Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Kun piiri pieni pyörii, se saattaa tarjota mukana pyöriville parasta mahdollista vertaistukea. Yhtä usein piirissä ilmenee myös lieveilmiöitä, jollaisia on isommissa piireissä ehkä helpompi päästä karkuun.
Meillä jokaisella on omat vahvuutemme. Niitä korostamme kovin mielellämme. Pelkkää hyvää hyvyyttämme, tarkoituksenamme tarjota vertaistukea, näyttää esimerkkiä, ratkaisumalleja. Joskus hyvästä tarkoituksesta tulee pakonomainen tarve. Se toinen ei tajua, ei usko, ei suostu, vaikka kuinka minä osaan ja tiedän paremmin! Kyllä minä vielä näytän! Ja minua ei noin vain vastusteta, loukata ja nöyryytetä! Kun oma ratkaisumalli on se paras ja ainoa oikea, se on vietävä läpi vaikka läpi harmaan kiven.
Meillä jokaisella on myös omat heikkoutemme. Omaamme tavallista useammin huonoa itsetuntoa. Meidän on vaikea kestää, kun ylitsemme ajetaan, jalkojemme päälle tallataan, mielipiteemme ja omat ratkaisumallimme tyrmätään, tahtomme jyrätään. Meidän on lähes mahdotonta uskoa, että se toinen ei pyrikään jyräämään, vaan neuvoo hyvää hyvyyttään.
Näin syntyy sotia, joissa kumpikin osapuoli on mukana oman totuutensa ja oikeutensa täydessä tunnossa. Kun minä olen oikeassa ja sinä olet oikeassa, kumpi on enemmän oikeassa? Ja kuka päättää, kumpi voittaa? Valitseeko ympärillä pyörivä piiri pieni voittajan, minkälaisin kriteerein? Ja miten käy häviäjän, miten hänen totuutensa?
Tässä sodassa julmin ase on syyllistäminen. Kun tietää omat vahvuudet ja toisen heikkoudet, se on äärettömän helppoa. Ja yhtä äärettömän helppoa on pukea syyllistäminen vertaistuen ja auttamishalun kaapuun.
Tätä samaa tapahtuu myös pienen piirimme ulkopuolella, siinä suuressa maailmassa. Tätä tapahtuu koko ajan ja vaikuttaa siltä, että somen ja yhä globaalimmaksi muuttuvan planeettamme myötä yhä suuremmissa mittakaavoissa. Lienee toiveajattelua uskoa, että piirimme ulkopuolella syyllistämistä pääsee helpommin pakoon, mutta ehkä suuremmassa maailmassa löytää helpommin hengenheimolaisia, oman puolensa kannattajia, joiden voimaan tukeutua. Tätäkin se some tekee.
Tuskin kukaan meistä pystyy olemaan täysin vapaa syyllistämisen taakasta. Tunnemme toisiamme aivan liian hyvin, kenties paremmin kuin itseämme. Olemme miltei pakotetut toimimaan tässä pienessä piirissä, kuka kokopäiväisesti, kuka vain aika ajoin. Arvelen meidän olevan korkeintaan nelisensataa näkövammaista ihmistä, jotka olemme tekemisissä keskenämme ainakin ns. Postirobotin suljetuilla sähköpostilistoilla, useimmat meistä myös eri yhdistyksissä ja harrastusryhmissä. Kun avaamme tietokoneet ja älypuhelimet, näkyviin ja kuuluviin ilmaantuu jatkuvalla syötöllä toistemme viestejä, mielipiteiden ilmaisuja, valituksia ja itsekehuja, haukkumisia ja ilon purkauksia – montakymmentä viestiä päivittäin. Miten voisimme ymmärtää olevamme sittenkin toisillemme vieraita?
Näennäinen tuttuus ja somen vieraannuttava helppous saa meidät esiintymään oman elämämme kuninkaina – ja vähän myös toisten elämien. Ja ikään kuin kyse olisi vain vertaistuesta, puutumme toisten henkilökohtaisiin valintoihin. Usein aidosti tukien, usein myös syyllistäen. Vaikuttaa siltä, että syyllistäminen kohdistuu pääsääntöisesti juurikin niihin asioihin, joissa eniten tarvitaan ja tarjotaan aitoa tukea, eli näkövammaisuudesta johtuviin ongelmiin. Se, mikä yhdistää, se myös erottaa.
Eräs vakioaihe on tietotekninen pärjääminen, se kun on näkövammaiselle asioiden hoitamisen ja tiedonsaannin tärkeimpiä edellytyksiä. Kuka osaa hyvin ja miksi panttaa osaamistaan, miksi se toinen ei vaihda jo järkevään tekniikkaan, miksi nörtti ylenkatsoo heikompiaan? Taitava rehentelee, eikä neuvo ainakaan ilmaiseksi. Hän haukkuu tumpeloksi arkaa, joka puolestaan syyttää häntä ylimieliseksi. Jotakuta syyllistetään, kun hän petkuttaa itselleen parhaat laitteet yhteiskunnalta, toista syyllistetään, kun hän ei välitä hankkia uutta tekniikkaa.
Sitten on liikkuminen ja henkilökohtaiset avustajat. Perheellistä syyllistetään, kun hän nojaa liikaa perheenjäsenten tukeen. Toista siitä, että käyttää avustajia 24/7. Kolmatta, koska hän ei älyä hankkia avustajaa ja jää auttamattomasti toisten vauhdista. Neljättä, joka ylpeilee pärjäämisellään ilman avustajaa.
Yksi vaatii itselleen kaikki mahdolliset etuudet. Toinen ei piirun vertaa suostu antamaan periksi saavutetuista eduista. Kolmas tehtailee valituksia valittamista päästyään. Neljäs hehkuttaa maan jokaisessa lehdessä, että jokainen pärjää ilmankin vammaisetuuksia, että niiden vastaanottaminen on silkkaa laiskuutta. Joku syyttää kaikkia näkövammaisia, toinen puolestaan kaikkia näkeviä.
Sitten meidän rakkaat opaskoiramme, ne vasta saavatkin intohimon liekkeihin! Syyllinen on hän, joka ottaa koiransa joka ikiseen paikkaan mukaan ja syyllinen hän, joka jättää sen kotiin tai hoitoon, kun ei koe tarvitsevansa sitä. Toinen syyllistyy makupaloilla hemmotteluun, toinen liialliseen velttoiluun, kolmas pitää koiraa kodinkoneena. Joku kohtelee koiraansa kaltoin, toiselle koira on ihmisiä tärkeämpi. Yhden liioitteluille nauretaan selän takana, toista haukutaan laiskaksi väärinkäyttäjäksi. Syyllistetään sitä, joka ei opi kulkemaan liukuportaissa ja sitä, joka ei pysy hiirenhiljaa konserttisalissa. Liiaksi lemmikki tai liiaksi sotilas – koira itse hukkuu usein kiivaiden väittelyjen vanavedessä.
Syytämme toisiamme vääränlaisista parisuhteista tai yhtä lailla parisuhteen puuttumisesta. Jos ystäväni auttaa minua liikaa, käytän häntä jonkun mielestä hyväkseni. Ellei ystävä auta riittävästi, hän mukamas käyttää minua hyväkseen. Jos useat ystäväni eivät ole keskenään ystäviä, nousevat helposti pintaan mustasukkaisuus, kyräily, toisen mustamaalaaminen, yhteisiä ystäviä saatetaan yrittää kääntää toisiaan vastaan.
Vai näenkö unta, olenko lukenut liikaa ihmissuhderomaaneja? Pelkäänkö turhaan, että piirin ollessa melkoisen pieni saippuaoopperoiden kaikki kliseiset kiemurat toteutuvat?
No voi, minähän tässä olen yksi syyllistäjistä! Itsekontrollia siis kehiin, silmät auki, hymyä kasvoille ja mieleen vahva usko: kyllä me ihmiset olemme pohjimmiltamme sittenkin hyvin aikein liikkeellä!