ITSEKÄS 100-VUOTIAS
Teksti: Minna Lindgren
Sata vuotta ei ole paljon valtiolle. Se on kuin täysi-ikäisyys, 18 vuoden ikä, jonka jälkeen pitäisi pikkuhiljaa ottaa ote omasta elämästä niin, että jonain päivänä on oikeasti aikuinen ja valmis kantamaan vastuun myös muista.
Suomi ei tässä suhteessa vaikuta kovin aikuiselta. Suomi ei huolehdi tänne tulevista, sotaa pakenevista ihmisistä, vaan suhtautuu jokaiseen tulijaan epäluuloisesti. Se ei kanna vastuuta edes omista läheisistään, pitkäikäisimmistä kantakansalaisistaan, joiden työllä on kaikki hyvä tänne rakennettu.
Juhlimme sotaa kuin se olisi satavuotiaan tärkein muisto. Se ei ole. Kukaan satavuotias suomalainen ei halua muistella sotaa, koska he olivat siinä mukana. Sotaa paljon tärkeämpiä asioita Suomen lyhyessä historiassa ovat neuvola, päiväkodit, peruskoulu ja terveydenhoito. Ne ovat saavutuksia, joita nyt pidetään niin itsestään selvinä, että niiden merkitys ja arvo on unohdettu.
Kukaan ei voinut kuvitella 1950-luvulla, että Suomi olisi näin vauras ja muista riippumaton 100-vuotisjuhlissaan. Niin vauras, että voimme hupsutella tiskiharjoilla ja tuntemattomina sodassa kaatuneilla. Ei kukaan osannut myöskään pelätä, että mahdollisesta hyvinvoinnista seuraisi suunnatonta itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä ja ahneutta. Sen saivat kokea ensimmäisenä nuoren valtion ikätoverit, nämä nuoruutensa sodassa aloittaneet. Vanhuksille ei ole tilaa 100-vuotiaassa, tehokkaasti teknologisoituvassa Suomessa.
100-vuotiaita on Suomessa yhä enemmän. Nopeimmin kasvava ikäluokkamme on yli 90-vuotiaiden joukko. 1990-luvulla, kun sadan vuoden ikä oli vielä melko harvinainen, geriatri Jukka Louhija teki väitöskirjan kaikista sata vuotta täyttäneistä suomalaisista. Hän tutki vanhukset fysiologisesti ja geneettisesti ja haastatteli jokaista kartoittaakseen elintavat ja elämän tarinan. Ajatuksena oli, että näillä kriteereillä satavuotiaista löytyisi tilastollisesti merkittäviä yhteisiä tekijöitä, jotka selittävät pitkän iän.
Ei löytynyt. Satavuotiaita oli joka lähtöön. Yksin eläviä ja suuressa laumassa viihtyneitä. Kouluttamattomia ruumiillisen työn tekijöitä ja herraskaisia sisätyön suorittajia. Kaupunkilaisia, maalaisia, syövän sairastaneita, tupakoitsijoita, raivoraittiita, kasvissyöjiä, himourheilijoita, sohvaperunoita – ihan kaikkia. Mutta kaksi tekijää löytyi jokaiselta: kaikki satavuotiaat olivat huumorintajuisia ja uteliaita. Näillä ominaisuuksilla ihminen selviää mistä tahansa.
Suomi on totinen, ennakkoluuloinen 100-vuotias, joka ei ole kiinnostunut siitä, miten vammainen, vanhus tai maahanmuuttaja pärjäilee. Huolehtikoon itsestään. Jos apua on pakko antaa, se yksityistetään ja kilpailutetaan. Kas, kun kaiken voi mitata rahassa. Niinpä yrittäjyys, kilpailukyky ja tehokkuus ovat hoivaa, välittämistä ja turvaa tärkeämpiä.