TEKSTI: JANNE SILAS
Ranskan pohjoisrannikolla, Normandian ja Bretagnen rajalla merestä nousee noin sadan hehtaarin kokoinen ja sata metriä korkea kalliosaari, Mont Saint-Michel. Kalliomuodostelman kylkeen on vuosisatojen aikana rakentunut ällistyttävän hyvin säilynyt luostarin, kirkon, keskiaikaisten rakennusten, linnoitusmuurin ja vallihaudan muodostama kokonaisuus. Luostarisaareen tutustuu vuosittain yli kolme miljoonaa turistia.
Aurinkoisena kesäkuun päivänä täyteen ahdettu sukkulabussi jätti perheemme Mont Saint-Michelin luostarisaarelle linnoitusmuurien lähelle. Oli laskuveden aika, joten joka puolella näkyi likaista harmaata mutaa. Vuorovesivaihtelu oli Euroopan suurin, jopa 14 metriä. Yritimme etsiä opaskoira Uunolle jaloitteluun soveltuvaa ruohotupsua. Kuusivuotias Alina ja viisivuotias Arttu ihmettelivät väenpaljoutta ja edessä avautuvaa näkymää. Vaimoni Valeriinan kuvailun mukaan eteemme avautui terävien huippujen ja piikkien kyllästämä jykevä kalliolla seisova linnake. Korkeimmalle kohosi, alun perin 1000-luvulla rakennetun kirkon torni, jonka huipussa oli kultainen arkkienkeli Mikaelia esittävä patsas.
Saari on toiminut gallialaisten, kelttien ja roomalaisten kulttipaikkana jo antiikin ajoista lähtien. Niinpä paikkaa verrataan yhdeksi antiikin maailman seitsemästä ihmeestä. Ensimmäiset rukoushuoneet rakennettiin saarelle jo 300-luvulla. 700-luvulla saari oli saanut nykyisen nimensä, kun sille rakennettiin arkkienkeli Mikaelille omistettu rukoushuone. Vuonna 996 viikinkien eli normannien jälkeläinen Rikhard I Peloton rakensi saarelle ensimmäisen luostarin. Vuosisatojen aikana täydentynyt, lähes koko saaren täyttävä luostari on julistettu Ranskan historialliseksi monumentiksi vuonna 1874. Reilu sata vuotta myöhemmin, 1979, saari hyväksyttiin UNESCOn maailmanperintökohteeksi.
Kiipesimme satojen ihmisten joukossa jyrkkää mäkeä kohti luostaria. Linnoitusta suojasi 1200- ja 1400-luvuilla rakennettu lähes alkuperäisessä kunnossa oleva kehämuuri ja tornit. Kehämuurin suojissa oli Ranskan pienin kunta, Mont-Saint-Michel. Siellä asui enää noin 30 ihmistä. Hotellit, ravintolat ja krääsäkaupat reunustivat kapuamaamme tietä. Myymälöiden keskellä kulkeva ylämäki vaihtui portaiksi. Hikisen kiipeämisen jälkeen olimme luostarin portilla. Sisäänpääsymaksu olisi ollut yhdeksän euroa, mutta yllättäen opaskoiran kanssa kiipeävä sokea mies, kyynärsauvoilla kulkeva nainen ja lapsemme pääsivät kaikki ilmaiseksi.
Uunolla oli täysi työ opastaa minua liukkailla ja kuluneilla kiviportailla, joita tuntui jatkuvan ikuisuuden. Vuosisatojen aikana rakennuksien osia oli romahtanut tai palanut tulipaloissa, niitä oli korjattu ja uusia oli rakennettu. Nyt monikerroksinen monumentti oli erittäin hyvin kunnostettu. Oleskelu- ja makuusaleja oli muun muassa munkeille, ritareille, pyhiinvaeltajille, köyhille, matkalaisille, vieraille ja ruokailijoille. Vaikka sesonki ei ollut vielä kiihkeimmillään, turisteja oli joka puolella.
Päästyämme melko ylös tulimme katottomalle tasanteelle. Jos kurkisti ampuma-aukosta alas, näki munkkien kävelypihan, apottien asunnot, köyhäinhoitolan ja paljon muuta. Ampuma-aukkojen välistä oli komeat näkymät sekä mantereelle että merelle. Vuoroveden ollessa alimmillaan ranta pakenisi jopa 15 kilometrin päähän. Paikalliset kävivät silloin keräämässä meren eläviä paljastuneesta meren pohjasta. Mantereen puolella näkyi silta, kuntalaisten asuinrakennuksia, hotelleja ja ravintoloita. Sillan tilalla oli ollut vielä kymmenen vuotta sitten pengertie, mutta saaren ja mantereen välisen alueen liettymisen vuoksi se korvattiin sillalla. Samoin sillan viereisellä kääntöpaikalla kiellettiin matkailuautoilla yöpyminen.
Seurattuamme väenpaljoutta tulimme kirkkosaliin. Edestä alkoi kuulua nunnien kuorolaulua. Luostaria oli 1800-luvulla käytetty jopa poliittisten vankien säilytyspaikkana. Nyt luostarisaarella toimii jälleen toistakymmentä nunnaa ja munkkia. Kirkossa olisi ollut runsaasti keskiaikaisia kulttiesineitä, kuten patsaita, ikkunamaalauksia ja kastemaljoja. Emme kuitenkaan voineet messun takia jäädä tutustumaan niihin. Jatkoimme matkaa pieneen kauppaan, jossa oli nunnien valmistamia kankaita, karamelleja ja muita myytäviä tuotteita.
Lapsilla alkoi olla jo nälkä, joten aloimme laskeutua portaita alaspäin. Eräässä kohdassa laskeuduimme monta kerrosta alaspäin hyvin jyrkkiä kierreportaita. Jos Valeriinalle oli tullut hiki ylöspäin kiivetessä, tuli minulle nyt hiki laskeutuessa. Musta labradorinnoutajani näytti kuitenkin hienosti jopa kohdat, joissa oli normaalia korkeampi porrasaskelma. Luostarikompleksissa olisi ollut runsaasti ravintoloita, joista kylä sai elantonsa. Saaren kuuluisia ruokalajeja olisi ollut puuhiilillä valmistettu esisuolattu lammas ja Mont Saint-Michelin omeletti. Meillä oli kuitenkin suunnitelma mennä mantereenpuoleiseen kylään lounaalle.
Laskeutuminen jatkui nyt pääasiassa loivaa mäkeä pitkin. Kulkiessamme puutarhan läpi alkoi taas epätasaiset portaat alaspäin. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Saarelta pääsi mantereen kylään ja 2.5 kilometrin päässä olevalle suurelle parkkipaikalle joko sukkulabussilla tai hevosvossikalla. Laskuveden aikaan olisi mantereelle saanut kävellä oppaan mukana jopa paljastunutta merenpohjaa pitkin. Hypätessämme mantereella pois tiivistunnelmaisesta sukkulabussista, kello oli kaksi yli kaksi. Kaikki kylän ravintolat olivat siestan takia suljettuina, joten ravintolalounas jäi tällä kertaa väliin. Uuno pääsi kuitenkin vihdoin pissalle ja muksut rapsuttamaan puusta tehtyjä lehmiä. Jatkoimme sukkulabussilla parkkipaikalle ja söimme autossamme eväät. Linnareissumme oli kestänyt kolme tuntia. Poistuessamme parkkipaikalta käytimme ensimmäisen kerran koko reissun aikana rahaa maksaessamme 17 euron parkkimaksun.