TEKSTI: ERJA TULASALO
Luonto moninaisissa muodoissaan ei ole kuvataitelija Anni Rapinojalle pelkästään taiteellisen työskentelyn lähtökohta. Se on läheinen työtoveri, joka jatkaa omaa prosessiaan teoksissa joskus useita vuosia.
Hailuotoon kulkeva jäätie johdattaa minut ja valokuvaajan puhtaan valkoisen maiseman lävitse tapaamaan saarella syntynyttä ja siellä edelleen asuvaa sekä työskentelevää kuvataitelijaa.
– Juureni ovat Hailuodossa aina 1600-luvulta lähtien, kertoo Anni Rapinoja, kun tapaan hänet tilaa ja kodikkuutta henkivästä ateljeestaan työskentelyn keskeltä.
Ateljeen suuret, lähes lattiaan saakka ulottuvat ikkunat tuovat lumen puhtauden sisälle saakka.
Luontoon pukeutumisen materiaaleja
Rapinojan teokset matkaavat eri puolilla maailmaa, ja näyttelyvieraiden tarve koskettaa töitä ja päästä sitä kautta lähelle luontoa on voimakas varsinkin suurten kaupunkien näyttelyissä.
– Ihmisen yksi perustarpeista on luonto, olemmehan osa sitä. Suurkaupungeissa on tapahtunut pitkälle vieraantuminen tästä perustarpeesta.
– Täällä Hailuodossa luonto ja se mitä teen on itsestäänselvyys. Saan olla täällä kuin herran kukkarossa, naurahtaa Rapinoja.
Hänen työskentelynsä on usein prosessinomaista ja yhden teoksen valmistuminen saattaa kestää jopa vuosia. Teoksen konkreettinen valmistaminen on vain yksi osa tuota prosessia.
– Luonnossa kulkeminen, katseleminen, kuunteleminen ja materiaalien kerääminen ovat merkittävä osa työtäni kuin myös materiaalien kuivattaminen ja niiden prässääminen.
– Työni on tutkimista ja kokeilemista, epäonnistumista ja onnistumista, muodon etsimistä ja löytämistä.
Rapinoja käsittelee teoksissaan ympäristöasioita ja luonnon osuus teoksissa onkin lähes poikkeuksetta selkeästi havaittavissa. Materiaaleina hän on käyttänyt mm. pajun siemeniä, suovillaa, järviruokoa, juolukan- ja puolukanlehtiä, männynneulasia sekä eri eläinten papanoita. Hänen on tiedettävä, mikä kiinnitysaine sopii mihinkin kohteeseen ja kuinka materiaalit käyttäytyvät ja säilyvät parhaiten.
– Olen kerännyt materiaalini lähinnä Hailuodosta, mutta esimerkiksi jokin aika sitten ollessani kuukauden Napolissa, keräsin sieltä materiaalia ja lähetin ne paketissa kotiin.
Rapinoja on kerännyt materiaaleja myös Äiti Maa -arkistoon, joka oli esillä viime kesänä hänen uusimmassa kotimaan näyttelyssään Vaasassa Kuntsin modernin taiteen museolla.
Saan tutkia joissakin arkiston laatikoissa olevia materiaaleja. Tupasvillan, ohdakkeen ja pajun siementen pehmeys sekä naavan eri lajien erot tuntuvat sormissa kihelmöivältä. Tulee halu pukeutua materiaaleihin, niiden kosketukseen.
-Koen olevani vain luonnon viestien välittäjä. Luonto on osa elämän kehää; se on yhtä lailla kasvamista ja hetken juhlaa kuin muutosta ja kuoleman prosessia.
Luonnon Garderobin lisäksi Rapinoja on tehnyt useita muitakin teoksia niin sisä- kuin ulkotiloihin. Parhaillaan osa hänen teoksistaan on näyttelyssä Saksassa.
Uusien ulottuvuuksien hetkestä
Merkittävän, uuden työskentelytavan aukeaminen tapahtui vuosia sitten, kun nykyinen Näkövammaisten Kulttuuripalvelun puheenjohtaja ja Kajastuksen päätoimittaja Eija-Liisa Markkula oli vierailulla erään ryhmän mukana Rapinojan ateljeessa.
– Laitoin kiertämään ohdakkeen siemenistä muovaamani melko ison pallon. Muut ryhmän jäsenet ja minä havaitsimme sen silmillä, mutta emme tunteneet sitä, koska kätemme eivät olleet herkistyneet. Eija-Liisa näki ja tunsi sen käsillään, muistelee Rapinoja.
– En ollut tehnyt ohdakkeesta tai muistakaan todella herkistä materiaaleista vielä silloin mitään varsinaista teosta. Minulla oli vain se pallo, sillä ohdaketta kasvoi ja kasvaa edelleenkin tuossa pihalla.
Se, miten vahvasti Eija-Liisa koki käsillään ohdakepallon, sai Rapinojan pohtimaan sitä, pystyisikö hän työskentelemään niin herkän materiaalin parissa, vaikkei itse varsinaisesti tuntenutkaan sitä käsillään.
– Päätin lähteä kokeilemaan ja opettelin ihan uudenlaisen tekniikan. Oli opeteltava meditatiivinen, hidas liike, oltava läsnä materiaalin kanssa. Tai muuten ohdakkeen siemenet pölähtivät menemään.
Siitä aukesi uudenlaisen työskentelyn polku ja Rapinoja alkoi kerätä myös kasvien siemeniä. Nyt esimerkiksi ohdakkeen ja pajun siemenistä on syntynyt Luonnon Garderobiin monia asusteita.
– Herkkien materiaalien äärellä ei voi kiirehtiä. On jopa hengitettävä nenän kautta rauhallisesti tai ainakaan ei saa hengittää materiaalia kohti.
Kenkiä luonnon jatkuvassa muutoksessa
Luonnonmateriaaleista valmistetut kengät ovat osa Luonnon Garderobia. Maailmalla kulkiessaan Rapinoja etsii ja ostaa kirpputoreilta erilaisia muotokieliä puhuvia kenkiä, joista hän ottaa ateljeessaan muotin silkkipaperin ja ruispuuron avulla.
– Aluksi sisustan muotin sisäpuolen auki olevana pajun siemenillä, puolukan- tai juolukanlehdillä ja rakennan vasta sen jälkeen kengän ulkopuolen.
– Kenkien, kuten muidenkin teosteni, pitää olla huolella tehtyjä sekä sisältä että ulkoa. En hyväksy fuskaamista.
Puolukanlehdistä valmistettu kenkä tuntuu kädessä uskomattoman kevyeltä, lähes olemattomalta.
– Kengät ovat aluksi kirkkaan vihreät, kunnes luonnon oma prosessi muuttaa ne eri värisävyjen kautta tumman okran ruskeaksi. Pohjassa väri muuttuu hitaimmin, sillä siellä on vähiten valoisaa.
– Luonto on minun työtoveri, minä en voi määräillä kaikkea. Vaikka itse olisin valmis, luonto vasta alkaa tekemään omia prosessejaan, jotka saattavat kestää useitakin vuosia.
Kengät, niin kuin muutkin Rapinojan tekemät asusteet, viestivät ihmisen ja luonnon yhteen kuulumisesta. Muoto on vain napattu ihmisten maailmasta.
– Toinen hahmottaa viestini, toinen taas katsoo, että onpa esteettinen ja tyylikäs muoto. Jokainen tekee taiteestani oman tulkintansa.
-Usein luullaan, että kenkien sisällä on oikea kenkä, ja onpa niitä yritetty laittaa jalkaankin näyttelytilanteissa.
Työtoveri lapsuudesta saakka
Rapinoja kohentaa puuhellan tulipesää. Ateljeekodin vanhempaa puolta hallitsee iso, valkoinen tulisija, jonka puuhellassa Rapinoja pitää tulta talvisin joka päivä. Tila on ollut aikoinaan vanha riihi.
-Luonto on ollut työskentelykumppanini jo oikeastaan lapsuudesta saakka. Muistikuvani isän tekemistä sinisistä kasvulaatikoista ja niihin istutettujen siementen kasvun seuraamisesta sekä äidin upeista kukkapenkeistä ovat edelleen vahvana mielessäni.
Nuorena Rapinoja opiskeli mm. kasvitiedettä ja maantiedettä Oulun yliopistossa, ja hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1974. Taiteen tekeminen ja sen opiskelu kulkivat monen vuoden ajan päivätyön rinnalla.
-Lopulta noiden kahden maailman yhdistäminen kävi vaikeaksi. Tein päätöksen luopua virasta ja ryhtyä päätoimiseksi taiteilijaksi noin 30-vuotiaana.
Rapinoja piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä 1980 ja sen jälkeen hänen näyttelytoimintansa on ollut sekä koti- että ulkomailla mittavaa. Nyt hänen teoksiaan on Suomen ja Ruotsin valtion taidekokoelmissa, Wihurin ja Saastamoisen säätiön kokoelmissa, Oulun taidemuseossa sekä lukuisten kuntien kokoelmissa.
-Työmaalla on edelleen kiva olla. Välillä en muista pitää edes vapaapäiviä.
Varsinaista lomaa pitääkseen Rapinojan on lähdettävä jonnekin muualle, mieluiten suurkaupunkiin, missä ei näy yhtään kasvia.
-Niin hullusti päin ovat asiat nyt, nauraa Rapinoja. – En pysty olemaan luonnon keskellä lomalla, koska silmä metsästää koko ajan uusia ideoita ja materiaaleja.
Tätä hetkeä ja tulevaisuutta Rapinoja tuntuu katselevan realistisella otteella.
-Toivon saavani valmiiksi kaikki sopimani työt ja toivon myös, että oppisin kohtuullistamaan työn määrää. En minä kovin suurista unelmoi. Paitsi tietysti siitä, että saisin työskennellä mahdollisimman pitkään.
Ateljeekodissa on tapaamisemme aikana soinut taustalla lempeä, ikiaikaisuutta henkivä musiikki. Ohdakkeen, pajunkissojen ja tupasvillan pehmeä sointi tuntuu sormissani, kun palaamme jäätietä pitkin takaisin mantereelle.
www.rapinoja.com
www. kuvataiteilijamatrikkeli.fi