Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Paikallinen näkövammaiskerhomme kutsui taiteilija Tuula Lappalaisen kertomaan tämänkesäisestä näyttelystään. Innoittajana hänellä oli tällä kertaa toiminut Lassi Nummen runot, joita hän luki vaeltaessamme taululta taululle. Kaiuttimissa soi andorralaisen Gil Rossellin tilaustyönä säveltämä meditatiivinen musiikki.
Jo viime syksynä Lappalainen vieraili kerhossamme; niinpä hänen persoonansa tuntui tutulta. Toki pitkään kaupungin kulttuurilautakunnassa istuneena tunnen hänen taiteellisen toimintansa entuudestaan.
Yleensä tieto taiteilijan elämäntarinasta auttaa ymmärtämään paremmin tämän töitä. Kosmopoliitti oli palannut näyttelykierrosta edeltävänä iltana Pohjois-Saksasta, missä hänen halvaantunut miehensä elää hoivakodissa. Tuula on viehättävä, elämän tyrskyissä hioutunut timantti.
Mikään kuvailutulkkaus esittelykierros ei ollut, kuulimmepa vain teosten taustoista, työtavoista ja tunnelmista näyttelytöiden syntyvaiheilla. Kuvailutulkkaus on aivan oma taitolajinsa, siihen pitää erikseen kouluttautua.
Mutta kerhonvetäjämme Leena kuvaili alussa itse taiteilijan. Hän on pieni, kauniisti meikattu, pukeutunut nätisti keskenään sointuviin väreihin kenkiä, huulipunaa ja kynsilakkaa myöten. Leena osaa mahtavasti välittää visuaalista informaatiota sekä ihmisistä että maisemista ja muusta materiaalisesta.
Jospa menisimmekin Leenan kuvailemista kuunnellen kiertämään gallerian uudelleen. Seinille on ripustettu kaikkiaan 52 työtä. Toiset ovat suuria värikylläisiä maalauksia, toiset noin A4-kokoisia miniatyyrejä, akvarelleja ja akryylimaalauksia.
Lappalaisen ikoninen suosikki on unikko, ja kun kysyin, miten hänen unikkonsa vertautuu Marimekon klassikkoon, hän vastasi: ”Se on aivan erilainen, minun on ehkä naturalistisempi, joka tapauksessa erilainen.”
Pääsin kuitenkin hiukan jyvälle teosten sisällöstä. Vesi välkkyvinä ulapoina, suuret puut, etenkin valkorunkoiset koivut juhlivat töissä. Yhtä järvimaisemaa tehostaa pikkuruiset valot symboloiden aaltojen kiloa.
Tuula Lappalaisen henkilöhistoriasta sen verran, että hän on syntynyt Jyväskylässä. Hän on elänyt nuorena Helsingissä ja asunut, opiskellut ja työskennellyt Sveitsissä, Saksassa ja Espanjassa.
Hän aloitti 1960-luvulla opintonsa Helsingin Taideakatemiassa. Sen jälkeen hän meni opiskelemaan Sveitsiin valmistuen sisustusarkkitehdiksi Baselin taideteollisesta korkeakoulusta.
Hän on sisustanut monia julkisia rakennuksia ja loihtinut myös kookkaita seinämaalauksia ravintoloihin, sairaaloihin ja vanhainkoteihin. Viime vuosina hän on paneutunut erityisesti vanhusten asumisen kohentamiseen ja kaikkinaiseen kehittämiseen.
Kolmisenkymmentä vuotta taidemaalari on osavuotisesti emännöinyt entistä Vaajaniemen kansakoulua Suonenjoella Iisveden rannalla. Samalla koululla asui ja eli lapsuuttaan myös jo edesmennyt kotimaisen kirjallisuuden professori Kai Laitinen. Perinteikäs ympäristö siis.
Paitsi että vesi on elämän lähde ja symboli, merkitsee se Lappalaisen maalauksissa myös valoa, värejä, musiikkia ja lyriikkaa. Hulppeisiin, vesiaiheisiin teoksiin innoituksena toimivat myös hänen rakastamansa espanjalaisen Juan Ramón Jimenézin runot. Hän on suomentanutkin niitä – ja tahtoisi suomentaa lisää.
Taiteilijan Espanjan-koti sijaitsee pienessä kylässä Valencian eteläpuolella appelsiinilehtojen keskellä Välimeren tuntumassa. Siellä Federico Garcia Lorcan runojen maisemissa hän maalaa joskus myös koti-ikävää.
Samoin Eino Leinon ja Lassi Nummen runot saavat kaipuun Pohjolaan heräämään. Usein maalaukset näkevät päivänvalon Franz Schubertin, Jean Sibeliuksen ja Anton Brucknerin valaisemina. Eli taidemuodot tukevat monesti toisiaan ristiin rastiin.
Taiteentekemisestä Tuula Lappalainen kertoo: ”Kun aloitan maalausaktin, pyrin olemaan täysin intuitiivinen – ikäänkuin löytöretkeilijä, joka uteliaana lähtee uuteen ja tuntemattomaan; en juuri koskaan suunnittele tai hahmottele töitäni etukäteen, vaan maalaan täysin hetken ja
tunnelman innoittamana.”
”Aiheet nousevat milloin mistäkin; ne tulevat yöllä uniini, päivällä kadulla, luonnossa, milloin missäkin – hajuja aistiessa, nauraessa, itkiessä. . . ja tietysti musiikkia kuunnellessa tai runoja lukiessa. Kuvat parhaimmillaan ovat musiikkia. Myös sanat ovat kuvia.”
”Hyvä akvarelli on kuin tankaruno tai haiku, missä mahdollisimman vähällä sanotaan paljon. Maalaaminen on hengittämistä, hengittäminen on elämistä, eläminen on maalaamista.”
Ja hän jatkaa: ”Yhdyn Friedrich Schillerin toteamukseen: “Kaikki taide on omistettu ilolle, eikä ole sen suurempaa ja vakavampaa tehtävää kuin tehdä ihmiset onnellisiksi.”