ETTEI VAIN ELÄMÄ NÄY
RIITTA-KAISA VOIPIO
Vuosi tai pari sitten viestimissä hehkutettiin kovasti, että kodissa saisi olla vain sata tavaraa per asukas. Siitä luetaan pois alusvaatteet ja muu aivan iholle tuleva henkilökohtainen varustus. Minimalismi kuulemma selventää elämää, kirkastaa ajatuksia ja tekee arjesta sujuvaa. Minusta sata tavaraa kuulostaa aika niukalta.
Rupesin laskemaan arjen vaatimia kamppeita. Toki, jos hilluu kellon ympäri poissa kotoa, syö muualla tai käyttää valmisruokia, niin eipä sitä juuri mitään keittiössä tarvitsekaan.
Tai jos ei harrasta käsillä tekemistä, ei koskaan nikkaroi eikä remontoi, ei maalaa eikä ompele, niin ehkä silloin pärjääkin sadalla tavaralla. Tai kun asuu kerrostalossa, ei kaipaa lapiota eikä kastelukannua, ei kirvestä eikä lumikolaa.
Sisustaminen ylipäätään on nykyään melkoinen harrastus – ja bisnes. Alan lehtiä, blogeja ja kirjoja ilmestyy tukuttain, ja telkkarissa esitellään upeita koteja. Niissä on elämä siivottu pois, yksikään tahra ei saa näkyä.
Uskaltaakohan sellaisissa edes hengittää, kun kaikki on vieraiden katseita varten. Arkitavarat pitää piilottaa kansien alle, laatikoihin tai ovien taakse.
Sanasto on myös hauskaa. Takassa saattaa seisoa samat puut vuodesta toiseen, ja se toimii sisustuselementtinä, samoin vanha poljettava ompelukone. Ruosteinen kattilankansi tai kuormalavoista koottu pöytä ovat taas katseenvangitsijoita. Joskus mietin, mihin rakoon ronski
suomalainen äijä näissä kuvioissa mahtuu.
Järjestämisestä on kehkeytynyt toinen valtaisa ilmiö. Japanilainen Marie Kondo neuvoo menestyskirjoissaan raivaamaan kotia turhasta roinasta. Toisaalta asia on todella hyvä, toisaalta siinä piilee hiukkasen jopa eriarvoisuutta.
Hollannissa pitkään asunut Anne te Velde-Luoma on alan ensimmäinen suomalaisnimi. Hän on kouluttanut kymmenittäin ammattijärjestäjiä, jotka opastavat ihmisiä lajittelemaan irtaimistoaan ja luopumaan kaikesta tarpeettomasta. Onko villityksestä tullut keskiluokan harrastus, kun nyt köyhemmilläkin on varaa varustaa huusholli tupaten täyteen.
Ennen äveriäät erottautuivat sillä, että he pystyivät ostamaan vaatteita, kodinkoneita, kirjoja ja monenlaista tilpehööriä enemmän kuin vähävaraiset. Jälkimmäisillä joka lantti hupeni kädestä suuhun.
Halpatuotanto on kuitenkin mahdollistanut, että myös pienistä tuloista kykenee hankkimaan kaikenlaista, joutavaakin.
Jotkut ammattijärjestäjät ovat kertoneet kammottavan täysistä kodeista, joissa huoneet voivat olla niin täynnä paloherkkiä rompekasoja ja roskaröykkiöitä, että niiden välissä kulkee vain kapeita polkuja ovelta
peremmälle. Sellaisissa professional organizer on paikallaan, jos jo pelastusviranomaisetkin kuvaavat tavarapaljoutta turvallisuusriskiksi.
Kaaosmaisessa asumuksessa ei elä hyväpalkkainen yritysjohtaja tai ministeritason poliitikko, ei edes keskiluokkainen toimihenkilö. Sotkun keskellä pujottelee syystä tai toisesta elämänhallinnan kadottanut kansalainen, jolla rahkeet eivät riitä järjestyksen vaalimiseen.
Sosiaalitoimi voi tulla hätiin ja kustantaa ammattijärkkääjän, ellei tilanne omin voimin selviä. Hyvä niin. Sopii vain toivoa, että joka suhteessa kohennus kestää eivätkä kasat rupea kukoistamaan heti uudelleen.
Onneksi kierrätysaate on levinnyt kulovalkean tavoin, ja myös järjestäjät innostavat valkkaamaan poisheitettävän romun seasta roskat jätteisiin ja käyttökelpoisen kiertoon. Kirpputorit pullistelevat mitä moninaisinta tarpeistoa, eikä juuri mitään tarvitse ostaa uutena niin halutessaan. Trendi ei enää pelkästään kerro köyhyydestä, vaan siitä on tullut periaate, ympäristöä säästävä elämäntapa.
Ehkäpä on paras elellä rellestää asenteella ”meidän koti on meitä varten ja satunnaisten käypäläisten on sopeuduttava siihen”. Maailmalla joutuu jo aivan riittämiin joustamaan, siksi koti on ihana keidas elää vapaasti omaan tyyliin. Jos vieraita alkaa miellyttää, siinä käy vanhanaikaisesti: kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää.