Musiikin löytöretki
ARTO KURVINEN
Elokuvateattereihin tuli Teit meistä kauniin. Elokuva kertoo Apulannan tarinan. Osa ehkä kysyy, kuka lannoitteesta kertovaa elokuvaa menee katsomaan, mutta nytpä onkin kyse aivan muusta eli Heinolassa 90-luvun alussa aloittaneesta bändistä. Pysähdyin oikein miettimään. Muistan kun ala-asteen pihassa puhuttiin bändistä nimeltä Apulanta. Kappaleet kysyivät mitä kuuluu ja toisessa käskettiin antamaan piiskaa. Meininki oli kovaa, olihan se punkkia. Kun synnyin 80-luvun alussa, porilaisyhtyeet Yö ja Dingo pitkätukkineen ja reikäfarkkuineen saivat suomen nuoret sekaisin. Oma musiikkimakuni oli aika toisenlaista ja nämä tulivat tutuiksi vasta myöhemmin. Vuosikymmenen lopussa 6-vuotias pikkupoika tarhan pihassa tennismailakitaraa soittaen rallatteli Irwinin Rentun ruusua. Eipä pojasta tullut kitaristia saati renttua. 90-luvulla Suomi sukelsi syvään talouskriisiin. Koululaisen tärkein lista oli Radio Mafian lista top 40, eli 40 Suomessa eniten myytyä albumia. Kavereilta kysymällä tiesi mitä oli syytä kuunnella ja varsin konemusiikkipainotteinen tuo maku oli. Huumorirapryhmä Raptorin kappaleita sekä Popedan Kersantti Karoliinaa rallateltiin ymmärtämättä sen kummemmin sisältöä. 2000-luku toi ammattikoululaisen elämään uuden suuntauksen kun heavy metallin raskaat soundit nostivat päätään. Tein myös löytöretkiä isän levyhyllyjen uumeniin Sieltä ovat löytyneet Juice Leskinen, Mikko Alatalo, Jaakko Teppo, Juha Vainio ja Uriah Heep, näin muutamia mainitakseni. Kun Suomi täyttää 100-vuotta, minusta tulee isä. Jälkikasvuni kuulee vain tarinoita c-kaseteista ja cd-levyistä, jotka ovat suoratoistopalveluiden jalkoihin jäämässä. Se minkä minä löysin levyhyllyistä, taitaa hänelle olla bittejä ja tietotekniikan syövereistä tulevaa. Yhtäkaikki toivottavasti hän tavallaan saa sen saman löytämisen riemun kun minä, kun tämän löytöretkeilyn aloitin.
Mahtava idänkauppa
70-luvulla oltiin nöyriä Neuvostoliiton suuntaan ja kaikki ajoi Ladalla, tätä väitettä Jyrki Koulumies haluaa muokata kolmannessa teoksessaan Kaikki ajoi Ladalla. Idänkaupan lyhyt oppimäärä.
Aivan aluksi käydään lyhyesti läpi Idänkaupan historiaa vuosisadan alusta ja myös sotakorvausvuosia sivutaan. Pääpaino on kuitenkin 60- ja 70-luvuissa, jolloin kauppa oli kuumimmillaan. Kuten muuan kertoja kirjassa toteaa ”päätettiin että nyt otetaan sotakorvaukset takaisin”. Lasit kilisivät, tavaraa kulki rajan yli ja rahaa virtasi. Kaiken yllä Kekkosen jylhä siluetti, joka piti huolen suhteista itänaapuriin.
Koulumiehen teksti on sujuvaa ja mukaansa tempaavaa. Minunlaiselle nuorukaiselle tämä on hyvä oppitunti aivan erilaisesta Suomesta ja ajasta jolloin digiaika oli vasta kaukainen haave. Kaikki ajoi Ladalla on kuin venäläinen keittiö: vähän makeaa, suolaista ja hapanta sekaisin eli välillä naurattaa, välillä harmittaa ja välillä vallan jää ihmettelemään tuota aikaa. Kirja piirtää kuvan täysin toisenlaisesta suomettuneesta Suomesta, minkä kuvan olen itse tuosta ajasta saanut. Koulumies päästää ääneen yritysjohtajia jotka kauppaa kävivät. Voisi ehkä sanoa, että tämän jälkeen kuva 70-luvun Suomesta on minulle tarkempi ja monipuolisempi kun ennen. Läheskään kaikki eivät ajaneet Ladalla, mutta todettakoon loppuun isäni kommentti tuosta kyseisestä automerkistä ”Lada oli paras auto joka minulla oli, keli kun keli niin aina lähti käyntiin”.