MINÄ, KARI JA KIMI

Teksti: Jera Hänninen

Kari Hotakaisen kirjassa puhuu yleensä vaikeneva formulatähti.

Heinäkuussa kuulen, että Kari Hotakaisen kauan odotettu Tuntematon Kimi Räikkönen on ilmestymässä elokuussa. Kyseessä on ehkä vuoden odotetuin tietokirja, jonka julkaisemista odottavat nekin, joille kirjasyksyn etukäteen kohkatut kirjat ovat yleensä yhdentekeviä. Siitä on julkaistu otteita yksinoikeudella eri medioissa, ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeneen maahan – ja uusia käännössopimuksia pukkaa kuin kesähelteillä punkkeja Nauvossa. Julkisuudessa on kerrottu että kirjan englanninkielisistä käännösoikeuksista on maksettu Suomen ennätyssumma; kulisseissa on mietitty että millaisen diilin Räikkönen on tehnyt, ja sitä että miksi hän on lähtenyt juuri tähän projektiin mukaan.

Tykkään esittää ennustuksia, jotka tosin melkein aina osuvat väärään. Ystävälleni sanon, että Kimi tuskin suo kirjalle ajatustakaan, vaikka se kertookin hänestä. Eikä hän tarvitse lisää rahaa eikä varsinkaan julkisuutta. Hotakainen jää markkinoinnissa yksin, mutta se ei haittaa, silti kirjaa myydään kuin pipoa. Ystäväni on eri mieltä.

”Kimi saattaa yllättää. Juuri siksi että hän ei tarvitse rahaa eikä julkisuutta. Jokaisen egoa hivelee se, että pääsee kirjan päähenkilöksi. Kimi Räikkösenkin”, ystäväni sanoo.
Ja on oikeassa.

Elokuun 16. päivä odotettu kirja ilmestyy. Heti aamusta iltapäivälehdet uutisoivat kuinka Kampin ostoskeskuksen Suomalaisen kirjakaupan edessä on satojen metrien jono, jossa seisovat toivovat saavansa kirjasta Räikkösen etukäteen signeeraaman kappaleen.

Päivän julkisissa esiintymisissä kolmivuotiaana puhumisen aloittanut ja yleensä vaikenemista arvostava Kimi Räikkönen on yllättävän suulas. Ja kimimäisellä tavalla hauska ja nokkela ja itseironinen. Vartin myöhässä alkaneessa medialle suunnatussa julkistamistilaisuudessa Katajanokalla hän hauskuuttaa kuulijoita kertomalla, ettei ollut lukenut sivuakaan Hotakaisesta ennen edellisyötä, jolloin hän oli lukenut nyt julkaistavan kirjan. Hetkeä aiemmin silmin nähden jännittynyt Hotakainen on paljastanut paikalla olijoille, ettei ollut tiennyt mitään formuloista ennen kirjaprojektin aloittamista. Räikkönen sanoo, että juuri Hotakaisen tietämättömyys lajista oli se miksi hän oli kiinnostunut kirjahankkeesta; urheilutoimittajien kirjoittamat kirjat eivät häntä kiinnosta. Sitä paitsi eihän hänkään tiedä mitään kirjan kirjoittamisesta, joten puntit on tasan.
Hotakainen painottaa ettei kyse ole elämäkerrasta, kuinka voisikaan, onhan päähenkilö vasta elämänsä puolivälissä. Kirja kertoo tarinan autourheilijasta, josta olisi voinut tulla autonasentaja. Kiteytys saa oivaltamaan, kuinka hotakaismainen hahmo Räikkönen onkaan. Ja että juuri Hotakainen on ollut oikea henkilö kirjoittamaan kansainvälisesti ehkä tunnetuimmasta suomalaisesta.

Muutamaa tuntia myöhemmin kaksikko saapuu Kampin ostoskeskukseen. Parivaljakolle on pykätty lava ostoskeskuksen käytävälle ja paikalla on satamäärin ihmisiä, jotka suomen lisäksi puhuvat ainakin japania ja italiaa.
”Kimin ansiosta julkaisette useamman runokokoelman”, sanon kirjan kustantaneen Siltala kustannuksen tutulle työntekijälle.

”Onhan tämä ihan hullua. Mahtavaa, ihan hullun mahtavaa”, hän vastaa. ”Ensimmäinen painos on jo myyty loppuun. Se oli 50 000. Kaiken lisäksi Hotakainen on kirjoittanut todella hyvän kirjan. Jos et usko niin lue”, hän sanoo ja ojentaa minulle kirjan.

Uteluistani huolimatta hän kieltäytyy paljastamasta suljetun piirin jatkobileiden pitopaikkaa. Ehkä hän pelkää että pelmahdan paikalle kutsumattomana vieraana tavoitteenani solmia uusia ystävyyssuhteita; rehellisyyden nimissä on tunnustettava ettei pelko ole aivan aiheeton.
Kotiuduttuani luen kirjan yhdeltä istumalta.
Minusta tuntuu että olen rakastunut Räikköseen.

”Minua ei kiinnosta, mitä minusta ajatellaan. En ole Michael Schumacher.”

Tunnustus: Olen ehdottoman puolueellinen kirjoittamaan Räikkösestä, koska pidän hänestä vaikka en tunne häntä. (Sama koskee Hotakaista, jonka lause on mielestäni loistava.) En ole autuaan tietämätön formuloista niin kuin Hotakainen oli aloittaessaan kirjaprojektin. Aloin seurata lajia jo varhain ja jatkoin harrastusta silloinkin, kun mieltäni ennen kaikkea kalvoi se, mistä saisin lisää niittejä rotsiini ja mahdollisen shokeeraavan tukkavärin. Poliittisesti tiedostavan ystäväpiirini mukana dissasin kaikkea urheiluun liittyvää, varsinkin maailman typerintä, saastuttavinta ja seksistisintä urheilulajia, formuloita, joka ei edes ollut oikeaa urheilua. Ja salaa katsoin kaikki sunnuntaiset formulalähetykset, jotka vielä silloin näkyivät maksuttomalla MTV3-kanavalla.
Vuosi 1994 oli raskas. Olin hädin tuskin toipunut rockyhtye Nirvanan johtohahmon Kurt Cobainin päätöksestä ajaa partansa haulikolla, kun oli Imolan mustan viikonlopun vuoro. San Marinon Grand Prix 1994 muistetaan ennen kaikkea legendaarisen Ayrton Sennan kuolemaan johtaneesta ulosajosta Tamburello-mutkassa. Palkintokorokkeella kisan voittoon ajanut Michael Schumacher ja kolmanneksi ajanut Mika Häkkinen vielä hymyilivät leveästi. Kisan jälkeen pidetyssä lehtistötilaisuudessa tunnelmat olivat toiset ja leuhkailmeisyydestään tunnettu Schumacher vaikutti aidosti järkyttyneeltä todetessaan, ettei tämänkertainen voitto merkinnyt hänelle mitään.
Ayrton Senna oli ollut tuittuilija, ja olin siksi pitänyt hänestä. Harmikseni tuleva kaksinkertainen maailmanmestari Mika Häkkinen oli kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta aavistuksen tylsä hahmo. Kiinnostavinta hänessä oli hänen silloinen vaimonsa Erja Häkkinen, joka etäisesti muistutti Marilyn Mansonia ja oli huomiotaherättävän cool varikkoalueen isotissisten blondien joukossa. Ainoastaan tupakointi toi pienen särön Häkkisen maitomaiseen imagoon.

JJ ja toinen Mika, se Salo, eivät herättäneet minussa minkäänlaisia intohimoja. (Tosin kuultuani ystävältäni tarinan, jonka mukaan Salo oli jossain kotibileissä julistanut, että ”saatana ne formulat kulkee lujaa” ennen sammahtamistaan sohvalle, hän muuttui minulle hieman läheisemmäksi. Olihan meillä yhteisiä ystäviä, olimme siis melkein ystäviä mekin.) Laji alkoi hieman kyllästyttää. Sitten sirkukseen liittyi Kimi Räikkönen.
Kimin asenne oli punk. Häntä ei tuntunut kiinnostavan mikään, paitsi ajaminen. Vaikken ole eläessäni tarttunut auton rattiin, osasin samastua whatever-asenteeseen. Mielestäni oli viileää että Räikkösen missasi seremonian, jossa legendaarinen jalkapalloilija Pelé ojensi Michael Schumacherille tunnustuspalkinnon ennen tämän F1-uran viimeistä kilpailua. Kun suorassa lähetyksessä tiedusteltiin syytä Kimin poissaoloon, tämä vastasi: Olin paskalla.
Kyllä. Todella punk. Respect. Ja jannu osasi vieläpä ajaakin.
Kun Räikkönen vuoden 2007 lokakuussa formulakauden päätöskilpailussa Brasiliassa voitti toistaiseksi ainoan maailmanmestaruutensa, itkin ilosta. Kisa oli jännittävin koskaan näkemäni trilleri, pelkkä sen muisto saa yhä sydämeni pamppailemaan. Oli punkkia voittaa mestaruus pisteen erolla. Oli myös jotenkin punkkia sekin, että surkeana häviäjänä tunnetun Lewis Hamiltonin mieliksi McLaren valitti kilpailun lopputuloksesta ja Kimin mestaruus sai sinettinsä vasta kolmisen viikkoa päätöskilpailun jälkeen.

Joitakin on helppo inhota, varsinkin niitä, jotka eivät tykkää peitellä menestystään. Sellaisia kuin vaikkapa Keke Rosberg. Kerrotaan tarinaa, että Suomen Posti oli ollut yhteydessä Rosbergiin ilouutisen merkeissä: Posti aikoi julkaista formulalegendasta postimerkin. Joo joo, kiva juttu, paljon maksatte, oli Keke vastannut. Postimerkkihanke jäi siihen eivätkä jotkut postilaiset ole vieläkään toipuneet episodin aiheuttamasta tyrmistyksestä. Että onko se niin nuija ettei tajua, miten suuri kunnia on saada kasvonsa postimerkkiin.
Ei Keke ole nuija vaan ahne. Tai kauniimmin: hän ymmärtää rahan päälle.

Rosbergin pitkälle kehittynyt rahantaju tuli viimeistään selväksi kun hänen nimensä nousi esiin Panaman paperit -nimellä tunnetun tietovuodon yhteydessä. Ylen tutkivan journalismin MOT-ohjelman tiedustellessa näkikö Rosberg mitään ongelmia veroparatiisikytköksissään, oli Keken vastaus silkkaa kekeä.
”En, mitäs ongelmia niissä? Maailma on, sun täytyy muistaa hyvä ystävä kun teet tätä juttua, että maailma on muuttunut viimeiset 30 v. Ja sitä mitä sä nyt rakennat on niin vanhoja juttuja että nehän on jo kaikki paperitkin mennyt keltaisiksi.”

Kimi on monimiljonääri, joka maksaa olemattomat veronsa Sveitsiin, mutta hänen kohdallaan se ei haittaa, toisin kuin Keken. Koska Kimi on luonnonlapsi, olkoonkin yrmeäkatseinen, silti se on lojaali ja rehellinen; ja se palkkaa kavereitaan. Niin, ja koska se tykkää juoda viinaa.

”Olen mä junnuna polttanut pari vuotta, mutta en vakituisesti uran aikana. Paitsi kännissä on tullut vedettyä aika paljon, ja olenhan mä ollut aika usein kännissä.”

Ainahan suomalaiset ovat rakastaneet miehiä, jotka rakastavat juoda viinaa. Kimi on juonut, ja paljon. Hotakainen kertoo Kimin 16 päivän putkesta, joka alkoi Bahrainin prinssin palatsissa: korkin hän pani kiinni reilut kaksi viikkoa myöhemmin vantaalaisen teollisuushallin oleskelutiloissa hänen tajuttuaan että seuraava osakilpailu ajetaan parin päivän päästä. (Kimi sijoittui kilpailussa kolmanneksi. Kirjassa Kimi sanoo uskovansa, että ajoi niin hyvin, koska takana oli putki. Ilman sitä olisi varmaan mennyt huonommin.)

Kimi voi kertoa pämppäämisistään, koska nykyään hän pämppää vähemmän. Ainakaan Hotakaisen kirjan Räikkönen ei enää kaipaa radalta radalle, vaan kotiin Sveitsiin perheensä luokse. Raittiuslupauksia Räikkönen ei kuitenkaan julista jumalan kiitos. Räikkösen imago kestää paljon, mutta tuskin sitä, että hän alkaisi saarnata viinan kiroista ja krapulan kauhuista, joitten niittenkin täytyy olla hänelle tuttuja. Joskus pämpättiin, nyt ei pämpätä, ehkä joskus taas pämpätään.

Minkä pr-miehen onkaan maailma Räikkösessä menettänyt. Hän on tehnyt mahdottoman ja brändännyt brändittömyytensä ja onnistunut luomaan kuvan aitoudesta. Kuten Hotakainen kirjoittaa, kun kaikki on sanottu, kokeile totuutta. On tietenkin mahdollista että Kimi kusettaa meitä ja hän ainoastaan teeskentelee aitoa. Mutta hän tekee sen niin hyvin, ettei asialla ole väliä. Formulat tarvitsevat Kimiä enemmän kuin Kimi formuloita. Uran päätyttyä häntä ei tulla näkemään varikoilla hengaamassa kuin joku Nico Rosberg, joka ilmoitti uran lopettamisen syyksi halunsa viettää enemmän aikaa perheensä kanssa.
”Se oli siistiä puhetta, arvostin. Ja nyt se kuitenkin seisoo siellä varikolla kommentoimassa kisoja. Mä en voi käsittää, juurihan se sanoi, että haluaa pois niistä kuvioista”, Räikkönen kertoi Hotakaiselle.

Sananen itse kirjasta. Se on tekijänsä ja kohteensa näköinen. Tekstiä ei ole paljon; varsinainen käsikirjoitus on ehkä ollut 120 A4-liuskan mittainen. Lihaa luiden ympärille on saatu liittämällä loppuun formulakilpailujen tuloslistoja sekä sikermä urheilumaailman suorasuun osuvimpia sutkautuksia. Ehkä suotta: Kimin tarina olisi kantanut hontelompanakin.

Se on selvää että Kari pitää Kimistä ja Kimi pitää Karista ja lukija tykkää molemmista. Tiiliskivimäisten suurmieselämäkertojen aika on ohi ja ehkä Hotakaisen Kimi aloittaa uuden trendin: pamfletinpituisen kaunokirjallisen kvasielämäkerturoinnin. Ei sillä Tieto-Finlandiaa voiteta, toisin kuin suuren yleisön suosion.
Tai mistä minä tiedän; jos jossain loistan niin väärin ennustamisessa.

Lainaukset Kari Hotakaisen kirjasta Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala, 2018)