Teksti: Sini Merikallio
SATA LASISSA
Sata lasissa -sarja kunnioittaa satavuotiasta Suomea antamalla puheenvuoron kirjoittajille, joilla on oikeasti jotain asiaa. Ensimmäisenä vuorossa on avaruustutkija Sini Merikallio.
Kirkas talviyö on upea hetki kävelylle meren jäällä. Lumi narskuu joka askeleella, pakkanen huurtaa hengityksen ja kaupungin valot kuultavat taivaanrannassa. Kun pysähtyy, on hiljaista – vaikka jossain kaukana liikenne humiseekin. Silloin katse ja ajatus helposti karkaavat kohti yllämme levittäytyvää tähtitaivasta. Siellä niitä tähtiä piisaa, miljardeja ja taas miljardeja, kukaan ei niiden tarkkaa lukumäärää tiedä. Tähdistä silmiini osuva valo on ollut matkallaan pitkään, sillä lähinkin tähti, Alfa Centauri, on meistä yli neljän valovuoden päässä. Oma kotigalaksimme, Linnunrata, on halkaisijaltaan satoja tuhansia valovuosia ja siinä on satoja miljardeja tähtiä. Ja Linnunrata on vain yksi sadoista miljardeista galakseista Universumissa!
Tähtiä on siis valtaisia määriä ja niin on planeettojakin, kun sellaisia voi olettaa löytyvän useita lähes joka tähden ympäriltä. Niistä jokainen on oma maailmansa jolla on voinut kehittyä vaikka minkälaista elämää. Kuitenkaan ei tarvitse mennä kovin kauas löytääkseen jännittäviä asioita, sillä oma aurinkokuntammekin tarjoaa runsain mitoin ihmeteltävää. Mitä mahtaakaan piillä Jupiterin Europa-kuun paksun jääkannen alla? Löytyykö Marsista elämää jostain kivenkolosta vai tarjoaisivatko Saturnuksen Titan-kuun metaanijärvet parempia elämänedellytyksiä? Ja jos elämää ei löydykään, niin voisimmeko me kenties itse muuttaa Marsiin? Entä miten Venuksesta tuli elinkelvoton pätsi ja voiko ilmastonmuutos tehdä Maalle saman? Entä pystyisimmekö me jotenkin hyödyntämään avaruuden luonnonvaroja?
Valtavasti kysymyksiä, valtavasti mahdollisuuksia – Maailmankaikkeus on niitä täynnä! Olemme oppineet, että kaukaistenkin galaksien tähtien väristä voidaan päätellä niiden lämpötila ja planeetat pyörivät siinä ympärillä aivan samoin kuin täällä – gravitaation kahlitsemina. Samat fysiikan lainalaisuudet tahdittavat koko maailmankaikkeuden kehitystä ja liikehdintää ja me voimme nähdä sen kaiken täältä Maasta, kun vain katsomme ylös.
Tiesin jo nuorena, minne suuntaisin lukiosta: maailman menosta oppimaan eli Teknilliseen korkeakouluun. Polku johti pian Mars-tutkimuksen pariin ja Ilmatieteen laitokselle. Tutkimustemme tuloksia hyödynnetään nyt Marsin pinnalla kulkevissa mönkijöissä ja ilmaston tilaa ennustavissa tietokonemalleissa. Matka Marsin ja avaruustutkimuksen parissa on ollut hieno ja muutamana viimeisenä vuonna olen saanut etuoikeuden olla myös mukana kehittämässä uusia keinoja avaruudessa liikkumiseen: sähköinen aurinkotuulipurje on se suomalainen keksintö, joka tulee vielä mullistamaan avaruusmatkailun lähiaikoina, odottakaahan vain!
Jäällä ropisee kun uskollinen karvainen kaveri, opaskoirakoulun pääsykokeet reputtanut Emmi-tyttönen, kiikuttaa minulle keppiä ja ihmettelee, miksi katselen vain taivaisiin, vaikka hänhän on ihan siinä vieressä. Ja näinhän se on, joskus täytyy käydä kaukana, että näkee miten tärkeitä asioita ihan lähelläkin on. Havahduttuani sai kaukaisten maailmojen tutkiminen tehdä tilaa tämän maallisen, jo löydetyn elämän opiskelun tieltä. Sen silmien takaa avautuukin aivan uusi avaruus: jatkuvassa muutosmyllerryksessä kuohuva kymmenien miljardien solujen organisaatio, joka monimutkaisin keinoin viestii ja rakentaa tietoisesti toimivaa kokonaisuutta.
Avaruus- ja ilmastotutkija tekee työtä, joka auttaa meitä kaikkia joskus tulevaisuudessa, mutta elämä virtaa myös tässä ja nyt. Huomioni on vaivihkaa siirtymässä ihmiskunnan isojen tulevaisuudenlinjojen, avaruusmatkailun ja ilmastonmuutoksen kanssa painimisesta karvaisten kaverien hyvinvoinnin turvaamiseen. Tulevaisuudessa eläinlääkärinä voin ehkä auttaa juuri sitä yhtä silloin, kun sen hätä on suurin.
Jäällä, kirkkaan tähtitaivaan alla tuntee, kuinka pieniä me ja murheemme olemme tässä kosmisessa mittakaavassa. Ja sitten se kättä hellästi tönäisevä märkä kuono muistuttaa, että myös läheisemme tarvitsevat huomiotamme. Samoilta jalansijoilta voi tavoitella sekä kauas että lähelle ja molemmissa on aivan yhtä paljon katsottavaa: juuri niin paljon kuin jaksaa katsoa. Eivätkä ne tähdet sieltä avaruudesta katoa, vaikka antaisikin hetken tassuille ja luppakorville.
Sini Merikallio
tekniikan tohtori ja eläinlääketieteen kandidaatti
Kirjoittaja on kasvattanut kaksi opaskoiranpentua ja toiminut peesarina sekä opaspentukerhon hallituksessa.