RAUNI WESTERHOLMIA MUISTELLEN

Teksti: Satu Linna

Monet Kajastuksen lukijat muistavat Rauni Westerholmin, os. Sarkkisen, (1931 -2014). Hän oli lahjakas ja monipuolinen sokea muusikko, joka usein säesti yksinlaulajia ja erilaisia esiintyjäryhmiä sekä toimi muutaman lauluryhmän vetäjänä. Minäkin pääsin laulamaan Raunin säestyksellä Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:n järjestämässä Georg Malmsten -tapahtumassa vuonna 2002.

Uransa huippukaudella 60-luvulla Rauni Westerholm perusti ystäviensä Sirkka Lehtivaaran ja Orvokki Lehtisen kanssa Sävelkolmoset-nimisen lauluyhtyeen. Se esitti taitavasti upeita, usein Raunin itsensä sovittamia kolmiäänisiä kappaleita esikuvina sellaiset valtakunnan julkkisryhmät kuin Harmony Sisters tai Metrotytöt. Sävelkolmoset saavutti jonkin verran menestystä myös näkövammaispiirien ulkopuolella.

Nykyään valitettavan harva muistaa, että Rauni Westerholm on säveltänyt ja sanoittanut joukon kauniita lauluja, joista useimpien säveltäjänimenä hän käytti ensimmäisen miehensä sukunimeä – siis Rauni Autio. Yksi lauluista, Tango Humiko, kyllä tunnetaan vieläkin. Toisin kuin monissa muissa Raunin lauluissa, siinä on Saukin sanat. Rauni sanoitti senkin alun perin itse. Sanoitus kertoi Suomessa esiintyneestä japanilaisesta Humiko-nimisestä tanssijattaresta. Levytysvaiheessa Saukki kuitenkin piti tekstiä turhan henkilökohtaisena ja teki itse uuden

Muutamat muutkin Raunin laulut saivat arvostusta syntyaikanaan ja niitä levyttivät eräät 60- ja 70-lukujen merkittävät artistit, kuten Vieno Kekkonen ja Reijo Taipale. Tuo tumma ilta lokakuun -niminen kaunis valssi tuli toiseksi valtakunnallisessa iskelmäkilpailussa. Laulujen kirjo ulottuu tangoista (esim. Olet haave vain, Yksin tielle tuijotan) valsseihin (Keskikesän taikaa) ja laulelmiin (On kesäyö), onpa joukossa Vain kiittäin -niminen hengellinenkin kappale.

Rauni olisi tahtonut keskittää koko valtavan energiansa musiikkiuraan ja opiskeli Sibelius-Akatemiassa pianon- ja kitaransoittoa. Suomessa on kuitenkin vaikea luoda täysipäiväistä muusikon uraa, joten leipä pöytään piti hankkia muuta kautta, tässä tapauksessa pakkaamotyössä Fazerin keksitehtaalla. Musiikin lisäksi Rauni Westerholmille tärkeitä asioita olivat lukeminen, pitkä harrastenäyttelijän ura Näkövammaisteatterissa sekä opaskoirat, joita ehti olla useita, ja joiden piti ehdottomasti olla saksanpaimenkoiria.

”Minähän en mitään rotan kokoista koiraa huoli”, sanoi Rauni, kun labradorinnoutajat nousivat opaskoirakunnan valtaroduksi.

Kuten edellä oleva tokaisu osoittaa, Rauni Westerholm oli rempseä, isoääninen ja värikäs persoona, jonka puheita oli usein hauska kuunnella. Kovin tyytyväinen ei tosin tainnut olla se radiotoimittaja, joka soitti ohjelmassaan rautalankaversion Tango Humikosta ja kysyi sitten suorassa lähetyksessä puhelimitse, mitä säveltäjä piti siitä. Toimittaja taisi odottaa innostuneita kehuja, mutta radioaalloille kajahti kiukkuinen ääni: ”Kuka perhana on antanut luvan tehdä siitä noin huonon version?”

Viimevuonna 9-henkinen ryhmä Näkövammaisten Kulttuuripalvelun aktiivijäseniä päätti koettaa hieman nostaa Rauni Westerholmin lauluja unholasta. Toteutimme muistokonsertin, johon valmistautuminen alkoi jo toukokuussa. Silloin kokoonnuimme valitsemaan lauluja. Vain pari ryhmäläistä tunsi materiaalia kunnolla ennestään. Kuuntelimme kokoon saadut laulut läpi, ja kukin esiintyjä valitsi laulun tai kaksi harjoiteltavakseen. Elokuun lopulla alkoivat säännölliset lauantaiharjoitukset.

Suurimman työn ja vastuun konsertin onnistumisesta hoitivat vetäjämme Anne Huttunen ja Sari Karjalainen. Anne huolehti harjoitusten aikatauluista ja muista käytännön järjestelyistä, ohjasi laulujen tulkintaa ja kokosi Raunin tunteneilta ihmisiltä paljon tietoa ja tarinoita. Niistä on saatu tässä jutussa Raunista kerrotut yksityiskohdat. Konsertissa Anne toimi luontevan hauskana juontajana ja esitti itsekin kaksi laulua.

Sari säesti meitä kaikkia pianolla ja ohjasi harjoituksissa laulujen musiikillista puolta. Konkreettisemmin sanottuna tämä tarkoittaa, että hän opetteli kaikkien laulut ulkoa, sovitti niitä osittain itse ja joutui yleensä vielä transponoimaan kappaleet kullekin laulajalle sopivaan sävellajiin. Lauluista ei ollut saatavilla piste- eikä usein muitakaan nuotteja, joten iso osa projektia oli kaikille mukana olleille reipashenkinen ulkoa opettelu äänitteiden avulla. Suureksi hyödyksi oli Inkeri Kauppisen kauan sitten tekemä levy Vuodet muistoja kultaa, jossa oli monia esitetyistä lauluista. Konserttiryhmässä säestämiseen osallistuivat myös Ari Talja kitaralla ja hanurilla sekä Markku Känninen trumpetilla.

Tärkeä osa Annen ja Sarin työstä oli myös luoda harjoituksiin hyvä tunnelma. Kun harrastajaryhmä harjoittelee itselleen alun perin vierasta materiaalia, ja tavoitteena on saada aikaan toimivia yksinlauluesityksiä, keskeisimpiin hyvän ohjaajan ominaisuuksiin kuuluu pitkä pinna. Minä ainakin myönnän avoimesti tarvinneeni aikalailla tätä tukimuotoa. Onneksi sitä oli tarjolla runsaasti, ja viihdyimme harjoituksissa mainiosti. Ääninäyttelemisfriikkinä nautin erityisesti Annen vetämästä tulkintapäivästä. Silloin etsiskelimme omista muistoistamme ja mielikuvituksestamme välähdyksiä, jotka auttoivat meitä tulkitsemaan laulujen tekstejä.

Konsertti pidettiin 17. marraskuuta Iiris-keskuksessa. Mukana olleena en rupea ruotimaan yksittäisiä esityksiä. Sen voin kuitenkin sanoa, että meille kaikille jäi muistoksi hyvä mieli ja ilo siitä, että saimme tehdä työtä yhdessä ja tutustua vanhoihin mutta itsellemme uusiin kauniisiin lauluihin.