Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Vasta nyt huomaan, miten onnekas olen ollutkaan, kun olen voinut käydä itsenäisesti samassa kaupassa yli 40 vuotta. Tilanne mullistui ison suomalaisen kaupparyhmän ostettua ulkomaisessa omistuksessa olleen pienemmän ketjun myymälät. Meidän kylällä se merkitsi oman kauppani sulkemista huhtikuussa.
Pieni päivittäistavarakauppa oli sokealle ihanteellinen. Hyllyjen väliin en eksynyt, eikä joutavaa musaa tööttäävä radio häirinnyt kaiuttimineen suunnistamista, kuten muissa ostosparatiiseissa. Huippuhieno henkilökunta eli kaupan tytöt osasivat ottaa käsin harovan asiakkaan upeasti huomioon. Tarvitsin apua ainoastaan vaa’alla hedelmien ja vihannesten punnitsemiseen.
Aika paljon päivittäistavaroissa on sellaisia, jotka tunnistaa pakkauksen muodosta. Hommaan harjaantuu, oppii tietämään, mitä missäkin hyllyssä on ja siitä tunnustellen etsimään rypsiöljypullon, pyöreän näkkileipäpaketin ja kahvisuodatinboksin. Joskus saatoin neuvoa jopa jollekulle näkevälle, missä on munat tai hiiva.
Ihminen tuppaa ostamaan ruokakaupasta useimmiten samoja tuotteita pienin variaatioin. Niinpä meidänkin myymälässämme tytöt pitivät samoilla paikoilla piimät, hapankaalit, täysjyväruislimput ynnä muut vakio-ostokseni. Joskus kun jokin tavara ei ruvennut löytymään, kysäisin apua. Joku myyjistä saattoi sanoa, että ”sijaisille on sanottu sen ja sen artikkelin paikaksi tämä, jotta sinä löydät ne”.
Ihailen vieläkin sitä taitoa, jolla tytöt oivalsivat, milloin en kerta kaikkiaan meinannut löytää etsimääni. Paitsi että työ nykykaupassa vaatii hyvin monipuolista osaamista, se vaatii myös herkkyyttä ja psykologista silmää. Sitä kaikkea jää iso ikävä.
Omassa kaupassa sain paljon tietoa uusista tuotteista ja tavaraselosteista, sydän- ja joutsenmerkeistä ja muusta tärkeästä. Opin myös näppäilemään maksupäätteeseen tunnusluvun, ja sitä myötä toiminto sujuu muuallakin kassoilla.
Kun työhuone on kodin yläkerrassa, on pakko lähteä joka päivä ihmisten ilmoille. Kauppareissu tarjoaa siihen yhden väylän. Kylän raitilla tapaa aina tuttuja, mikä luo ihanaa yhteisöllisyyden kokemusta. Kaltaiselleni jääräpäälle on tuiki tärkeää päästä asioilleen silloin kun ehtii ja huvittaa. Vapauden tunne vahvistaa itsetuntoa ja luo varmuutta siitä, että kukaan ei päätä puolestani – ainakaan jokapäiväisiä yksinkertaisia päätöksiä.
Nyt olen uuden edessä. Kävelymatkan päässä kylällä on kaksi isompaa marketia, joissa pauhaa radio ulos asti. Yksin en tule pärjäämään niiden metelissä. En myöskään halua käydä kaupassa aina jonkun kanssa, koska silloin elämästä häviää se ihana spontaanius ja vapauden tunne, olkoonkin sitten vaikka illuusiota.
Toinen kaupoista on niin takkusten takana sekavine pysäköinti- ja sisäänajoväylineen, että siitä tuskin selviäisin hengissä. Toisessa taas myllätään parhaillaan kolme kuukautta kattoremontin kimpussa, ja melu kuuluu kauas. Sinne en onnistu pujottelemaan suojaverkkojen ja rakennusmiesten vehkeiden sekamelskassa.
Jäljelle jää vaihtoehto, että käyn juhannukseen saakka jonkun kanssa ostoksilla, sen jälkeen ehdotan kauppiaalle, lähtisikö joku henkilökunnasta kiertämään kanssani ostoslistan läpi. Silloin pääsisin kuitenkin omin jaloin ja omaan aikaan kulkemaan välimatkat.
Toki henkilökohtainen avustaja tuo sokealle mahdollisuuden käydä kaupassa ihan fyysisesti, ja järjestelmä toimii monilla erinomaisesti.
Se on useimmille paljon parempi kuin se, että joku muu tuo tarvikkeet kotiin. Vaikka tiedän monen
käyttävän verkkokauppaa tai kotiinkuljetustakin täysin tyytyväisin mielin, on minulle ainoa tapa kuskata omin nokin sapuskatarpeet kotikaappeihin.
Muutos on ainoa, johon elämässä kannattaa sopeutua. Joskus vain väsyttää, kun yhteiskunta kehittyy kaiken aikaa siihen suuntaan, että tavalla tai toisella vajaavoimainen ihminen joutuu pähkäilemään arjen perusjuttuja niin pohjamutia myöten. Moni asia on parantunutkin, mutta liian moni on selvästi myös huonontunut.