Teksti: Jonna Mononen
Ilmojen haltija on hyvällä tuulella loppuheinäkuun sunnuntaina. Hyväntuulisena itsekin nousemme kihlattuni kanssa autoon ja ajamme läheiselle purjelentokentälle. Kotikaupunkimme Ambergin ilmailuseura on jälleen järjestänyt jokavuotisen ilmailujuhlan, ja koska olemme varsin uunituoreita ambergilaisia, pitää tähän suosittuun tapahtumaan tietenkin käydä tutustumassa.
Lentokenttä ei avaudu jalkojen alla asfalttiviidakkona. Maa on melko epätasaista ja nurmikko peittää suuren osan kentästä. Purjekoneet ja muut pikku pörriäiset eivät asfalttikiitotietä tarvitse.
Suuntaamme aluksi lentokonehalliin, jossa koneita syynätään ja huolletaan. Hipaisen purjekonen siipeä uteliaana. Kohta koneen ylpeä omistaja tulee kädestä pitäen esittelemään minulle koneensa hienouksia. Ja onhan siinä vipua, poljinta, antennia ja nappia jos jonkinlaista. Kerosiinin katkua ei tunnu, sillä purjekoneet lentävät luontoystävällisesti ilman moottoria. Ne on vain ensin hilattava ylös joko toisella lentokoneella tai, yhä yleisemmin vintturilla. Sen jälkeen koneella voi, lämpötilasta ja ilmavirtauksista riippuen, lentää noin 90-120:n kilometrin tuntinopeudella ja nousta jopa kolmen kilometrin korkeuteen. Korkeammallekin voi taitava lentäjä päästä, mutta toppatakki alkaa sellaisissa korkeuksissa olla jo tarpeen.
Koska kone pysyy ilmassa purjeen avulla, on koneella mittaa kymmenisen metriä ja leveyttä siipien takia jopa viisitoista metriä. Kyytiin mahtuu kuitenkin korkeintaan
kaksi henkilöä.
Lähtö yläilmoihin on äkäinen: vintturi kiskaisee koneen kolmessa sekunnissa nollasta sataan. Vaikka kuinka varautuu, kyllä siinä hampaat kalahtavat vastakkain. Noin
neljässäsadassa metrissä pilotti irrottaa otteensa vintturista, ja niin sitä ollaan omillaan. Purjekoneen matkaan lähden toisena päivänä, sillä ilmailujuhlassa ei purjelentoa ole tarjolla. Moottoripurjekoneen kyytiin kuitenkin pääsen. Moottori pikemminkin sirisee kuin pärisee. Muisto kolmenkymmenen vuoden takaisesta, tärykalvoja möyhentäneestä vesitasoajelusta pulpahtaa mieleeni jostain toisesta maailmasta.
Pilotti kuvailee maisemia ja antaa tietoja korkeudesta ja nopeudesta. Lopulta hän sammuttaa moottorin ja ilman täyttää todella kaunis hiljaisuus. Moottori ei jylise, kuuluu vain rauhoittava, tasainen kohina. Kyyti on miellyttävän pehmeää ja hieman keinuvaa. Mukavassa penkissä nelipisteturvavyöllä kiinnitettynä sitä voisi vaikka leijailla höyhensaarille. Ikävä kyllä maa kutsuu. Lasku on pehmeä mutta tietenkin nurmikentän takia kuoppainen. Kiitän mukavaa pilottia kädestä pitäen. Tapaamme muutaman viikon päästä, ja sillä kertaa lennämme pelkillä purjeilla.
Tänään seikkailu kuitenkin jatkuu. Ensin hemmottelemme makuaistia kotitekoisilla kakuilla ja katselemme, miten kaksi pienkonetta liitelee kentän yllä milloin missäkin
asennossa. Vaikken huimia silmukoita ja muita taidonnäytteitä silmin ihailla voikaan, kuuluttaja kertoo, mitä tapahtuu.
Sitten on aika nousta taas ilmaan. Tällä kertaa irtoan maasta gyrokopterin kyydissä. Härveli on helikopterin hiljaisempi pikkuserkku, joka myös liikkuu propellin avulla. Kopterissa, johon minut köytetään kypärä päässä istumaan, ei ole kattoa ollenkaan. Koska nopeutta on toistasataa kilometriä tunnissa, kasvoille puhaltaa miellyttävä viima. Ilman tuoksu muuttuu, kun kohoamme noin puolen kilometrin korkeuteen. Gyrokopterin kaarrellessa myös ilma liikkuu, pyörteilee ja väreilee. Nostan jalat irti lattiasta. Nyt ainoa, minut ihmisen luomaan maailmaan sitova kiintokohta, on istuin. Muuten kaikkialla on pelkkää ilmaa. Todella tuntuu kuin lentäisin, pärisevä kopteri osana minua! Tunne on niin upea, että suosittelen ehdottomasti kokeilemaan.
Ikävä kyllä maahan on palattava, viimeistään kun bensa loppuu. Maukas bratwursti ja baijerilainen olut odottavat makunystyjäni. Herkutellessani katselen, kuinka taitolentäjät puhkovat ilmaan nousevia heliumpalloja koneidensa siivillä. Kun lääniä on lentää niin koneella kuin pienellä ilmapallollakin, vaatii kyllä taitoa saada pallo haaviin. Mutta niin pallo toisensa jälkeen vain poksahtaa puhki.
Lopuksi vuoron saavat kauko-ohjattavat lentokoneet, ensin potkuripörriäiset, sitten pikkiriikkiset suihkukoneet. Sokeanakin näen, miten taitavasti kaukosäädinten haltijat koneitaan ohjaavat! Toisinaan tuntuu, että kone on aivan kosketusetäisyydellä, sitten äkkiä kaukana vasemmalla, sitten takana oikealla…
Ostamme vielä kannatusmielessä ison kasan leivonnaisia kotiin vietäväksi. Ambergin ilmailuseura pyörii täysin vapaaehtoisvoimin. Jäseniä ovat harrastajalentäjät, joista
suuri osa käy arkisin päivätöissä. Erilaisten tapahtumien lisäksi seura saa rahaa viemällä halukkaita taivaalle. Ja mikäs sen mukavampi tapa viettää sunnuntaita olisikaan. Raskaan työn jälkeen sitä kaipaa varmasti irtiottoa maasta.