Neuvostoliiton kulttuurivaikuttaminen Suomessa
Teksti: Pasi Päivinen
Neuvostoliiton hajoamisesta, 26. joulukuuta 1991, tulee kuluneeksi 30 vuotta. Useimmat suomalaiset tuntevat itäistä naapurimaatamme ja sen historiaa tavattoman huonosti, vaikka se on vaikuttanut merkittävästi meihin suomalaisiin satojen vuosien ajan ja vaikuttaa edelleen. Maailma on muuttunut 30 vuodessa uskomattoman paljon, eivätkä nuoremman sukupolven edustajat osaa kuvitellakaan, millaista Neuvostoliitossa oli tai millaista sen Suomeen kohdistama poliittinen vaikuttaminen oli. Myöskään Neuvostoliiton aikaa lapsuudesta ja nuoruudesta muistavat, itseni mukaan lukien, eivät ymmärtäneet Neuvostoliittoa ja sen poliittista vaikuttamista silloin, eikä sitä useimmat ymmärrä nykyisinkään, koska Neuvostoliittoa ei tunneta ja maa on painunut useimmilta jo historian unholaan. Vanhemmat ikäpolvet kuitenkin muistavat jotain Neuvostoliiton vaikuttamisyrityksistä ja monet tunsivat jonkin verran maatakin. Lukuisat suomalaiset vierailivat siellä erinäisistä syistä: monet sosialismin aatteen palosta, toiset korkeakulttuurin vuoksi ja osa halvan vodkan sekä naisten takia.
Suomalaisten suhtautuminen oli Neuvostoliiton olemassaolon ja Kylmän sodan aikakaudella varsin kaksijakoinen: Neuvostoliittoa joko ihailtiin tai pilkattiin. Suomessa oli neuvostokulttuurin ohella näkyvästi esillä myös joitakin neuvostoliittolaisia tuotteita, joista näkyvin oli Lada-henkilöauto. Muistan hyvin lapsuudestani, kenen pihamaalla joensuulaisella omakotitaloalueella seisoi Lada ja kenellä taas länsiauto. Me, joiden pihamaalla seisoi länsiauto, suhtauduimme lapsen ymmärtämättömyydellä ivallisesti heihin, joilla oli kulkupelinä Lada. Vappumarssit olivat myös suosittuja vielä minun lapsuudessani, ja Joensuun keskustaan kerääntyi tuhansia ihmisiä, joista osa marssi ja osa kerääntyi katujen varsille katsomaan, keitä heidän tuttavapiiristään oli marssimassa. Itä-autolla ja vappumarssilla oli joka tapauksessa huomattavaa symbolista merkitystä itäsuomalaisessa kaupungissa vielä 1980-luvun alkupuolella. Se löi kommunistin leiman toisiin perheisiin, mutta kaveruussuhteisiin sillä ei onneksi ollut vaikutusta kotikulmillani.
Olen ollut alakoululaisesta lähtien kiinnostunut Suomen ulkopuolisesta maailmasta ja halunnut ymmärtää, millainen maa on suuri itänaapurimme. Venäjän pitkässä historiassa Neuvostoliitto oli vain yksi vaihe, tosin poikkeuksellisen kiinnostava. Pääsin lapsena käymään Neuvostoliitossa. Aistin sen ilmapiiriä 8-vuotiaan vilpittömällä uteliaisuudella olympiakesänä 1980 ja pääni oli pyörällä kaikesta kokemastani. Se oli toinen ulkomaan matkani ensimmäisen suuntauduttua vuonna 1976 Kreikkaan. Olen halunnut iän ja kykyjen karttuessa tutustua idän ”suureen tuntemattomaan” paremmin ja ammentanut vuosien saatossa tietoa Neuvostoliitosta kirjoista. Tietokirjailijalle luonnollinen avain tiedon lähteille ovat tietoteokset ja onneksi Neuvostoliittoa on tutkittu runsaasti, joten kiinnostavia kirjoja aiheesta riittää monilla kielillä. Suomessa venäjäntutkimus on korkeatasoista ja erinomaisia suomenkielisiäkin teoksia aiheesta on hyvin saatavilla. Venäjää en osaa, joten siinä kohdassa sivistyksessäni on ammottava aukko, enkä pysty pureutumaan Venäjään/Neuvostoliittoon ja sen vaiheisiin ihan niin syvällisesti kuin haluaisin. Joka tapauksessa olisi huomattavasti hyödyllisempää osata ruotsinkielen sijasta venäjää, jolloin kulttuuri-ikkuna itään todella avautuisi.
Neuvostoliiton kommunistinen puolue vannoi loppuun saakka kommunismin rakentamisen nimiin ja korosti ehdotonta uskollisuuttaan Karl Marxin sadan vuoden takaisille kirjoituksille siitä huolimatta, että järjestelmän kaatumisen merkit olivat selvästi nähtävissä 1980-luvun puolivälistä lähtien. Neuvostoliitto säilyi utopiana loppuun saakka, se lupasi lunastaa nykyisyyden ja menneisyyden kärsimykset tulevalla onnen ajalla, eikä kukaan voinut silti ehdottoman varmasti osoittaa, ettei mitään sellaista olisi voinut olla tai tulisi vielä joskus.
Kulttuuripolitiikka osa ulkopolitiikkaa
Korkeakulttuurilla oli urheilun lisäksi merkittävä poliittinen rooli Neuvostoliitossa. Sosialistinen realismi oli syntynyt vuosina 1931-1934 proletaarisen taiteen raunioille, mutta se nujerrettiin kaikessa ”luokkakantaisessa” vallantunnossaan toisen maailmansodan jälkeen ja palattiin takaisin klassiseen taidekäsitykseen. Josif Stalin oli 1930-luvulla palauttanut taiteen agitpropista takaisin taiteeksi. Se tarkoitti sitä, että suuret taiteen mestarit olivat myös ylivertaisia oman alansa makutuomareita. Näin ollen politrukkien rooli jäi toissijaiseksi ja muuttui lopulta jopa halveksituksi. Kulttuurivaikuttamisesta tuli toisen maailmansodan jälkeen olennainen osa Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa. Kulttuuri oli urheilun ohella tärkeä Kylmän sodan ulottuvuus, jolla kilvoiteltiin länttä ja erityisesti Yhdysvaltoja vastaan.
Suomi kuvitteli olevansa Kylmän sodan aikakaudella liittoutumattomana maana idän ja lännen välissä. Neuvostoliitto katsoi Suomen edustavan kuitenkin läntistä arvomaailmaa, johon tuli kohdistaa kulttuuripoliittista vaikuttamista. Suomeen kohdistunut kulttuurivaikuttaminen oli voimakkainta 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa sekä uudelleen Leonid Brežnevin valtakaudella ”pysähtyneisyyden aikana”, jota kutsutaan myös uusstalinistiseksi kaudeksi. Se kesti vuodesta 1966 Brežnevin kuolemaan vuoteen 1982 saakka. Neuvostoliittolainen kulttuuri keskittyi korkeakulttuuriin: balettiin, oopperaan ja klassiseen musiikkiin. Keskeisin syy Neuvostoliiton kehnoon menestykseen muulla kuin korkeakulttuurin alalla oli maan yleinen köyhyys, sillä vain korkeakulttuuria arvostettiin ja siihen kyettiin satsaamaan.
Kulttuurivaikuttamisen lähtölaukaus
Neuvostoliiton kulttuurivaikuttamisen tavoitteena oli Suomen jatkosodassa kärsimän tappion ja aluemenetysten jälkeen yrittää vaikuttaa suomalaiseen ryssävihaan tuomalla esille Neuvostoliiton ystävällisiä kasvoja korkeakulttuurin muodossa. Kulttuurivaikuttamisen merkkipaaluna pidetään suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan tapaamista Josif Stalinin ja Vjatšeslav Molotovin kanssa puolentoista tunnin ajan Kremlissä vuonna 1945. Silloin käytiin keskusteluja muun muassa siitä, miten kauan kestäisi suomalaisten ”uudelleen kasvattaminen” Neuvostoliiton ystäviksi. Koska Neuvostoliitto ei onnistunut valloittamaan Suomea aseilla, se yritti sitä kulttuurin kautta. Josif Stalin arvioi tarvittavan suomalaisten sydänten voittamiseen kulttuurin avulla viidestä viiteentoista vuoteen ja avaimen siihen oletettiin olevan neuvostoliittolaisen korkeakulttuurin. Kremlin kulttuurihymistelykokouksen päätteeksi Stalin ilmoitti, että Suomen sotakorvausten maksuaikaa pidennettäisiin, joten Suomelle puolitoistatuntinen kulttuurikokous Moskovassa oli kannattava keikka. Suomalaiset ymmärsivät silloin reaalipolitiikan tärkeyden ja miten Neuvostoliittoon tuli suhtautua, jotta pärjättäisiin pienenä maana sen naapurina.
Neuvostoliiton ja Suomen poliittiset suhteet olivat erityiset. Suomi puolueettomaksi julistautuneena maana idän ja lännen välissä oli kokoaan merkittävämpi, mistä syystä Suomeen kohdistui voimakasta poliittista vaikuttamista kulttuurin saralla heti jatkosodan päätyttyä. Jo ennen suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan tapaamista Stalinin ja Molotovin kanssa Kremlissä Neuvostoliitto aloitti kulttuurivaikuttamisen, kun suomalaisissa elokuvateattereissa näytettiin ensimmäiset neuvostofilmit kuukausi Moskovan välirauhan, 19. syyskuuta 1944, solmimisen jälkeen. Myös neuvostoliittolainen valokuvanäyttely avattiin Helsingissä joulukuun alussa 1944. Ensimmäiset neuvostoliittolaiset taiteilijat ja taideryhmät saapuivat puolestaan Suomeen kiertueelle tammikuussa 1945. Etujoukoissa oli maailman kuulu Puna-armeijan kuoro, joka esiintyi Neuvostoliiton ulkopuolella ensimmäistä kertaa juurikin Helsingissä tammikuussa 1945 toisen maailmansodan ollessa vielä käynnissä.
Neuvostoliiton kulttuurikeskitys
Sota-ajan tykistökeskitysten jälkeen Suomeen suuntautui 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja 1950-luvulla ”keskitys” esittävää neuvostotaidetta. Sen korkea taso hämmästytti keskinkertaiseen tottunutta vähälukuista suomalaista kulttuurikansaa. Kulttuurivierailuja sijoitettiin tietoisesti strategisiin ajankohtiin, erityisesti 1950-luvulla YYA-sopimuksen tai välirauhan vuosipäiviin. Vaalit olivat tärkein kulttuurivaikuttamisen paikka ja kaikki merkittävimmät taiteilijavierailut ajoitettiin samanaikaisesti Suomessa järjestettyjen eduskunta- ja presidentinvaalien kanssa. Vuodesta 1950 lähtien myös kuntavaalien yhteydessä Neuvostoliitto lähetti taiteilijaryhmiä kiertämään Suomea. Tavoitteena oli tukea ensisijaisesti kansandemokraattien ja sittemmin Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuvien ehdokkaiden menestymistä vaaleissa.
Kulttuuritapahtumien järjestelyissä Suomi-Neuvostoliitto Seuran (SNS) merkitys oli keskeinen. Pian jatkosodan jälkeen perustettu järjestö kasvatti jäsenmääräänsä räjähdysmäisesti sen noustessa korkeimmillaan 170 000 henkilöön. 1960-luvulle saakka SNS:n tehtävänä oli järjestää neuvostoliittolaisten taiteilijoiden esiintymiset Suomessa. Seura ei tosin voinut vaikuttaa siihen, millaisia taiteilijoita Neuvostoliitosta Suomeen lähetettiin tai milloin he saapuivat, sillä siitä päätettiin Moskovassa. Suomeen lähetettiin joka tapauksessa kaikki maailman parhaat balleriinat, laulajat ja sinfoniaorkesterit, joten suomalaisilla oli etuoikeus nauttia neuvostoliittolaisista huippuesiintyjistä ensimmäisinä länsimaalaisina.
Alkuvaiheessa Neuvostoliitto maksoi vierailujen kustannukset ja SNS sai pitää esitysten lipputulot. Sen tehtävänä oli myös huolehtia käytännön tapahtumajärjestelyistä Suomessa. Korkeatasoiset esitykset houkuttelivat ihmisiä paikalle, josta SNS uskoi taloudellisen hyödyn lisäksi voittavansa poliittisesti kansandemokraattien vaalimenestyksen muodossa.
1960-luvun alussa kulttuurivaihdosta solmittiin valtiosopimus ja tapahtumien koordinointi siirtyi Suomen opetusministeriölle. Kaikkiin suomalais-neuvostoliittolaisiin kulttuuritapahtumiin sisältyi pakollinen poliitikkojen ”ystävyyspuheen” osuus. Juhlapuheet edustivat yleensä rituaalista ”munkkilatinaa,” joka pohjautui Neuvostoliiton omaan ideologiseen kielenkäyttöön. Se oli eräänlainen suvereniteetin säilyttämisen ”henkivakuutus” Suomelle YYA-sopimuksen ohella, jolla osoitettiin ainakin näennäistä ”poliittista ystävyyttä”.
Molemminpuolinen hyöty kulttuurivaihdosta
Suomi kiinnosti neuvostotaiteilijoita, koska se oli 1950-luvulta lähtien portti länteen. Vaikka tänne matkustettiin mielellään, portille ei ollut suurempaa halukkuutta jäädä maleksimaan, koska Suomea ei mielletty tuolloin todelliseksi länsimaaksi. Toiveissa oli oikeaan länteen loikkaaminen suuntana joko Länsi-Eurooppa tai Yhdysvallat. Neuvostoliittolaisten maailmanluokan esiintyjien vierailut Suomessa nostivat joka tapauksessa maamme ensimmäistä kertaa korkeakulttuurin valokeilaan.
Kulttuurivaihdon merkitys elitistisimmillä aloilla oli maamme korkeakulttuurin kehityksen kannalta merkittävää. Suomi hyötyi kiistatta kulttuurivaihdosta, kun esimerkiksi Kansallisooppera teki tiivistä koulutusyhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Se sai myös vieraakseen maailmanluokan tähtiä, joka auttoi nostamaan suomalaisen baletin ja oopperan tasoa.
Baletin, oopperan ja klassisen musiikin esittäminen oli Neuvostoliitolle huippu-urheilun ohella keihäänkärki, jolla pyrittiin osoittamaan lännelle sen poliittisen järjestelmän ylivertaisuus. Korkeakulttuurin alalla Neuvostoliitto olikin maailman ehdotonta huippua samoin kuin lukuisissa perinteisissä olympialajeissa. Josif Stalinin johtamassa Neuvostoliitossa ja vielä Leonid Brežnevin kauden loppuun 1982 saakka taide oli valtiovallan käsissä ja sitä yritettiin hyödyntää poliittiseen vaikuttamiseen voimaperäisesti. Klassinen taide jäi kuitenkin lopulta poliittisilta vaikutuksiltaan Suomessa tehottomaksi samoin kuin muukin kulttuurivaikuttaminen. Suomalaiset toki osasivat arvostaa korkeatasoisia neuvostoliittolaisia esiintyjiä taiteilijoina, mutta Stalinin taannoin asettamat poliittiset kulttuurivaikuttamisen tavoitteet suomalaisten kasvattamiseksi Neuvostoliiton ”ystäviksi” jäivät saavuttamatta.
Josif Stalinin valtakaudella kulttuuritoiminta oli täysin Neuvostoliiton ohjaamaa ja yksipuolista. Tilanne muuttui Stalinin kuoleman jälkeen, kun Neuvostoliitto käynnisti ns. suojasään aikana mittavan kulttuurivaihto-ohjelmien sarjan. Lisäksi rajoja avattiin turismille, laajennettiin ulkomaille suuntautunutta radiotoimintaa, alettiin vaihtamaan radio- ja televisio-ohjelmia myös muidenkin länsimaiden kuin Suomen kanssa, solmittiin ystävyyskaupunkisopimuksia ja osallistuttiin näyttävästi kansainvälisille messuille ja näyttelyihin.
Kulttuurivaikuttaminen hiipui Neuvostoliiton lopun lähestyessä. Siitä muodostui 1980-luvun puolivälissä ja sen jälkeen jo enemmän Neuvostoliiton omaa, pohjimmiltaan barbaarista ideologiaa kalvava syöpä kuin ”poliittinen punainen” vasara, jolla ei kyetty kovasta yrittämisestä huolimatta nuijimaan kapitalistista kulttuuria maan rakoon. Suomen geopoliittisesta erityisasemasta ja Neuvostoliiton kulttuurivaikuttamisesta riippumatta maamme pystyi hoitamaan omia kulttuurisuhteitaan kansainvälisistä konjunktuureista välittämättä ammentaen kulttuurivaikutteita myös lännestä. Kun Neuvostoliitto siirtyi Mihail Gorbatšovin myötä perestroikan aikaan vuonna 1985, kulttuurivaikuttamisen merkitys mureni poliittisen järjestelmän mukana ja Neuvostoliitto hävisi maailman kartalta vuoden 1991 lopussa.