VINOKAS
Teksti: Olli Lehtinen
Sokea mies Vinokas istui raitiovaunussa avustajansa kanssa. Hän kuunteli. Äänien perusteella heidän takanaan istui kaksi noin viisikymmentävuotiasta naista. – Näytät jotenkin nuorelta, toinen sanoi. – Voi, kiitos. Ehkä uudet silmälasit nuorentaa. – No, kyllä. Sitten naiset nauroivat hersyvästi.
Vinokas puristi valkoista keppiään. Hän ei halunnut näyttää kaksikymmentä vuotta nuoremmalta. Hän halusi näyttää samanlaiselta kuin muut. Kun naiset jäivät pois kyydistä, Vinokas kysyi avustajaltaan: – Miltä minun silmälasini näyttävät? – Mustasankaiset. Linssit vähän naarmuuntuneet. – Ovatko lasit muodikkaat? – Pakko sanoa, että olivat 15 vuotta sitten.
Vinokas ja avustaja kävelivät raitiovaunupysäkiltä optikkoliikkeeseen. – Haluaisin uudet lasit, Vinokas sanoi. – Nyt ovat muodissa suurisankaiset kehykset, myyjä vastasi. Puolen tunnin sovittelun jälkeen Vinokas astui jalkakäytävälle suurisankaisissa silmälaseissa. Laseissa oli nollalinssit. Vinokas käytti laseja suojalaseina, jottei oksa tökkäisi silmään. – Voisitko mennä odottamaan tuohon seinustalle, Vinokas sanoi avustajalleen. Avustaja meni ja Vinokas taitteli valkoisen kepin takin taskuun. Hän jäi seisomaan kävelykadulle. – Sorry sir, do you know where is Ateneum? kysyi turisti. Vinokas antoi ohjeet kulkemiseen. Vinokas oli haljeta. Turisti oli luullut häntä näkeväksi.
Valkoinen keppi, Vinokas pyöritteli mielessään. Täytyy päästä eroon valkoisesta kepistä. – Voitaisiinko mennä retkitarvikeliikkeeseen? hän kysyi avustajaltaan. Toki he menivät. – Minkälaisia keppejä teillä on? Vinokas kysyi myyjältä. – Löytyy kävelysauvoja ja vaellussauvoja, myyjä vastasi. Kotvan kuluttua Vinokas käveli ulos liikkeestä vaellussauva kädessään.
Kello, Vinokas mietti. Haluan vaihtaa puhuvan kelloni viisarikelloon. – Voidaanko mennä panttikonttoriin? hän kysyi avustajaltaan. Pian he nousivat metrotunnelista Ikuisen vapun aukiolle, jonka laidalla panttikonttori sijaitsi. – Haluaisin ostaa suurikokoisen rannekellon, jossa pohja on valkoinen ja viisarit mustat, Vinokas sanoi työntekijälle. Hänelle esiteltiin noin kymmenen kelloa, joista suurikokoisimmasta ja näyttävimmästä hän kerran joko näki tai arvasi ajan oikein.
Puhelin, Vinokkaan mielessä pirahti. Jokaisella alle 70-vuotiaalla näkevällä on älypuhelin. Minulla vain näppäilemällä toimiva nokialainen. – Voidaanko mennä kännykkäliikkeeseen? Vinokas kysyi avustajaltaan. – Mikä on suosituin älypuhelimenne? hän kysyi myyjältä. Puolen tunnin kuluttua Vinokas käveli ulos liikkeestä älypuhelin taskussaan.
Lukeminen, Vinokas alleviivasi mielessään. Näkevän ja näkövammaisen erottaa nimenomaan se, että näkövammainen ei pysty lukemaan silmillään. Vinokas kaivoi työkalulaatikostaan tapettiveitsen. Hän hamusi kirjahyllystä kirjan, jota tuskin tulisi kaipaamaan. Hän avasi kirjan ja painoi äänikirjalaitteen keskelle ensimmäistä sivua. Hän alkoi leikata kirjan sivuille äänikirjalaitteen mentävää aukkoa. Kun työ oli valmis, äänikirjalaite upposi kirjan sisään.
– Nyt varusteeni ovat apuvälineettömät. Minuun voidaan suhtautua kuin kehen tahansa, Vinokas sanoi avustajalleen. Avustaja lähti hoitamaan omia asioitaan, ja Vinokas palasi kaupungille. Hän heilutteli vaellussauvaa edessään kuin valkoista keppiä. Hän oli menossa viettämään päivää Vanhan kirkon puistoon. – Heiluttelet keppiä kummasti, miesääni sanoi. – Tykkään käyttää sitä näin, Vinokas vastasi. – Onko valkoinen keppi hävinnyt? – Ei, haluan kulkea vaellussauvan kanssa. – Minä autan teidät perille, mies sanoi ja tarttui Vinokasta käsivarresta. – Kiitos ei. Yritän sulautua joukkoon.
Vinokkaan vaellussauva napsahti penkin laitaan puiston keskikäytävällä. Viimeinkin, hän mietti. Hiki päässä sai suunnistaa, että selvisi yksin perille. Hän istuutui. Puhelin soi. Vinokas hipaisi näyttöä. – Haloo, hän sanoi. – Miten menee? avustaja kysyi. – Aivan mainiosti, Vinokas vastasi. Sitten he lopettelivat puhelun. – Ehtisitkö kertomaan, minkälaista säätä on luvattu illaksi? ohitse kulkenut nainen kysyi. Vinokas hipoi näyttöä muttei saanut ulos säätietoja. – Ei ole puhelimessa sääpalvelua. – Sinulla on muodikkaat silmälasit, nainen totesi. – Kiitos, Vinokas vastasi. – Näetkö sinä kunnolla? nainen kysyi. – Ihan tarpeeksi. – Vielä myydään sellaisia puhelimia, joissa on suuret vanhanmalliset näppäimet. – Kiitos tiedosta.
Vinokas kaivoi kirjan sisään piilotetun äänikirjasoittimen repustaan. Hän painoi nappikuulokkeet korvilleen ja avasi kirjan eteensä kuin lukiessa. Kuunneltuaan kirjaa noin minuutin hänen eteensä ilmestyi joku, joka sanoi jotain. – Anteeksi mitä? Vinokas kysyi ja otti nappikuulokkeet korviltaan. – Mikä juttu toi on? tyttö kysyi. – Luen tässä kirjaa, Vinokas vastasi ja nosti kirjaa lähemmäs rintaansa, ettei äänikirjasoitin varmasti näkyisi. – Miksi sun kuulokkeet tulee kirjasta? tyttö kysyi. – Koska luen kirjaa. – Miksi katseesi ei liiku rivejä pitkin? – Näkövammaiset sanoo aika usein, että ne lukee, vaikka ne oikeasti kuuntelee. – Saisinko minä lukea sinulle? tyttö kysyi. Vinokas kallisti kirjaa tyttöä kohti, jotta tyttö näkisi kirjan sivujen keskelle kaiverretun äänikirjalaitteen. – Valitettavasti se ei onnistu, Vinokas sanoi. Tyttö huokaisi ja juoksi pois.
Vinokas otti nappikuulokkeet korviltaan ja pakkasi kirjan ja kuulokkeet reppuun. Hänkin huokaisi. Soluttautuminen näkevien joukkoon tuntui mahdottomalta. Kun esitti näkevää, näkövammaisuus vain korostui.
– Sinulla on hieno kello, viereen istunut mies sanoi. – Kiitos, ostin käytettynä, Vinokas vastasi ja yritti kohdistaa katseensa mahdollisimman tarkkaan miehen silmiin. – Paljonko kello? mies kysyi. Vinokas nosti kellon silmiensä eteen. Valo puistossa oli erilainen kuin panttikonttorissa, eikä hän nähnyt kellotaululta yhtään mitään. – Kello on rikki, Vinokas heitti. – Niinkö? – Niin vissiin. – Näen sen tänne asti. Varttia yli viisi, mies sanoi. Vinokas näpläsi kokoontaitettua vaellussauvaansa ja toivoi, ettei tuntematon tulkitsisi sauvaa jotenkin uhkaavaksi. – Ei kaikkea tarvitse nähdä. Kello tuntuu mukavalta ranteessa, Vinokas sanoi. – Et haluaisi myydä kelloasi? mies kysyi. –Kiinnostaisiko ostaa myös upouudet silmälasit ja vaellussauva?