OPASKOIRA PEKKO
Teksti: Marianne Tenhami
Mikäköhän se länsimetro on, josta te ihmiset niin kovasti puhutte? Minulle metro tarkoittaa sellaista isoa, humisevaa välinettä, jonne opastan emäntäni liukuportaista metroasemalla. Ja kun emäntäni sanoo minulle: ”Pekko, mennään metrolle”, opastan hänet naapurikaupunginosan metroasemalle. Mutta yhtenä päivänä meidänkin kaupunginosassa oli metro, jossa oli joku tapahtuma, jota ihmiset kutsuivat yleisöpelastusharjoitukseksi. Emäntäni oli saanut sinne kutsun yhtenä näkövammaisten edustajista ja minä poika tietysti tulin mukaan.
Yleensä toimimme niin, että emäntäni sanoo minulle paikan, minne mennään ja minä opastan hänet sinne. Käskyjä voivat olla vaikka kauppaan, kouluttamaan, bussille tai sinne metrolle. Yhtenä aamuna aamulenkin jälkeen emäntäni ei kuitenkaan kertonut minulle mitään kohdetta, vaan antoi vain suuntia oikealle ja vasemmalle. Olin hiukan hämmentynyt, mutta kun haluan tehdä hänelle kaiken mahdollisimman hyvin ja mielelläni, tottelin. Tutulla kadulla emäntäni käski minun etsiä oven vasemmalta ja niin minä tein. Tulimme kovin metroaseman näköiseen paikkaan, mutta kun eihän meidän kaupunginosassa ole vielä sitä metroa. Olin vieläkin ihmeissäni, mutta opastin emäntäni käskystä liukuportaat alas. Emäntäni äiti oli myös mukanamme yleisöpelastusharjoituksessa ja selitti emännälleni Lauttasaaren Gyldenintien metroasemaa. Kävelimme sitä ympäri, mutta ihmettelin, kun emäntäni ei varsinaisesti opettanut minulle mitään. Hän vain sanoi äidilleen, että ”Opetellaan sitten, kun Kirsi Opaskoirakoululta tulee meitä opettamaan.” Kirsi Vass on Näkövammaisten liiton Opaskoirakoulun koordinaattori, joka tulee opettamaan meitä, koska koululla ei juuri nyt ole liikkumistaidonohjaajaa.
Odottelimme, odottelimme ja vielä kerran odottelimme. Ihmiset söivät ja joivat jotain ja minä napsin lattialle pudonneita lohileipien muruja. Emäntäni kielsi minua, koska opaskoira ei saa napsia mitään maasta ja koska minulla on kovin herkkä vatsa. Lopulta kyllästyin paikallaan töröttämiseen ja odottamiseen ja aloin vinkua. Emäntäni luuli minun haluavan ulos ja pääsimmekin pariksi minuutiksi metroaseman ulkopuolelle, jonne minä muodon vuoksi merkkasin, mutta sitten tulimme metroasemalle takaisin ja jatkoimme odottamista. Emäntäkin huokaili kyllästyneenä ja sanoi, että tämän ajan olisi voinut käyttää hyödyllisemminkin.
Lopulta alkoi tapahtua. Pelastuslaitoksen henkilökuntaa tuli paikalle ja joku mies selitti ihmisille yleisöpelastusharjoituksen kulun. Sitten emäntäni käski minun etsiä liukuportaat alas. Höh, niitähän minä olin hänelle jo alussa tarjonnut, mutta kun piti odottaa. Nyt saimme kuitenkin luvan mennä niitä liukuportaita alas ja näin edessämme metron. Yritin opastaa emäntäni lähimpään vaunuun kuten aina metroon mentäessä, mutta pelastuslaitoksen edustaja ei antanutkaan minun opastaa emäntääni juuri siihen vaunuun. Meidät oli jaettu neljään ryhmään ja meidän ryhmä meni metron ensimmäiseen vaunuun. Matkalla yritin kyllä näyttää paria muutakin vaunua. No, antoi se pelastuslaitoksen edustaja sentään minun etsiä metrossa meidän vakiopaikkamme ja rojahdin emäntäni jalkoihin konkariopaskoiran tapaan.
Metro lähti liikkeelle. Emännästäni tuntui kummalliselta, kun metrossa ei ollut kuulutuksia kuten yleensä. Minä puolestani ihmettelin, kun metro ei kertaakaan pysähtynyt. Jossain Tapiola-nimisessä paikassa käännyimme ympäri ja lähdimme ajamaan takaisin. Kummallista. Mutta vielä kummallisempaa oli, kun metro ihan yhtäkkiä pysähtyi. Pelastuslaitoksen edustaja keskusteli radiopuhelimitse jonkun muun kanssa ja lopulta, taas hiukan odotettuamme, saimme luvan poistua metrosta. Huomasin heti korkean pudotuksen metrosta ulos tullessamme ja varoitin siitä emäntääni napakasti pysähtymällä. Emännältäni kesti kuitenkin hiukan aikaa tajuta, mistä varoittelin. Hänkin on tottunut siihen, että metrosta poistuttaessa ei ole mitään korkeita pudotuksia. Joku hössöttävä näkevä olisi tullut auttamaan, mutta emäntäni ja tämän äiti kielsivät häntä. Lopulta emäntäni tunnusteli jalallaan tilanteen ja menimme alas metrosta tunneliin.
Hetken ihmettelin, mihin suuntaan meidän on käännyttävä, mutta kun emäntäni käski napakasti ”oikealle”, asia oli minulle täysin selvä. Pian keksin, että hän halusi takaisin Lauttasaaren metroasemalle ja siihen suuntaanhan me olimme menossa. Matkalla oli pari exit-kyltein varustettua ovea, jotka hämäsivät näkeviä osallistujia. Ensimmäisellä kerralla minä vilkaisin kerran niitä, mutta kun takanamme tullut pelastuslaitoksen edustaja sanoi matalan rauhallisesti, ihan kuin oma kouluttajani ”Ei sinne”, asia oli minulle selvä ja niinpä jatkoimme rauhallisesti matkaamme. Tunnelissa kaikuivat kovaa poistumiskuulutukset ja tekosavu sumensi hiukan näkökenttääni. Nämä pikkuseikat eivät kuitenkaan minua, konkariopaskoiraa hetkauttaneet, vaan jatkoin matkaani aina Lauttasaaren metroasemalle johtavalle ovelle asti. Siellä meitä vastassa olikin jälleen pelastuslaitoksen edustajia, joiden perässä opastin emäntäni ylös meneville liukuportaille ja siinä se oli. Emäntäni ja tämän äiti täyttivät vielä jotain kyselykaavakkeita, mutta minä halusin jo kiireen vilkkaa ulos. Tiesinhän, että pääsisin tämän kaiken jälkeen kirmailemaan ja rymyämään vapaana tutussa metsikössä ja kallioilla.