PÄÄKIRJOITUS
Teksti: Eija-Liisa Markkula
Otsikko on Marcel Proustilta, jonka samannimistä moniosaista romaania on arvioitu jopa maailman kauneimmaksi romaanitekstiksi. Luin teoksen ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Teksti on tavallaan sensuellia tajunnanvirtaa; kirjoittaja muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa tunteita ja tunnelmia kertoen niistä minä-muodossa, usein ironisesti, maistellen niitä aikuisuutensa sairastelun ja vuoteeseen sidottujen päivien verhon takaa. Itse lähdin vähän samantapaisilla ajatuksilla avustajani kanssa Lontooseen tunnustelemaan, miltä tuntuu palata muutamaksi päiväksi 45 vuoden jälkeen Kensingtoniin, silloisen työpaikkani maisemiin. Tuolloin elin ehkä itsenäisintä ja sinisilmäisintä vuottani. Jännitettä paluukokemukseen lisää se, että täydellinen sokeus on tässä välillä hävittänyt melkoisen osan mainituista ominaisuuksistani ja pimentänyt minulta kokonaan tämän Hyde Parkin laidalla sijaitsevan kauniin ja hyvin hoidetun viktoriaanisen kaupunginosan.
Paljon tuttua tulee heti vastaan, ensimmäisenä tietenkin kauniisti soljuva kieli, nimenomaan kohteliaalla hyväntahtoisuudella ja jonkinlaisella kiireettömyydellä höystettynä. Olen heti mukana. Metrojunien kamala jyrinä, kirskuna ja kolina, on edelleen ihan sama, samoin puhelimessa kuulokkeesta kuuluva kaksijakoinen hyvin matala odotussummeri. Voiko olla totta, ettei tekniikan huima edistys ole tehnyt mitään näille? Ihan uutta minulle on, että ilmeisesti kaikki jalkakäytävät on luiskattu suojateiden reunoilta ja luiskaa edeltää selkeästi havaittava tiheä kohonastoitus. Tämmöiseen kaupunkiin on täytynyt laittaa ainakin miljardi nastaa! Hienoa!
Hotellimme on mahdollisimman lähellä entistä asuinpaikkaani, mutta hostellista on tullut Boutique Hotel!
Kävelemme sieltä muinaisen työmatkani kaikessa rauhassa. Hellevi kuuntelee kärsivällisesti, kun selitän, mitä missäkin on, ja huidon. Muutaman kerran hän toteaa paikalla kylläkin sojottavan noin 30-kerroksisen hotellin tai jotain vastaavaa.
Yllätys on tyrmistyttävä, kun työpaikkaani, W.H. Smith & Son kirjakauppaa ei enää löydykään! Kukaan ei tule juosten vastaan huudahtaen ”Lisa! You are back!” Google vähän lohduttaa kertomalla kirjakauppaketjun olevan olemassa, jopa 1300 toimintapisteellä 14 000 työntekijän voimin. Sillä on historiallista merkitystä maailman ensimmäisenä myymäläketjuna, minkä muistan entuudestaankin, mutta Google tietää lisäksi, että siellä käyttöön otettu numerointisysteemi vahvistettiin lopulta kansainväliseksi ISBN-järjestelmäksi.
Paikallaan on sentään Royal Albert Hall, yksi maailman kuuluisimmista konserttitaloista, yhtä nukkavieruna ja akustiikaltaan hienona kuin vuosikymmeniä sitten. Jo keväällä varasimme liput syntymäpäiväillakseni. Selkeiltä nettisivuilta huomasimme mielenkiintoisen yhdenvertaisuusseikan; englannissa avustaja-sanaa ei käytetä, vaan yksinkertaisesti sanaa companion, seuralainen. Paikkamme ovat orkesterin takana kuoroille tarkoitetussa osassa. Ilta on loppuunmyyty, mikä tarkoittaa 5270 ihmistä. Konsertti kuuluu jokasyksyiseen BBC Proms –sarjaan eli Promenade Kävelykonsertteihin, joita myös Ylen ykkönen välittää.
Pukeutuminen on vain tavallista arkea huolitellumpaa, ei juhlavaa. Naulakoita ei käytetä. Vieressäni istuvat kaksi nuortamiestäkin tuovat mukanaan selkäreppunsa ja pyöräilykypäränsä. Etupermannolla on seisomapaikoilla yli 100 henkeä, mikä on nimenomaan Proms-perinne.
Ohjelmassa on venäläinen ilta. BBC Symphony Orchestraa johtaa Semion Bychkov. Tahallani kirjoitan nimet englanninkielisessä asussa. Sergei Taneyevin alkusoitolla päästään jo illan tunnelmaan. Flyygeli työnnetään lavalle
Rachmaninovin 1. pianokonserttoa varten. Soittimen kantta nostettaessa huutosakki tuo itsensä julki kajauttamalla pelästyttävän Hii-op! –huudon. Solisti Kirill Gernstein valloittaa kuulijat venäläisellä kaiholla, mutta ei soita ylimääräistä, vaikka sitä selvästi vaaditaan. Täällä ei ole tapana ojentaa kukkia solistille.
Väliaika on pitkä, pieniä drinkki- ja jäätelöpisteitä on käytävillä, Tarjoilujärjestelyt ovat yhtä puutteelliset kuin 25 täyttäessäni. Yleisön palattua paikoilleen viimeisen päälle viritetty huutosakki huutaa permannolta rahankeräyspyynnön, jolla maailmanlaajuinen säätiö saa varoja esiintyvien taiteilijoiden avustamiseksi.
Konsertin pääteos, lähes tunnin kestävä Tchaikovskyn sinfoninen sarja Manfred pohjautuu lordi Byronin traagiseen samannimiseen runoelmaan. Talon akustiikka pääsee täyteen hienouteensa. Loppujaksossa Manfred kuolee, urut tulevat mukaan, yleisö on sydänjuuriaan myöten vaikuttunut.
Lämpimässä elokuun alkuyössä valkoinen keppini osuu kadunreunuksella johonkin, kuuluu muovin kahahdus, ja tajuan, että näin oli taas löytynyt muuttumaton brittiperinne – roskasäkkien asettaminen odottamaan yöllä tapahtuvaa pois kuljetusta.
Aion kirjoittaa vielä ainakin British Museumin saavutettavuusratkaisuista ja teille kaikille lukijoille suosittelen käyntiä Kew Gardens –luonnonpuistossa, joka on Unescon maailmanperintökohde, sekä seikkailemista jonakin lauantaina Portobelloroadin antiikkimarkkinoilla.
Lontoossa 31. elokuuta 2017
Sydämellisesti
Eija-Liisa Markkula