Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Uusi asuinalueeni on todella vaihtelevaa ympäristöä: on uusi pienkerrostaloalue, vanhempia omakotitaloja kylämäisessä maisemassa, rivitaloja niityn laidalla, laajoja peltoja risteilevine ulkoiluteineen, urheilukenttiä, metsäteitä ja polkuja ja lähistöllä iso kauppakeskus. Ruutukaavasta ei tietoakaan. Opaskoirani oppii vakiolenkit nopeasti ja se kulkee niitä reittiuskollisesti. Tavallisilla lenkeillämme minun ei tarvitse erityisen paljon keskittyä itse reitteihin, kunhan annan ohjeet ja kuljen sitten koiran perässä. Laajalla ulkoilualueellamme kävellessä voin vaikka kuunnella äänikirjoja tai musiikkia taikka soittaa puheluita.
Ihmisoppaan kanssa kävellessä keskityn myös pääosin keskusteluumme. Kuuntelen mielelläni kuvailua ympäristöstäni, sekä uusista että tutuista paikoista. Nautin siitä, kun pysähdymme ihmettelemään joitakin yksityiskohtia, katsomaan vaikka käsikopelolla jotain rakennettua, puiden avautuvia silmuja, tuoksuttelemaan kukkia.
Uusi ympäristöni on tullut lyhyehkössä ajassa yllättävänkin tutuksi. Silti – ja ehkäpä juuri siksi, kun kuljen jo tietyllä rutiinilla– jään usein kiinni hahmotusvirheistä. Olen täysin varma, että ystävän katu ja pitkä metsätie ovat samansuuntaisia. Olen varma, että metsätie kulkee kohtisuoraan y-risteykseen asti. Olen varma, että kääntyessäni tietyssä kohdassa oikealle pääsen koulun, eikä kaupan taakse. Kun näkevä ihminen piirtää kämmeneeni tai selkääni teiden todelliset suunnat, yllätyn ja muutun helposti epävarmaksi, kiukustunkin turhautumistani. Miten aistini pettivät minua noin perusteellisesti!?
Sekä koiran, että ihmisen kanssa on luontevaa kulkea mahdollisimman taloudellisia ja lempeitä kaaria. Ellei ruutukaavaa ole, kuljemme usein jyrkkiä mutkia oikoen, hienovaraisesti kaartaen. Sokeana käy usein niin, että näitä vähemmän jyrkkiä kaarteita ei kunnolla edes huomaa. Pitkä tie saattaa tuntua suoralta, jos se on riittävän leveä ja mutkittelee pehmeästi – erityisesti kun keskittyy muihin asioihin. Jos pysähtelen, käännyn välillä kohti ääntä tai muuta ihmeteltävää, päästän koiran nuuskimaan, en sitten välttämättä jatkakaan täsmälleen samaan suuntaan, tai jää huomaamatta, että suunta on muuttunut hivenen. Näin ollen käy helposti niin, että mukamas vahvoin viivoin aivoihin piirtyvä kaava muistuttaa vain etäisesti todellisia suuntaviivoja.
Hahmottaakseni ympäristöäni mahdollisimman oikein tarvitsen siis kartan. Selkään piirretyt suuntaviivat unohtuvat helposti, elleivät ne muodostu osaksi kokonaisuutta. Kännykän Blindsquare-sovellus navigoi minua tehokkaasti paikasta toiseen, mutta vanhanaikaista, näkevien paperikarttaa muistuttavaa luonnosta ei sekään piirrä aivoihini. Entisenä näkevänä kaipaan nimenomaan sitä paperikarttaa, jota tutkimalla ympäristö hahmottui, joka jäi aivoihini kaikkein vahvimpana muistijälkenä.
Ennen muuttoani avustajani valmisti minulle uuden taloni välittömän lähiympäristön kartan. Hän liimaili A3-kokoiselle pahville naruja, nappeja ja muuta pientä osoittamaan katuja, rataa, bussipysäkin, lähimmät talot ja viheralueet. Se oli oikein hyödyllinen pieni ensikartta ja olisi saattanut päätyä seinälle kehystettynä, ellei avustajani olisi halunnut erikoiset vanhat nappinsa takaisin. Ajatus kosketeltavasta kartasta jäi kuitenkin askarruttamaan. Olenhan minä sellaisia nähnyt! Jopa omistan yhden taipuisalle muoville painetun ison Unkarin kohokartan. Tiedän Näkövammaisten liiton kirjapainon valmistavan niitä, en vain ole koskaan ottanut selvää, miten niitä saadaan. Asuessani aikaisemmin Pasilassa pidin peräti mahdottomana kaksitasoisen alueen hahmottamista kohokartan avulla, jos ei mitenkään muutenkaan.
Sitten näin muovisen laatan, jolla oli kauppakeskuksen kolmiulotteinen kartta. Ja yhtäkkiä koko se sekava alue useine eri kerroksissa eri tavoin toisiinsa liittyvine rakennuksineen näyttikin selkeältä. Nyt osasin selittää jopa näkeville tuttaville, missä mikin sijaitsee ja miten sinne pääsee. Näytin tuon laatan ystävälle ja päätimme selvittää, miten näitä 3D-karttoja saisimme aikaan laajemmasta lähiympäristöstäni.
Löysimme nettisivun, jonka avulla tämä käy melkeinpä kädenkäänteessä: https://touch-mapper.org/fi/
Touch Mapperin kehittäjä koodasi ohjelman ymmärrettyään näkövammaisten haasteita itsenäisessä liikkumisessa. Hän yhdisti vapaaseen karttadataan 3d-tulostusta mahdollistavan työkalun. Nyt haluamiaan karttoja voi printata 3d-tulostimilla, kuohupaperille tai vaikka pistekirjoittimilla.
Kun kirjoittaa hakuruutuun osoitteen ja määrittelee joitakin asetuksia, saa linkin tiedostoon. Kartan voi tilata ohjelman tekijältä, tai tiedoston voi ladata vaikka muistitikulle ja tulostaa itse.
Seuraava etappi on taas ihmeellinen: ja tässä ylistys kuuluu suomalaiselle kirjastojärjestelmälle. Kirjastoista kun löytyy asiakkaiden ilmaisessa käytössä olevia 3d-tulostimia. Ystäväni keskusteli 3d-tulostuksesta vastaavan miehen kanssa, joka oli innoissaan kohokartasta. ”Pääasiassa tulostamme lapsille ja nuorille kaikenlaista pientä, sormuksia, avaimenperiä– on hienoa saada osallistua johonkin todella hyödylliseen”, hehkutti kirjastonhoitaja. Sibelius-niminen kone ilmoitti työn kestävän kuutisen tuntia, mutta todellisuudessa se valmistui jonkin verran nopeammin.
Karttasivu on harmaa neliönmuotoinen laatta, kovaa muovia, kooltaan vajaat parikymmentä senttiä suuntaansa. Se kattaa perusmittasuhteita käyttäen vajaat seitsemänsataa metriä läpimitaltaan olevan alueen, jonka keskipisteessä on haluttu osoite. Tosin osoitteen voi siirtää myös kartan nurkkaan ja mittasuhteita saa muokattua. Kadut ja kävelytiet ovat kohoviivoja, niiden välissä näkyvät rakennukset ja viheralueet, jopa suojatiet ovat merkittyinä. Omalta kartaltani puuttuu läheinen parkkitalo, sitä ei ehkä löydy kartan pohjana olevalta OpenStreetMapin kartalta. Nettisivun tekijä, Samuli Kärkkäinen, korostaakin ohjeissaan, että kartan luotettavuus riippuu sen pohjana olevan Open street -datan todenmukaisuudesta.
Kartan tutkiminen on pieni ahaa-elämys. Ensin se vaikuttaa kovin sekavalta. Sormen löytäessä ensimmäisen kiintopisteen, oman kodin, ja hahmotettuani ilmansuunnat lähitienoo alkaa piirtyä eteeni. Naapuritalo onkin osa kokonaista ympyränmuotoista korttelia. Korkealla kalliolla oleviin kerrostaloihin kuljetaankin takakautta ja polkupyörävarasto on vino pitkulainen rakennus. Samansuuntaisiksi mieltämäni kävelytiet yhtyvätkin kaarteen jälkeen ja junan laiturin jatkeelle ei pääse nousemaan radanvarren pöpelikön takaa.
Ja tämä on vasta ensimmäinen karttalaatta! Seuraavat tulosteet tulevat ajan mittaan laajentamaan ”reviiriäni” tämänhetkisten suunnitelmiemme mukaan noin kolmen kilometrin säteellä joka suuntaan ja sehän on jo valtavankokoinen alue kävellen kuljettavaksi. Siihen osuu uskomattoman paljon hyödyllisiä käyntikohteita ja ihania lenkkireittejä, uimahalli, kauppakeskus, terveyskeskus, virastoja, kirjasto ja konserttisali, juna ja bussi, tori, koirapuisto, koulu ja ulkoilualueita…
Kun opimme muokkaamaan karttatiedostoja, ehkä riittää tulostaa niitä matalampina, ehkä mittasuhteita voi hieman pienentää, niin pääsemme nopeammin haluttuun lopputulokseen. Kun sitten laatat asetetaan vierekkäin, voin sokeana ennenkokemattoman helposti hahmotella ympäristöä mielessäni.
Voinen jatkossa teettää yksinkertaisempia kohokarttoja kuohupaperille vaikkapa tilapäisistä kohteista, lomapaikan lähiympäristöstä tai muusta kiinnostavasta paikasta. Pistetulostusmahdollisuutta olisi myös mielenkiintoista kokeilla, en osaa kuvitellakaan, millainen siitä kartasta tulisi.
En yhtään epäile, ettei jatkossa tulisi edelleen pikku eksymisiä tai hahmotusvaikeuksia. Kartta ei myöskään osaa varoittaa liian haasteellisista poluista, ei estää mahdollisia tapaturmia, se ei valitse reittejä puolestani, eikä opasta. Siihen minulla on opaskoirani ja navigointisovellukseni. Kartan avulla toivottavasti uskallan kuitenkin lähteä rohkeammin uusille reiteille. Ja mikä tärkeintä minulle entisenä näkevänä: aivoihini piirtyy miltei entisen paperikartan kaltainen kartta, jonka varrelle sijoitan mielessäni muistoja, tapahtumia, mielikuvia, sanoja ja ajatuksia. Näin uudesta asuinalueesta tulee todellinen kotini.