Teksti: Aila Malkki
Iäkäs nainen ja vanha mies köpöttelevät käsi kädessä kuten aina ennenkin. He kulkevat kohti kauppaa joka päivä samaan aikaan. Heillä ei ole kiirettä. He riittävät toisilleen. Se näkyy heidän tyynestä ilmeestään. He katsovat toisiaan hellän kunnioittavasti, lämpimällä rakkaudella.
Samanlaisia pareja kohtaa kadulla tämän tästä. He herättävät liikutusta ja kaipausta vanhoihin hyviin aikoihin. Hento ja hauras olemus on täynnä elinvoimaa, kun rinnalla astelee oma puoliso jo vuosikymmenten ajalta. On vaikea kuvitella heitä yksinään.
Arki on nimenomaan se, joka yhdistää heidät ja saa heidät näyttämään kiintyneiltä. Niin kädet kuin katse, mutta myös kauniit eleet ja huolenpito kertovat yhteisestä, jokapäiväisestä elämästä.
Pitkä yhteinen taival luo puitteet koskettavalle tarinalle. Siihen voi liittyä kuvia tai esineitä, jotka vahvistavat kertomusta. Mielikuvitus tuo kuitenkin hienoimman säihkeen eletyn elämän ympärille. Sanomattomat sanat vierittävät herkimmät onnen kyyneleet.
Katselija saattaa vaipua ajatuksissaan vuosikymmenten taakse kuvitellen, millaista elämä oli viisikymmenluvulla. Nostalgia herää, mutta myös todelliset mielikuvat nousevat pintaan. Koko maisema muuttuu: se palaa vähän kerrassaan taaksepäin kuin valokuva, josta värit katoavat. Mustavalkoisen sävyt paljastuvat ja saavat uutta sisältöä.
Pienimmätkin yksityiskohdat heräävät eloon. Juuri ne, joihin kukaan aikalainen ei olisi osannut kiinnittää huomiota. Ihmisten puhe, pihan äänet, kärryjen kopse, roikkuvat pyykkinarut, naisten leningit, miesten liian isot pyhäpuvut, lasten haalistuneet polvihousut…
Samoin voi tehdä matkan menneisyyteen keskittymällä piirongin päällä aina nojanneen tutun mutta niin vieraan kuvan sanomaan. Se voi olla jokaisella katselukerralla erilainen. Mustavalkoinen otos on kaikkea muuta kuin tylsä. Se on elämää vangitseva pala entistä aikaa.
Niin harvoin tulee katselleeksi vanhoja valokuvia kenkälaatikoiden kätköistä – niitä pitäisi oikein järjestellä kansioihin, jotta ne pääsisivät arvoiselleen paikalle. Omat parhaimmat muistot liittyvät juuri mustavalkoisiin – eivät värikuviin.
Elämän meno juuri tässä ja nyt on se hetki, johon tulisi tarttua, ettei elämä valuisi hukkaan. Mitä jää jäljelle, jos katsomme vain tulevaan tai ainoastaan menneeseen? On tietysti ihmisiä, joille toinen näistä on läheisempi. Ehkä se tuottaa heille ilon ja tyytyväisyyden tunteen.
Itse kuulun ehdottomasti menneen ajan ihannoijiin. Elokuvat, sarjat, näytelmät ja kirjallisuus näyttävät jo unohtuneet aikakaudet niin todellisina silmiemme eteen. Niihin on erittäin helppo sukeltaa ja olla hetki Lady Chamberlaine tai Sir John Wilkins.
Suosikkini on silti ollut Pieni talo preerialla ja sen todentuntuiset mutta niin romanttiset hahmot. Muistelen heitä lähes päivittäin… Heistä tulee näin melkein oikeita henkilöitä. Ainakin minulle. Eikä siitä ole kuin pari sataa vuotta kun Amerikan preeriaa valtasivat maahanmuuttajat.
Vastakohtaisuus nykyaikaan verrattuna tulee esiin vahvimmin asenteissa ja moraalisäännöissä. Nykyajan melko turmeltunut tapakulttuuri jää unholaan ja vallalle nousevat yhtäkkiä ujot katseet, kauniit kasvot, hieno käytös… ja muutama vintiö sekä roistonketale.
Sitä aikaa ei silti voi koskaan saavuttaa uudelleen, vaikka kuinka toivoisi. Siksi on kai tyydyttävä haaveilemaan historian kulta-ajoista kuvien kautta. Sen voi tehdä milloin vain!