Teksti: Aila Malkki
Tähän voisin vastata heti, mutta kolumnini jäisi perin lyhyeksi. Siksipä ajattelin pohtia väitettä hieman lähemmin. Toteamus on tuttu ja sitä lausutaan tiuhaan yhdessä jos toisessa tilanteessa. On totta, että syksyssä on tummia sävyjä ja mielialaa laskevia piirteitä. Toisaalta eräät meistä nauttivat vuodenajan väriloistosta ja kuulakkaasta rauhasta. Otamme ehkä liian helposti esiin syksyn synkeyden unohtaen luonnon kauneuden.
Kirpeä syyssää saa laiskimmankin piristymään ja unohtamaan hetkeksi huolenaiheet. Elämä näyttää yhtäkkiä taas valoisammalta. Suhtautuminen muuttuu, kun ymmärtää suurempia kokonaisuuksia. Suomen luonto tarjoaa runsaasti elämyksiä ja nautinnonlähteitä, jos vain niitä osaa havaita. Niitä ei tarvitse osoittaa, vaan ne voi löytää. Onneksi olemme saaneet osaksemme näin hienon maan – sitä kannattaa arvostaa.
Ihmisten suhtautuminen vuodenaikoihin vaihtelee ikäryhmittäin ja ammattikunnittain. Yllättäen myös omalla syntymäajalla on merkitystä, kun mietitään lempikuukausia. Itse olen kevään lapsi, mutta pidän eniten syksystä. Kesällä syntyneet taas eivät usein syksystä pidä. Mitään laajempia yleistyksiä ei ole syytä vetää, mutta aihe on silti mielenkiintoinen vaikkapa tutkimuskohteeksi. Miten korreloivat syntymäaika ja suosikkivuodenaika.
Mieltymykset voivat tietysti muuttua vuosien varrella, samoin kuin aamu- tai iltavirkkuisuus. Muutokset liittyvät ihmisen ikääntymiseen ja kehon vanhenemiseen. Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: nuoruuden epävarmuuden ja vilkkauden tilalle tulee rauhaa ja levollista hyvän olon tunnetta.
Tunnetun laulun mukaan ”Kaikki muuttuu, ennalleen ei mikään jää” – sekä lohdullinen että lohduton toteamus. Niin paljon turhaa haluaisi säilyttää. Luopuminen on elämän yksi suurista opeista, joten kun ei jää haikailemaan olematonta, pystyy ehkä olemaan onnellisempi. Nykyhetkessä eläminen on päivän sana. Se, joka sen taidon hallitsee, on tyytyväinen elämäänsä. Siksi on syytä olla iloinen syksyn väriloistosta ja harmaan sävyisistä illoista. Ne tuovat vastakaikua kesän heleydelle ja valoisille öille.
Syksyn olemus on siis luoda vastakohta kauniille ja puhtaalle ajalle. Syksy voi silti tarjota upeita, hillittyjä elämyksiä niistä nauttiville. Olisiko syysihmisten luonteissa kenties jotain samaa kuin itse syksyssä?
Lehtien peittämät nurmikot houkuttelevat aikuisenkin harppomaan niiden poikki ja kokoamaan niistä kevyitä, tuulen tuivertamia kekoja. Aikuisessa elävä lapsi herää hetkeksi henkiin ja pääsee valloilleen – luvan kanssa. Sama ilmiö esiintyy myös kesän lapsissa, talven hangilla ja kevätpurojen varsilla. Erona syksyyn on kuitenkin se, että taustalla häilyvät navakat myrskyn merkit.
”Myrskyn jälkeen on poutasää”, kuten tiedämme aina käyvän, ja siihen voimme luottaa. Meri liplattaa hiljalleen harmaina aaltoina ja antaa mielen rauhoittua jälleen kerran. Syksy on näin ollen vastakohtaisuuksien aikaa. Siinä lienee sen viehätys. Itse en vaihtaisi syksyä mihinkään muuhun vuodenaikaan. Jos syksystä muodostuu talvea edeltävä alkutalvi pitkälle vuodenvaihteen tienoille, se ei haittaa, sillä sellaisia syksyjä olemme jo monina vuosina kokeneet.
Syksy sanana kuulostaa kieltämättä synkeältä, mutta jos miettii tarkemmin sanan äänneasua, voi kuulla siinä olevaa kuvailevaa äänimaisemaa. Siinä sade ropisee, pisarat putoilevat räystäälle, vesi litisee ojissa ja puut paljastavat runkonsa. Koko maisema piirtyy graafisena tauluna eteemme – lyijykynällä taiteiltuna.