Pääkirjoitus – Eija-Liisa Markkula
Näkövammaisten Kulttuuripalvelun oma lehti, Kajastus, on juuri hiljattain, helmikuussa, täyttänyt 85 vuotta. On juhlan aika, aika muistella ja katsoa, millainen oli lähtö. Alussa ei ollut edes Kulttuuripalvelua ei lehden nimenä vielä Kajastusta eikä käytössä sanaa ”näkövammainenkaan”. Tässä kirjoituksessa selailen ensimmäistä lehteä ja luotaan sen viitoittamaa tietä ensimmäiselle vuosikerralle. Tiedonlähteenäni käytän myös Oskari Lehtivaaran omaelämäkertaa nimeltä ”Perintö”. Kesäkuun Kajastuksessa katson sitten lehden elämänkaarta yleisemmin.
Vuonna 1931 oli Helsingissä jo totuttu autoihin, valoreklaameihin, jazziin ja naisten yhä enenevään esilletuloon julkisuudessa. Mika Waltari julkaisi romaaninsa Appelsiinin siemen. Pari vuotta aiemmin Suruttomain Kallioille oli valmistunut komea 7-kerroksinen Sokeaintalo, jonka yli 60 asunnossa kussakin asui joku sokea tai heikosti näkevä. Siellä asuivat myös Sokeain Kirjaston kirjastonhoitaja, neiti Anna Friman ja edellisenä keväänä Kuopion Sokeain Koulusta päästötodistuksen saanut Oskari Lehtivaara, joiden idealismista ja rohkeasta uutteruudesta lehtemme kipinäsinkosi.
Anna, Anni ystävien kesken, luki paljon ja kirjoitti mielellään etenkin runoja. Hänen kotonaan talon ja lähiseudun nuoret näkövammaiset kokoontuivat iltaisin keskustelemaan kaiken maailman asioista, joskin hyvin usein keskusteltiin kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Heidän joukossaan oli useita, jotka olivat saaneet runojaan ja novellejaan julkaistuiksi lehdissä. Anni oli tunnettu hyväsydämisyydestään ja siitä, että hänen luonaan oli aina tarjolla kahvia ja leivonnaisia. Syntyi tarve perustaa oma lehti, joka takaisi julkaisuväylän ja lisätienestejä kirjoittajille.
Anni oli kyllä jo pari vuotta aikaisemmin käynyt puhumassa asiasta ja pyytämässä varoja tuntemiltaan yhdistysten johtomiehiltä. Saamatta idealleen siltä taholta vastakaikua Anni ei enää odottanut, vaan pyysi Oskarin kanssaan työhön, ja he, nämä kaksi sokeaa, vain ryhtyivät tekemään lehteä, kirjoittamaan ja toimittamaan. Päätoimittajana oli Anni, toimitussihteerinä Oskari.
Nimeksi Annilla oli kolme vaihtoehtoa: Sokeain Viesti, Varjojen Mailta sekä Pilven Takaa. Oskari valitsi, ja lehden nimeksi tuli Varjojen Mailta. Taittajaa ei ollut. Toimittajat olisivat senkin tehneet itse, jos olisivat nähneet! Onneksi painopaikaksi löytyi sen aikuinen Suomenmaa-lehti, jonka toimitus taittoi ensimmäisen lehden ilmaiseksi.
Ensimmäinen 16-sivuinen Varjojen Mailta on häkellyttävän moderni ajatuksineen, mainoksineen, kansainvälisyyksineen kaikkineen. Annin määrittelemä lehden tarkoitus on se, mikä pätee myös tähän kädessäsi olevaan Kajastukseen:
”Tarkoitetaan vain, että Varjojen Mailta on aikakauslehti, joka kertoo sokeain pyrkimyksistä ja saavutuksista, kokemuksista ja toiveista heidän oman kynänsä piirtäminä. Toisin sanoen Varjojen Mailta tahtoo olla sokeain henkisenä työkenttänä, alueena, johon he voivat istuttaa aatostensa siemeniä ja niitä hoitaa kykynsä mukaan sekä sen lehdillä lähettää tuotteensa maailmaan vaihtumaan, jos mahdollista, leipään tai johonkin ihanaan aatetulokseen.”
Kannessa on lehden nimen lisäksi kuva talvisesta metsämaisemasta. Kuva peittää vain noin neljänneksen kannesta. Heti kansilehden kääntöpuolelta löytyy modernin lehden tunnus, mainos. Kuvassa on nainen suurehko pyöreä näkkileipäpaketti käsivarsillaan. Teksti kuuluu: Elannon näkkileipä on parasta ja halvinta! Sokeudestani huolimatta katson mainosta ihaillen ja suuresti huvittuneena, sillä nykyisen Kajastuksen suurimpia ongelmia on ilmoitusmyynnin vaikeus. Mainoksessa minua huvittaa se, että kansikuvaa lukuun ottamatta lehden ensimmäiseksi kuvaksi on sattunut näkkileipä; ”näkkärihän” on tänä päivänä myös näkövammaista tarkoittava arkikielen sana etenkin näkövammaisten omassa keskuudessa. Tällöin sanalla ei ole mitään pejoratiivista konnotaatiota eli alentavaa sivumerkitystä. Ykkös-lehden mainoksessa on symboliarvoa!.
Mainosten, ilmoitusten ja vuositilausten myynti oli saatava käyntiin heti alkuun. Se oli erittäin vaikeaa silloin – ja on edelleenkin vuonna 2016! Jonkinlainen asiamiesverkosto syntyi vähitellen. Lehden irtonumeroita alettiin heti myydä kaduilla ja ravintoloissa. Lehteä oli tarkoitus julkaista 10 numeroa vuoden mittaan. Kuitenkin jouduttiin muutama lehti julkaisemaan kaksoisnumerona.
Nykyään lehteen emme kopioi muiden lehtien artikkeleita, mutta Anni oli ensimmäiseen lehteensä ottanut kokonaisuudessaan esperantistien Ligilo-lehdessä julkaistun kaikille sokeille erittäin tärkeän kansainvälisen uutisen, jonka otsikko oli Valkoinen keppi liikuntasuojelusvälineenä sokeille”. Siteeraan tähän artikkelin ydinosan: ”— saavat kaikki Pariisin sokeat ilmaiseksi valkoisen kävelykepin, jonka Pariisin poliisi on varustanut Pariisin vaakunalla. Varat tähän tarkoitukseen on lahjoittanut eräs rikas pariisitar. Poliisipäällikkö kehoittaa kaikkia poliisivirkailijoita, autonkuljettajia , jalankulkijoita ja ynnä muita antamaan apuaan tällaista keppiä kantaville. Vaarallisissa liikepaikoissa nostaa sokea henkilö keppinsä vaakasuoraan eteensä ja, ennen kuin astuu yli vilkasliikkeisen kadun tai viertotien, odottaa näkevän henkilön apua.”.
Valkoisella kepillä oli alkuun siis signaaliarvo. Siihen miellyttiin heti ja sokeiden keltainen varoittava käsivarsinauha jäi pois käytöstä. Suomessa valkoinen keppi yleistyi vasta 50-luvun loppupuolella.
Ensimmäisestä lehdestä lähtien lukija panee merkille runojen runsauden. Annilla oli periaate, että kaikissa novelleissa päähenkilöinä olivat ihmiset, jotka eivät näe, tai sisältö liittyi heidän vaikeuksiinsa selviytyä elämässä. Oskari Lehtivaara ei ollut halukas rajaamaan sisällön laatua niin jyrkästi. Hän olisi halunnut muitakin aihepiirejä, koska tuollaisena hänen mielestään lehden sisältö oli synkkää. Tässä oli yksi syy siihen, että hän jätti lehden teon jo seuraavan vuoden syksyllä. Vaikuttimina lähtöön olivat myös erimielisyydet siitä, miten selviydyttäisiin kireästä rahatilanteesta.
Anni halusi huomioida myös ruotsinkieliset sokeat lehdessään. Hän itse käänsi Varjojen Mailta –lehdessä olleista artikkeleista ja jopa runoista sisältöä kesäkuussa ja joulukuussa julkaistuihin ruotsinkielisiin koosteliitteisiin. Näin meneteltiin jo ensimmäisenä vuonna. Tämä bilaga oli irrallinen lehtinen, joka odotettuna ja suosittuna kiersi lukijalta toiselle.
Anna Friman (1878-1937) teki vertaansa vailla olevan kulttuuriteon näkövammaisten eteen. Hän pisti itsensä peliin täysillä. Hänen pienestä kodistaan tuli toimitus ja hän käytti ansaitsemansa tulot kirjoittajien sekä kirjallisuudesta kiinnostuneiden ja muiden keskustelijoiden kestitsemiseen.
Hauska ja itselleni merkityksellinen yhteensattuma on, että kirjoitan tätä pääkirjoitusta kotonani Helsingin Kalliossa samassa talossa, nykyiseltä nimeltään Pengertalo, jossa Anni Friman ja Oskari Lehtivaara asuivat ja kirjoittivat 85 vuotta sitten.
Karkauspäivänä 2016
Eija-Liisa Markkula
Sine cultura vita nulla est!
Elämä ei ole mitään ilman kulttuuria!