohdanneensa sielunsiskon.
Ajatus toteuttaa haptinen eli ilman näköä koettava kuvataidenäyttely nousi keskustelusta, jossa toverukset pohtivat kansantaruolentoa Näkkiä. Molemmilla oli vahva mielikuva sen olemuksesta ja ulkonäöstä.
Näkki on silmänkääntäjä, joka voi muuttaa muotoaan ja olemustaan, vaikuttaa muulta kuin on. Omassa työskentelyssään Anne Salmi ja Maijariitta Karhulahti sanovat usein olleensa saman muuntautumisen äärellä luodessaan eri materiaaleilla erilaisia mielikuvia ja tunnelmia.
Työskentelyä yhdisti heille molemmille olennainen materiaalin muokkaus ja tuntemus, vaihe jonka kauneutta tai karheutta katsoja ei saa yleensä kokea. Teoksillaan taiteilijat halusivat antaa siihen mahdollisuuden ja jakaa näyttelyvieraalle jotakin omasta taidekokemuksestaan.
Minua viehätti kovasti muotojen ja materiaalien runsaus. Teokset solahtivat ihanasti käsiin niin pehmeiden kuin kovempienkin aineiden ilmestyessä hiplattavaksi. Pehmoisia ja sileitä töitä huomasin tutkivani pitempään. Olin tunnistavinani oikeita esittäviä muotoja, jos kohta jotkin työt vaativat mielikuvitusta ja tulkintaa.
Kauimmin viivähdin tasolle levitetyn, laajan villaisen työn ääressä. Ja eniten riemastutti taas nihkeämateriaalinen työ, jonka arvelin esittävän mehikasvia, ehkä rahapuuta. Teosluettelon mukaan kookkaahko, maljakon ympärille loihdittu ilmestys oli kuitenkin nimeltään Luolasto.
Samaisen Kellarikallerian Valkeassa salissa nähtiin yhtä aikaa myös unkarilaisen taiteilijan, Péter Kisin, grafiikkaa, maalauksia ja pienoisveistoksia. Osaa niistä pystyi tunnustelemaan, ja niin vain tavoitin laukkaavan hevospatsaan, joka lyhyen tutkiskelun jälkeen osoittautui oriksi.