JUHLAJUTTU 3
Teksti: Timo Kuoppala
Näkövammaisten Kulttuuripalvelun historiasta kertovassa juttusarjassa menemme 1970 ja 1980-lukujen taitteeseen. Silloin iskusana oli integraatio. Ajan hengessä julistettiin kulttuurin kuuluvan kaikille. Näkövammainen on samanlainen kulttuurin kuluttaja kuin kuka tahansa. Vamma ei tee häntä poikkeavaksi. Haluttiin olla mukana.
Pian viisikymmentä vuotta täyttävä Näkövammaisten Henkinen Työ oli 1970-luvun loppuun mennessä kasvanut pienestä Sokeain Kirjallisuusyhdistyksestä monipuoliseksi toimijaksi, joka tuki uusille urille tähtääviä näkövammaisia ja antoi heille mahdollisuuksia tuottaa ja kuluttaa kulttuurin antimia. Jo 1960-luvun lopulla alkanut yhteiskunnan avautuminen sai sen ajan aktiivit näkövammaiset ihmiset uumoilemaan uutta otetta elämään. Mukaan meno näkevien meininkeihin edellytti kuitenkin lisää tietoa, fyysisen ympäristön esteiden madaltamista ja ennen kaikkea asennemuutosta.
Uuden etsintään kannustivat rohkaisevat kuulumiset ulkomailta. C-kasetille valmistettiin äänilehtiä mm. Englannissa ja Ruotsissa. Yhdistyksessäkin oli jo tuotettu Saksinauha-nimistä äänilehteä, mutta nyt lähinnä kirjallisuudesta kiinnostuneille alkoi ilmestyä Kulttuurikasetti-niminen koosteäänilehti, johon luettiin ääneen valikoima artikkeleita mm. Parnassosta, Kulttuurivihkoista ja sanomalehtien kulttuurisivuilta. Ajan debattia heijastelleesta Näköpiiri-lehdestä tehtiin kasettiversiota ja yhdistyksen kopiolaitteilla monistettiin jopa erotiikan saloja paljastavaa Humus-lehteä.
Vieläkin kummempaa saatiin tietää muilta mailta. Tietokoneen muistista oli mahdollista saada sokean pisteillä luettavaksi sinne talletettua tekstiä. Kun tiedettiin, että sanoma- ja aikakauslehtien valmistuksessa käytettiin tietotekniikkaa, olivat odotukset lehtien painotiedostojen hyödyntämiseen idullaan. ATK:n apajilla olivat myös kotimaiset Pelle Pelottomat, jotka kehittelivät mekaanista puhetta tuottavaa syntetisaattoria. Sen arveltiin Kajastuksen palstoilla, aivan oikein, olevan suureksi hyödyksi myös tiedonhaluisille näkövammaisille.
Näkevien kanssa opintiellä
Ovet yleisiin oppilaitoksiin aukenivat vähitellen. Yliopistoissa opiskelevien näkövammaisten määrä kasvoi nopeasti. Heidän opiskeluolosuhteidensa puolesta toista vuosikymmentä tuloksekkaasti toiminut näkövammaisten opiskelijayhdistys sulautui osaksi Näkövammaisten Henkisen Työn toimintaa ja jotkut opiskelija-aktiivit saattoivat jatkaa integraation edistämistä yhdistyksen luottamustehtävissä tai silloisen Sokeain Keskusliiton työntekijöinä.
Näkövammaisten ammattivalikoima oli vähitellen laajentumassa, mutta avoimille työmarkkinoille pääsyyn oli vaikeaa. Työllistymistä kartoitettiin tohtori Urpo Kuotolan yhdistyksen aloitteesta tekemässä kaksiosaisessa tutkimuksessa, jossa kartoitettiin näkövammaisten työhönsijoittumisen tarkoituksenmukaisuutta ja työnantajien odotuksia työhönsijoittumisessa. Työ oli jatkoa Kuotolan väitöskirjalle ”Näkövammaisten integroituminen yhteiskuntaan”.
Nimi muuttuu
Yhdistyksen nimi muuttui vastaamaan paremmin toimintaa ja ajan odotuksia. Vanha nimi, Näkövammaisten Henkinen Työ, aiheutti monien mielestä aiheettomia uskonnollis-kristillisiä mielleyhtymiä. Kaikki eivät olleet kyllä tyytyväisiä uuteenkaan nimeen, Näkövammaisten Kulttuuripalveluun. Kulttuuri-sanan saattoi heidän mielestään tulkita laajasti kattavan melkein mitä tahansa inhimillistä toimintaa.
Perinteisiä toimintamuotoja ei integraatiohuumassa hylätty. Oppikirjallisuutta näkövammaisten opiskelijoiden tueksi tuotettiin edelleen, lukupalvelua järjestettiin ja harrastajille tarjottiin musiikki- ja kirjallisuustoimintaa. Niiden katsottiin olevan myös keinoja tuoda esille näkövammaisten elämää ja osaamista. Vuosittain järjestettiin paraateja, joissa näkövammaiset artistit näyttivät kykyjään ja televisiosta tutut julkkikset viihdyttivät runsaslukuista yleisöä. Yhdistys sai paraateista kohtalaisen hyvän tuoton.
Uusia harrastusmuotoja löydettiin, kun teatterista kiinnostuneet perustivat teatterikerhon. Näyttämöilmaisua opetti ensimmäiseksi Radioteatterin näyttelijä Aino Lehtimäki. Luovan ilmaisun opettelusta siirryttiin pian esitysten harjoittamiseen ja kerho esitti toukokuussa 1980 kaksi pienoisnäytelmää, Tsehovin Kirjailijan aamupäivän ja Canthin Spiritistisen istunnon. Ohjaaja Matti Paavolainen mietti Kajastuksessa 3/80 teatterin merkitystä näkövammaisille harrastajille: ”Näkevälle itsestään selvät ihmisen mielenliikkeitä ilmaisevat lukemattomat eleet ja toiminnot sekä ns. puheen oheisviestintä puuttuvat usein sokkojen kokemuspiiristä ja niitä haettaessa moni mukanaolijoista on löytänyt itsestään uusia ulottuvuuksia. Yhteinen yritys ja päämäärä ovat kasvattaneet vastuuntuntoa ja parantaneet ryhmän sisäisiä kontakteja ja se taas antaa itse kullekin jatkossa rohkeutta kontaktointiin myös ryhmän ulkopuolella”.
Ensimmäiset näkövammaiset kuvantekijät tulivat esille. Keramiikkaa päästiin kokeilemaan Inkun ideapajassa. Lähes viidensadan jäsenen yhdistys lähti virkeänä uudelle vuosikymmenelle.