”KAIKKI ROMAANINI OVAT ROMAANEJA”
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Kulttuuripalvelun vieraana Sofi Oksanen
Vajaat kaksi tuntia on liian lyhyt aika, jos aikoo saada kokonaiskuvan kirjailijasta ja ihmisestä. Tämä väite korostuu, kun kyseessä on nykysuomalaisen kirjallisuuden brändätyin ja silti arvoituksellisimpiin kuuluva kirjailija, jonka nimi on jokaisen huulilla, josta jokainen on tietävinään kaiken, Sofi Oksanen.
Plarataanpa Wikipediaa Kulttuuripalvelun kirjailijavierailua isännöivän museoamanuenssi Kari Huuskosen mukana: vanhat tutut faktat, isänpuoleinen suku Keski-Suomesta ja äidinpuoleinen Länsi-Virosta, opiskeluvuosia Jyväskylän yliopistossa ja Teatterikorkeakoulussa, dramaturgiaa ja kirjallisuustiedettä, viisi romaania, kaksi näytelmää, artikkelikokoelmateoksia, laululyriikkaa, valtavan laajasti yhteiskunnallisia puheenvuoroja… Kuka on ihminen tämän julkisuuskuvan takana? Näin laajan tuotannon ollessa kyseessä on miltei pakko ankkuroitua käsittelemään aineistoa tietystä näkökulmasta. Tällä kertaa se on historialliset ja yhteiskunnallis-poliittiset aiheet ja kannanotot ja tuntuvasti miehen näkökulma.
Näinä kuukausina Sofia pitävät kiireisinä kirjallisuuden liitännäisprojektit. Lopputalvesta Wienin maailmankuulussa Burg-teatterissa esitetään kuuden eurooppalaisen naiskirjailijan, heidän joukossa Sofi Oksasen, 30 minuutin mininäytelmistä koottu Eurooppalainen ehtoollinen, jonka lopullinen muoto on salaisuus käsikirjoittajille itselleenkin ja joka tarkkailee maanosamme tilaa naisnäkökulmasta. Sofi kirjoittaa myös libreton Kaija Saariahon kolmen vuoden päästä esitettävään oopperaan. Romaanien käännökset työllistävät edelleen, niiden tiimoilta on matkusteltava paljon ja todettava, miten kirjan elämä pitenee ja monistuu, kun vanha romaani saa uusia ja taas uusia käännöksiä aina uusissa maissa. On kiinnostavaa kuulla pieniä salaisuuksia kaikkien niiden ihmisten työstä, joista romaanin matka ulkomaisille lukijoille riippuu: kääntäjistä, editoreista, kustannustoimittajista.
Oksasta edustaa ja romaanien oikeuksia myy ruotsalainen agentti, sillä ”Suomesta kirjallisuuden markkinoinnin osaaminen valitettavasti puuttuu. Läpimurto ei riitä. Vaikein asia ei ole saada käännöstä jollain kielialueella ulos, vaan vakiinnuttaa lukijakuntaa, jotta kirjailijan muitakin kirjoja käännetään.” Ajatusten kääntymisestä vieraalle kielelle ei voi varmistua kuin luottamalla kustantajaan. Ainoastaan englanninnokset Oksanen tarkistaa itse, muutoin agentin tehtävä on löytää ammattitaitoisia kustantajia, jotka löytävät ammattitaitoisia kääntäjiä. Unkarintajia on aikamoinen liuta verrattuna muihin kielialueisiin, johtuen kielisukulaisuudesta. Politiikka vaikuttaa myös käännöstilanteeseen: esimerkiksi hajonneen Jugoslavian tilalla olevissa uusissa pikkuvaltioissa ei oikein ole kääntäjiä, kun yhdistävä kieli puuttuu. Välittäjäkielestä kääntämistä pyritään välttämään, jos on suinkin mahdollista. Osa kääntäjistä osaa viroa tai venäjää ja tuntee entisen Neuvostoliiton hyvin, mikä on tärkeä asia kirjailijan kannalta. ”Jos ei tunne yhtään itäisen Euroopan historiaa, on hankalaa kääntää oikein, kun pitäisi ymmärtää sävyeroineen, mistä puhutaan.” Sofi kertoo ranskalaisesta kääntäjästään, joka oli alunperin insinööri, mutta rakastui suomalaiseen oopperaan, sitä kautta kieleen, sitten viron ja komin kieleen, lopulta otti haltuunsa ilmeisesti kaikki suomalaisugrilaiset kielet ja on matkustellut laajalti kielialueella.
”Kustannustoimittaja on kirjailijan tärkein ihminen puolison ja lasten lisäksi”, korostaa Sofi kertoen hyvästä yhteistyöstään kustannustoimittaja Harri Haanpään kanssa ja täsmentäen, että käännösten editorien nimien pitäisi myös näkyä kirjassa.
Romaaniensa ohella Sofi Oksanen on herättänyt huomiota ja useasti peräti kohuja yhteiskunnallisena keskustelijana ja mielipidevaikuttajana, jonka kolumnit, puheet ja kannanotot eivät jätä kylmäksi. Monista polttavista aiheista haastattelija Kari Huuskonen nostaa esille Ukrainan sodan ja Krimin valtauksen ympärillä käydyn laajan poliittisen keskustelun ja Oksasen roolin siinä, mm. Iltalehden artikkelin, joka ”löi luun kurkkuun” ja jonka myötä poliittinen keskustelu Venäjän suhteen on huomattavasti virkistynyt siitä, mitä se oli ennen Krimin valtausta. ”Viimein poliitikotkin ovat heränneet toteamaan, ettei Ukrainan sota päädy lähiaikoina ja nyt ollaan perustamassa hybridisodankäyntiä tutkivaa keskusta useiden eri maiden voimin, selvä edistysaskel”, iloitsee Sofi.
Hän kertoi tulleensa kutsutuksi useiden muiden kirjailijoiden kanssa Naantalin Kultarantaan keskustelemaan Venäjän tilanteesta. Häntä hätkähdyttää vieläkin Esko Ahon vankka luottamus siihen, että venäläiset ihmiset pystyvät hankkimaan informaatiota internetistä. ”Venäläiset hankkivat tietonsa ensisijaisesti televisiosta, joka puolestaan on valtiovallan hallinnassa, televisio tarkoittaa propagandakanavia. Ne ovat haitallisia myös Suomen kannalta, sillä näillä kanavilla esitetään selkeästi valheellisia asioita myös Suomesta, esimerkiksi kohut lasten huoltajuuskiistojen tiimoilta. Televisiossa luodaan mielikuva Suomesta Venäjälle ja venäläisille vihamielisenä maana, mikä on räikeässä ristiriidassa valtiontelevision aikaisemmin luoman ystävällismielisen mielikuvan kanssa. Systemaattista vääristämistä”, huokaa Sofi Oksanen.
Onko kirjailijan äänestä nykypäivänä kiviä kääntämään? Maailma on täynnä vastakkaisia esimerkkejä, mutta ehkä joskus saamme kokea myös tuloksellista vaikuttamista. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston kirjallisuustieteen laitoksen lakkauttamisuhan aikana, jolloin päättäjät pyörsivät päätöksensä muiden muassa Oksasen jutun ja siitä nousseen julkisen polemiikin vaikutuksesta.
Kari Huuskonen nostaa esille viime keväänä Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa Oksasen kirjoituksen pohjalta käytyä arvokeskustelua suomalaisten isänmaallisten symbolien merkityksestä, käytöstä ja väärinkäytöstä. Kulttuuritoimittajat ovat tuoneet esille tapauksia, jotka liittyvät symbolien kulttuuriseen omimiseen, eli siihen, että valtakulttuuri ottaa omaan haltuunsa jollain tavalla vähemmistökulttuurille kuuluvia asioita, kuten Kiasmaan ostettu teos, jossa oli käytetty saamelaispukua, mikä loukkasi saamelaisten identiteettiä. Kulttuurin omiminen kulkee myös toiseen suuntaan. Äärioikeisto on ottanut haltuunsa suomalaisia valtiollisia symboleja, kuten leijonan ja siniristilipun ja käyttää niitä vastoin niiden ihmisten arvoja, jotka näiden ääriryhmien arvomaailmaa vierastavat. ”Meillä ei ole mitään tarvetta antaa niitä asioita, jotka edustavat koko kansan arvoja, yhden ääriryhmän haltuun ja heidän omistamaksi, vaan meidän on kieltäydyttävä siitä”, painottaa Sofi Oksanen. ”Keskustelu kansallisvaltiosta ja kansallisesta identiteetistä kuuluu kaikille, eikä pelkästään populisteille, jotka ovat useammassakin maassa kovasti nostaneet päätään”.
Kirjailijan romaaneja Huuskonen käsittelee aihepiirin mukaan ryhmitettynä, ei kronologisesti. Eniten puhututtaa uusin romaani Norma, eräänlainen postmoderni Tähkäpää-tarina. Hauska yhtymäkohta on se, että romaanin päähenkilö saa tarinan alussa potkut juurikin näkövammaisten Iiris-keskuksesta, samaisesta talosta, jossa tämä tilaisuus vietetään. Tähän on looginen selitys: Normalla on geenivirhe, häntä voisi kutsua hiuskasvuvammaiseksi, jolle näkemättömien kansoittama talo on rentouttava työpaikka, missä erilaisuuttaan on helppo kätkeä. Toisaalta Iiris-keskus on Sofille tuttu vuosien ajoilta ja vaikkei kirjailija käyttäisikään sivuja paikkojen kuvailuun, on hänen hyvä nähdä niitä konkreettisina mielessään. Toisaalta Oksanen on aina halunnut sijoittaa jonkin tarinansa myös kampaamoon: kampaamo on hyvin mielenkiintoinen paikka, samaan aikaan julkinen ja yksityinen ja niiden rajapinta on kiinnostava. Kampaajat tietävät ihmisistä todennäköisesti enemmän kuin ihmiset itse itsestään, kampaaja huomaa, jos elämässä tapahtuu jotain merkittävää ja vavahduttavaa.
Kirja käsittelee globaaleja teemoja: kansainvälistä hiuskauppaa ja kohdunvuokrausta ja kirjailijan sanoin ”tuo näkyville rinnakkaistodellisuuksia, joita tavallaan ei ole halunnut tai uskaltanut nähdä”. Oksanen on tutkinut hiuskauppaa ja saanut tietoonsa, että ukrainalaiset hiukset ovat kaiken parhaita ja kalleimpia. ”Ukrainassa vallitsee hyvin liberaali lainsäädäntö myös kohdunvuokrauksen suhteen, toisin kuin muualla Euroopassa, periaatteessa kaikki on mahdollista ja laillista, jos on rahaa. Hiuskaupan ja kohdunvuokrauksen ja vastaavien alueella tekninen ja lääketieteellinen kehitys on ollut niin valtavan nopea, että kansainvälinen yhteisymmärrys lainsäädännön alueella siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, ei ole ehtinyt muodostua. Kaupankäynnin edellytykset, logistiikka, internet jne. sen sijaan ovat olleet erinomaisia Ukrainassa, esimerkiksi tulevan lapsen sukupuolen saa valita, vaikka sitä on pidetty epäeettisenä lähes kaikkialla maailmassa.”
Norma syntyi miltei sattumalta. Kirjailija halusi viettää luovaa lomaa, kirjoitellen mitä vaan, vaikkapa nykyaikaan sijoittuvaa, realismia ja fantasiaa sekoittavaa novellia, poiketen tavallisesta kirjoitustyylistään ja historiallisista aiheistaan. Kirjoittamisprosessin aikana syttyi Ukrainan sota, jota Oksanen ei halunnut sisällyttää romaaniinsa, vaan rajasi sen tapahtumat tiukasti sotaa edeltäviin vuosiin.
Oksasen toinen ei-historiallinen romaani on Baby Jane, Kallioon, Helsingin monikulttuurisimpaan kaupunginosaan sijoittuva kertomus paniikkihäiriöstä ja seksuaalivähemmistöistä. ”Paniikkihäiriö on yhteydessä syömishäiriöön, mutta sitä tutkitaan paljon vähemmän, se on aika näkymätön ja mediakelvoton mielenterveyden ongelma. Se löytyy usein alkoholismin tai muun addiktion taustalta, joten keskittyminen siihen voisi toimia muita ongelmia ennaltaehkäisevänä”, toteaa Oksanen. Baby Jane on erityisen suosittu ja laajan lukijakunnan tavoittava romaani niillä kielialueilla, joilla seksuaalivähemmistöjä käsittelevää kirjallisuutta on vähemmän, kuten Unkarissa.
Sofi Oksasen leimallisimmat teokset ovat kuitenkin hänen kolme historiallista romaaniaan ja neljäntenä yhdessä Imbi Pajun kanssa kirjoitettu kokoelma Kaiken takana oli pelko.
Esikoisromaani Stalinin lehmät nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Teemoina ovat virolaisen äidin ja suomalaisen isän ja heidän tyttären matka, sukupolvien ketju ja syömishäiriö. Varmasti liiankin usein esitettyyn kysymykseen romaanin mahdollisesta henkilöhistoriallisesta taustasta Sofi vastaa hyvin napakasti: ”kaikki romaanini ovat romaaneja!” ”Virossa sukupolven ongelmat liittyvät aina edellisiin sukupolviin, ei siis voisi kirjoittaa kolmesta peräkkäisestä sukupolvesta kolmea eri kirjaa”, pohtii Oksanen.
Oksasen todellinen läpimurtoteos oli vuonna 2007 Kansallisteatteriin tilaustyönä kirjoitettu näytelmä Puhdistus. Tavallaan puutteesta tuli hyve: kun Willensaunan pienuus asetti rajoja henkilömäärälle, oli kirjoitettava kamarinäytelmä, jossa päähenkilönä oli, harvinaisuus nykyteatterissa, vanha nainen, Tea Istan esittämä Aliide.
Kirjailija ei teoriassa anna sellaista ohjenuoraa, että romaania kannattaisi työstää oman näytelmän pohjalta: helposti ehtii kyllästyä aiheeseen. Näin kuitenkin syntyi romaani Puhdistus, tarina petoksesta, petturuudesta ja isänmaallisuudesta, joka teki kirjoittajastaan liioittelematta maailmankuulun. Haastattelijan ihmettelyyn, miten kirjailija pystyy hallitsemaan näin isoja teemoja, Sofi vastaa naurahtaen: ”en pohdi tällaisia asioita, kuten mitä tarkoittaa petturuus, en ole filosofi, henkilöni elävät omaa elämäänsä”.
Viron historiaa käsittelevistä romaaneista toistaiseksi uusin on Kun kyyhkyset katosivat, haastattelijalle läheisin Oksasen romaaneista. Sofi nyökkää ymmärtävästi: ”päähenkilön sukupuoli vaikuttaa hämmästyttävän usein lukukokemukseen”. Romaanin molemmat päähenkilöt, Roland ja Edgar (jolla on todellinen historiallinen esikuva, kuten kirjoituskokoelma Kaiken takana oli pelko valottaa) pyrkivät kirjoittamaan uudelleen Viron historiaa kumpikin omista lähtökohdistaan. Historian uudelleenkirjoittaminen oli juuri hyvin ajankohtainen aihepiiri Tallinnan pronssipatsaskiistan aikana. Kyseinen kiista oli ensimmäinen kansainvälinen informaatiosodan kohde. ”Länsimaissa on täysin unohtunut, miten propagandaa luetaan, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, mitä siellä oikein tapahtui ja miksi”, selittää Oksanen ja lisää: ”Eikä muisteltu sitä, että historia on Venäjällä todellakin poliittinen asia ja Venäjä haluaa kirjoittaa omaa historiaansa omalla tavallaan piittaamatta muiden kansojen oikeudesta omaan historiaansa.” Se, miten neuvostopropaganda syntyi ja miten sitä tuotettiin, tuntui tärkeältä aiheelta, kun propagandan ilmaisukeinot olivat tuntemattomia useimmille, vain neuvostopropagandaa jostain syystä henkilökohtaisesti kokeneet tunsivat niitä. Todellisuuspohjainen päähenkilö Edgar on patologinen lahjakkuus valehtelijana. ”Joka hallitsee historiaa, hallitsee tulevaisuutta. Samaten se, joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee historiaa”, tähdentää Oksanen ja viittaa siihen, miten Venäjä pyrkii tällä hetkellä rehabilitoimaan Stalinin ja uudelleenarvioi omista lähtökohdistaan toisen maailmansodan tarinoita. ”Tämä on hyvin ongelmallista kaikille Venäjän lähinaapureille ja liittyy myös Suomeen ja talvisotaan: ensimmäistä kertaa on näyttämölle ilmaantunut ääriryhmiä, jotka kyseenalaistavat Suomen oikeuden itsenäisyyteen”, varoittaa kirjailija muistuttaen, että historiaan vedoten usein oikeutetaan jopa kansanmurhia.
Oksasen romaanien toisesta suuresta aihepiiristä, naisiin kohdistuvasta epätasa-arvosta ja väkivallasta ehdittiin tällä kertaa mainita vain lyhyesti, kiinnittäen yleisön huomiota myös Liian lyhyt hame -nimiseen levyyn, jolla Sofin runoja sävelsi ja laulaa Maija Kaunismaa.
Ja koska kirjailija on lukija itsekin, hän suosittelee joitakin lempikirjailijoitaan, joihin kuuluu mm. Marguerite Duras, Chimamanda Ngozi Adichie, Asko Sahlberg, Antti Tuomainen ja ulkovirolainen Viivi Luik.
Sofi Oksasen kirjailijavierailu on kuunneltavissa osoitteessa www.kajastuslehti.fi