Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
En ollut näkevänäkään kovin hyvä piirtämään, mutta lapsuudessani ja nuoruudessani oli toistuvia kausia, jolloin harrastin piirtämistä, maalaamista ja eräitä muitakin kuvataiteen tekniikoita. Parhaiten muistan kauden teini-iästäni, jolloin tutkin kuuluisia veistoksia tai lähinnä niiden valokuvia ja yritin piirtää niitä valokuvien perusteella. Minua kiinnosti näet kovasti, miten saa muutettua kolmiulotteisen esineen paperilla kaksiulotteiseksi mustan ja valkoisen eri sävyjen, varjojen ja heijastusten keinoin.
Minulla oli kaksi suosikkiveistosta, joiden matkiminen onnistui senhetkisen näkemykseni mukaan kohtalaisesti. Onnistuneempi oli Michelangelon Pièta, tai oikeastaan vain rintakuva surevasta Mariasta: luonnoksia syntyi lukemattomia, harmaan eri sävyin ilmaistu tuskallinen puolihymy väreilee vieläkin sieluni silmien edessä.
Toinen suursuosikkini oli Rodinin Ajattelija. Niin yksinkertainen ja silti niin vaikea! Yritin ja yritin, mutta joku siinä asennossa, lihasten liikkumattomassa liikkeessä jäi aina tavoittamatta. Kyvyt puuttuivat, vaikka tutkin innoissani ihmisen anatomiaa käsittelevää grafiikkakuvateosta ja kokeilin monenmoisia lyijykyniä.
Haaveilin usein, miten isona matkustaisin Euroopan suurkaupunkeihin katsomaan näitä ja monia muita suurenmoisia veistoksia. Tietenkin maalaustaide kiinnosti myös, mutta eniten minua taisivat kiehtoa suuret patsaat.
Nuo toivomani matkat eivät ehtineet toteutua. Olen saanut ihailla monia veistoksia unkarilaisissa, suomalaisissa ja venäläisissä museoissa ja julkisissa paikoissa, mutta nuo nuoruuteni monet, monet suursuosikit jäivät näkemättä.
Sydämeni hypähti kuultuani Ateneumin Rodin -näyttelystä: tuleeko Ajattelijakin mukaan, tuleehan? Innostuin niin, että kesti pitkään muistaa ja tajuta, etten Ajattelijaa voi nähdä, vaikka sen edessä seisoisinkin. En voisi nähdä, en koskettaa, en hahmottaa; kuvitella vain eteeni, ihan kuin kuvittelisin sen pihamme kalliolle istumaan. Ja silti oli mentävä, sydän pampattaen, kiihtyneenä kuin ensitreffeille.
Näkövammaisryhmämme kuvailutulkkina toimi museon oma opas kertoillen perusasiat taiteilijasta ja esillä olevista teoksista tavan mukaan. Tässä vaiheessa tiesin jo, että saamme kosketeltaviksemme neljä pienoismallia näyttelyn kotimuseosta Pariisista, pronssisia tai kipsistä valmistettuja näköiskappaleita.
Pianistin käden, Suudelman ja muiden jälkeen seisoin sitten Ajattelijan edessä. Hetken ajan olin mielessäni taas se innokas koululaistyttö, mutta en saanut silmiäni auki, en näkemään. Tuo hetki, kun aivoni yrittivät kuumeisesti työstää niiden syövereissä ollutta kuvaa ja heijastaa sen silmäluomieni eteen, yritin tuntea ilmassa veistoksen väreilyä, kuulumatonta kaikua, vallata näkymättömään näkökenttääni sen mahtavuutta, sisälsi kai sokeuden koko tuskan.
Sitten sain käsieni väliin pienen Ajattelijan. Se oli muita pienoismalleja selvästi isompi. Kiersin sitä, kuin olisin kiertänyt aitoa Ajattelijaa, avasin silmäni isoiksi, avasin aivoni avariksi ja käteni, kaikki kymmenen sormeni rakensivat tuoreita muistijälkiä veistoksesta entisten muistijälkien päälle tai niiden sekaan.
En jäänyt kuuntelemaan opasta loppuun. Museon kahviossa puhuttiin jo muusta, tuon tavallaan makean, mutta enimmäkseen tuskallisen melkein-elämyksen halusin piilottaa mahdollisimman syvälle mieleeni sopukoihin.
Yhtenä päivänä kävimme keskustelua tuttavaporukalla siitä, miten koemme uuden Unseen-projektin tavoitteita ja keinoja. Projekti pyrkii tuomaan taiteen mestariteoksia näkövammaisten saavutettaviksi ja siinä luodaan ja tallennetaan verkkokirjastoon kolmiulotteisiksi kohokuviksi tulostettavissa olevia versioita kuuluisista tauluista, esimerkiksi Mona Lisasta. Mitä moinen kohokuva sokealle antaa? Eikö se ole pelkkä naurettava ja säälittävä yritys välittää sellaista, mikä on tarkoitettu vain ja ainoastaan silmille? Eiväthän herkimmätkään sormet pysty tuntemaan ja ilmaisemaan maalauksen hahmon silmien katsetta, hymyn salaperäisyyttä, eivät kertoa maalauksen värisävyistä. Tämä oli itsestäänselvä ensimmäinen ajatus ainakin meille, entisille näkeville, jotka muistamme Mona Lisan vähintäänkin melko hyvin. Meille kohokuvasta on korkeintaan sen verran iloa, että se palauttaa mieleen joitakin unohduksiin painuneita yksityiskohtia, vaikkapa käden asennon tai puvun rypyt.
Mutta jos ajattelemme syntymäsokeita, voimme uskoa, että yhdessä kuvailutulkkauksen kanssa, ja korostetusti: vain yhdessä kuvailutulkkauksen kanssa kohokuva herättää ja yhdistää kahden aistin välittämää informaatiota. Kun mielikuvitus saa luoda kuvaa kuullun selostuksen ja sormien välittämän runsaan tuntumatiedon avulla, mielikuvasta tullee mitä parhain ja elävin.
Yhtenä päivänä haaveilin ja pohdin: seisoisinko Ajattelijan edessä vapisevin jaloin, sairastuisinko ensimmäistä kertaa Stendhalin tautiin, tiedättehän, pyörtyisin tunteen voimasta suuren taideteoksen edessä, jos saisin vielä nähdä? Samalla ihmettelen, miten vahvoja entiset visuaaliset muistoni ovat uudempiin kosketukseen perustuviin muistoihin verrattuna: Ajattelija elää mielessäni edelleen isona kuvana, mutta sormeni ovat jo lähes unohtaneet pienen Ajattelijan tunnun! Vähän surettaa: visuaaliset muistot haalistuvat väkisin ajan kanssa, pitäisi osata hyödyntää paremmin herkkiä sormiani. Ehkä käyn vielä toisen kerran Ateneumissa, tällä kertaa vain varta vasten pienen Ajattelijan luona.