Teksti: Olli Lehtinen
Sokea mies Vinokas sormeili henkilöauton pölyistä kylkeä. – Se on siinä vähän oikealla, hänen ystävänsä sanoi rauhallisesti. Vinokas tarttui ovenkahvaan ja veti oven auki. Silloin hän muisti. – Sanelimeni jäi sohvalle! – Anna avaimesi. Kipaisen hakemassa, ystävä sanoi leppoisalla nuotilla. Siinäpä luotettava ja elämänmyönteinen kaveri. Vinokas ojensi avaimensa ja laskeutui etupenkille istumaan.
– Tässä, ystävä sanoi ja ojensi sanelimen. Hän käynnisti auton ja alkoi veivata ulos parkkiruudusta. – Mitä toi tossa tekee! ystävä karjaisi. Vinokas näki jonkun luhistuvan heidän autonsa etupyörän alle. Ei kuulunut kolinaa. Eikä Vinokas mitään nähnytkään. Mielikuvitus heitti voltin. – Pyöräilijä meinasi ajaa kylkeen, ystävä totesi rauhallisesti. – Okei, Vinokas vastasi reippaasti.
Moottori hyrisi. Matka jatkui. – Mitä mieltä olet hallituksen koronatoimista? ystävä kysyi. – Mun mielestä ihan hyviä. – Ihme juttu, ruotsalaiset käyttävät hississä kypärää mutta hoitivat viruksen näin. – On outoa joo. – Älä tule! ystävä mylväisi ja tööttäsi. Auton edessä seisoi ihminen kädet pystyssä. Pamahtaisiko parka tuulilasiin? Vinokas peitti kasvonsa. Ei kuulunut kolinaa. – Kyllä huomaa, että on perjantai. Ihmiset sinkoilevat holtittomasti. Tuo yritti juosta suoraan auton eteen, ystävä sanoi. Vinokkaan mieleen steppaili ajatus. Oliko autoajelu erityisepäonninen, vai eikö miellyttävä ystävä ollutkaan sydänjuuriaan myöten tasapainoinen?
Teräskuoriainen vyöryi eteenpäin. – Jännä nähdä, mikä maa saa koronarokotteensa ensimmäisenä valmiiksi, ystävä sanoi. – Joo. Ottaisitko venäläisten valmistaman koronaruiskeen? – Ai sen, jonka Putin sanoi tyttärensä ottaneen? – Joo. Ei saatana! ystävä huusi keuhkojensa pohjasta. Auto pomppasi hänen kiskaistessa rattia ja painaessa kaasun pohjaan. Moottori ulvaisi. Vinokas näki vastaan tulevan rekan murskaavan heidät kuin tyhjän jugurttipurkin. Pallosalama pujahti rintakehään, ja Vinokkaan synkät kasvot rutistuivat paperitolloksi. – Joku käänsi viereiseltä kaistalta suoraan eteen, ystävä sanoi. – Okei, Vinokas vastasi ja pingotti lerpahtaneen ilmeensä. – Voisitko olla karjumatta, kun auton edessä tapahtuu jotain? – Pelottaako? – Ei, kun se veellä alkava sana.
He saapuivat moottoritielle. – Saakohan mielenosoittajat potkaistua Lukašenkan ulos Valko-Venäjältä? ystävä kysyi. – En usko, Vinokas vastasi. He rupattelivat niitä näitä. – Ei juma…, ystävä keskeytti kurkustaan ryömineen rääkäisyn. – Mitä? – Edellä ajava vähän tekstailee. Kohta ollaan perillä. Käännytään just pikkutielle, ystävä sanoi. – Paljonko on vielä jäljellä? – 10 kilometriä. Auton vauhti oli selvästi hiljentynyt, mikä sopi Vinokkaalle. Matkustajan istuin oli hyvin muotoiltu ja turvavyö napakka. Hommat vaikuttivat loppujen lopuksi olevan mallillaan.
Vinokas sinkoutui eteenpäin. Hän tunsi sadasosassa, ettei kyseessä ollut äkkipikainen jarrutus vaan vakava tilanne. Auto kolisi ja Vinokkaan syli täyttyi jostakin. Silloin, silloin hänen edessään seisoi Herran enkeli. – Tuonne vai tuonne? se kysyi. Vinokas ihmetteli mitä tuonne, tuonne. Ei kai enkelikin aikonut lähteä ajamaan? Vinokas vilkaisi ympärilleen. Toisella puolella heilutteli piru palavasta autosta ja toisella enkeli järvimökin ikkunasta. Nyt tiedän, millaista on olla kuollut. Pääsisiköhän täältä pois?
Lause toistui. Pääsisikö pois. Pääsetkö pois. Taitaa olla valinnan hetki, Vinokas mietti. Enkeli vai piruko siellä nykii käsivarttani. – Oletko tajuissasi? ystävä kysyi. – Olen, Vinokas vastasi. – Ajoimme peurakolarin. Turvatyynyt laukesivat, ystävä sanoi. Vai piruko puhui?