HEIJASTUKSIA: JOTTA SIELU SAISI LENTÄÄ
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Nuoruudessani eräs ystäväpariskunta asui vuokralla Helsingin keskustan kauniissa jugendtalossa sijaitsevassa valtavassa upeassa kulma-asunnossa. Muistan monien vierailujemme hienostunutta, hieman velttoa tunnelmaa: kadulta kuului vain raitiovaunun kolsketta sen kääntyessä mutkassa, iltapäiväauringon valo kaarsi tummanhunajaisena puulattialla, huonekalut vaikenivat tiukkailmeisinä ja rouvan korkojen kopina etääntyi ja taas lähestyi suljettujen ovien takana. Istuimme olohuoneen ruokapöydän ääressä selkä suorana, yrittäen hengittää tavallista hiljempaa, nousimme kenties katsomaan läheltä joitain koriste-esineitä tai vilkaisemaan erkkerin ovesta kadulle. Keskustelimme aina hiljaa ja verkkaisesti siemaillessamme kahvia pienistä posliinikupeista, jotka tuntuivat kolahtavan aina liian kovaa pöydän pintaan.
Rouva kertoi järkyttävän korkeasta vuokrasta. Minä katselin huonetta, nurkat alkoivat peittyä varjoihin, mutta ikkunan lähellä pölyhiukkaset tanssivat kultaisessa valossa. Tilaa siinä olohuoneessa oli enemmän kuin meidän koko opiskelijaboksissamme. Miksi, kysyin, mihin tarvitsette näin paljon tilaa? Hento pieni nainen mustassa mekossaan nousi, työnsi tuolin pöydän alle, nosti hiuksensa päälaelleen, seisoi hetken liikkumatta, kapea valkoinen niska hohti varjojen seassa, sitten hän kääntyi ja sanoi: ”Jotta sielu saisi lentää”.
Kotona käpristyimme mieheni kanssa tiukkaan syleilyyn pienessä sohvan nurkassa ja hymähtelimme vapautuneesti. Meillä oli pienenpieni pesä, mutta sielu, jos sen olemassaolosta mitään vielä tiesimmekään, lensi kahleitta.
Tänään herään aamuauringon osuessa varpaisiini. En vedä pimennysverhoja kiinni yöksi, jotta idänpuoleisessa ikkunassa kukkivat santpauliat saisivat nauttia auringon ensimmäisistä säteistä. Kävelen paljain jaloin olohuoneeseen, jalkapohjani iloitsevat parketin viileydestä, avaan kaikki verhot ja kuvittelen, miten valo tulvii huoneeseen, leikkii sohvan punaisella kankaalla, lasivitriinin kullanvihreissä posliineissa ja huikeankokoisen aralian lehdissä. Olen kotona.
Olen ollut kotona noin pari kuukautta, kuten hyvin suuri osa suomalaisista, eurooppalaisista, maailman ihmisistä. Pandemia pakottaa meidät eristäytymään, ollaan nyt todenteolla ja miltei pelkästään kotona.
Tiedän olevani etuoikeutetussa asemassa. Eläkeläisenä minulla ei ole suoranaista huolta toimeentulostani. Poikani on ollut mukanani kotona, suurenmoisena yllätyslahjana näissä olosuhteissa. Teemme joka päivä yhden kunnon pitkän kävelylenkin. Avustajani kanssa saan hoidettua pakolliset ruokakauppakäynnit ja muut asiat. Muu aika on kaikki omaa kallisarvoista aikaani.
Ja yhtäkkiä sitä aikaa tuntuu olevan enemmän kuin milloinkaan ennen. Miten toimisin, jotteivät seinät kaatuisi päälleni, jottei kotini alkaisi muuttua vankilakseni? Se yksi lenkki päivässä tuntuu sittenkin liian vähältä. Alkuun oli mahtavaa soitella unohduksiin jääneille vanhoille ystäville, mutta puhelimessa roikkuminen aamusta iltaan alkoi sitten tympiä. Voisi siistiä vaatekaappeja, yrittää käydä läpi vanhoja papereita, vaan ei sitäkään pitkään jaksa.
Kaikki varaamani kulttuuririennot on peruttu, samaten yhdistysten kokoukset, kurssit ja tilaisuudet. Meillä yhdistysten aktiivisilla toimijoilla on suuri huoli myös jäsenistön jaksamisesta ja olemme ensilamaannuksen jälkeen miettineet paljon ja tehneetkin yhtä ja toista helpottaaksemme arjen ahdistusta. Tämä on vaatinut kekseliäisyyttä ja rohkeuttakin.
Digiloikka on yhteiskunnassamme päivän sana, mutta näkövammaisille se on usein ollut pikemminkin kirosana. Edelleen valtavan suuri osa verkon materiaalista on täysin tai pääosin saavuttamatonta meille. Saavutettavuutta kunnioittaen tehdyillä sivustoilla visuaalinenkin sisältö muuttuu edes osittain myös näkemättä tulkittavaksi. Silti aivan liian monilla sivuilla törmäämme nimeämättömiin ja apuvälineillämme avautumattomiin linkkeihin. Onneksi informaation valtameressä on todella paljon myös esimerkillisesti toimivia sivustoja. Näin pystymme seuraamaan verkossa konsertteja, elokuvia, teatteriesityksiä. Yle Areenan vieraskielisiä ohjelmia, elokuvia, sarjoja ja dokumentteja on mahdollista seurata äänitekstitettyinä, eli puhesyntetisaattori lukee tekstityksen. Kuvailutulkatut elokuvat ovat vielä harvinaista herkkua, mutta niiden tarvettakin on jo herätty tiedostamaan.
Entä miten voi järjestää näkövammaisryhmille virtuaalisia tilaisuuksia ja kokouksia? Monet meistä ovat jo pitempään omaksuneet tekniikan uusia mahdollisuuksia, älypuhelimia ja niiden hyödyllisiä ja saavutettavia sovelluksia. Yhteisöllisten nettipuhelinsovellusten, kuten Skypen tai Whatsapin kautta voimme kokoustaa tai vaikka järjestää kotijumppakursseja tai käsityöiltoja, videokuvalla tai pelkällä äänellä. Joukossamme on kuitenkin monia, jotka aristelevat tai vierastavat uusinta teknologiaa ja syystä tai toisesta eivät halua tai voi käyttää älylaitteita ainakaan laajassa mittakaavassa. Kokeilujen, erehdysten ja onnistumisten kautta on useimmiten löydetty keinoja myös heidän tavoittamiseen. Koimme esimerkiksi ahaa-elämyksen tutustuttuamme Googlen Hangouts Meet -sovellukseen, joka mahdollistaa osallistumisen kokouksiin tai tilaisuuksiin pienemmille tai vaikka melkoisen suurille ihmisryhmille ja monen kanavan kautta, jopa vanhanaikaisella lankapuhelimella soittamalla. Kun saimme aikaan ensimmäisen Hangouts-kokouksemme, saimme helpottuneina todeta, miten eriarvoisuuden kuilua on jälleen päästy kuromaan umpeen ainakin tältä pieneltä osin. Tähän meni pitkään, emme ole vielä kovin monessa tilaisuudessa ehdineet hyödyntää tätä työkalua ja nyt on kesälomat edessä. Jos korona-aika kuitenkin jatkuu myös kesän jälkeen, seisomme jo ponnistuslaudalla tekniikoinemme sisältöä luomassa. Eivätkä nämä vasta haltuunotetut tekniikat muutu hyödyttömiksi myöskään koronan jälkeen: niiden avulla kulttuuritoimintaamme on helpompi laajentaa valtakunnalliseksi. Miten kiehtovaa on järjestää vaikka lukupiiriä, johon toistaiseksi vain näkövammaisten sähköpostilistoilta tutut nimet osallistuvat omilla äänillään vaikka Lapin perukoilta asti!
Yksiselitteisin pelastuskeino omalla kohdallani tänä koronan aikakautena on ollut kirjallisuus. Jälleen voin todeta olevani etuoikeutettu: kun julkiset kirjastot sulkivat ovensa päivän varoitusajalla, näkövammaisilla säilyi mahdollisuus lainata ääni- tai pistekirjoja Celiasta. Olen kirjallisuuden suurkuluttaja muutenkin, mutten ole opiskeluvuosieni jälkeen kai milloinkaan ehtinyt lukea näin valtavia määriä kirjoja. Rekisteröidyin myös erään kaupallisen äänikirjapalvelun asiakkaaksi voidakseni vertailla äänikirjojen laatua ja saatavuuden laajuutta eri tuottajilla. Olen kuunnellut äänikirjoja vuorotellen kännykällä tai äänikirjan kuuntelulaitteella, jompikumpi on aina latauksessa ja toisen kuulokkeet korvillani, iltayöllä riisun ne viimeisimpänä ja aamulla saatan rientää jatkamaan kirjaa jo aamukahvin ääressä. Mikä autuus!
Tämä on monenlaisen uuden oppimisen aikaa. Opettelen uusia yhteydenpitotekniikoita. Opin paljon uutta vaeltelemalla netin syöväreissä etsiskellen tietoa esiinnouseviin kysymyksiin, joita tämä aika tarjoaa. Miltei mässäilen ajan virtuaalisella kulttuuritarjonnalla. Opettelen kohta uuden tietokoneeni uutta käyttöjärjestelmää, mikä on joka kerta yhtä stressaavaa alkuun, sittemmin kuitenkin palkitsevaa. Ja opettelen kohta uutta opaskoiraani ja yhteisen reviirimme rajat venyvät ja paukkuvat, toivon. Opin tässä samalla taas valtavasti uutta itsestäni, läheisistäni ja ympäröivästä maailmasta.
Vai että kotini on vankilani? Tiedän kyllä, miten monien kohdalla asia on näin. Olen joskus herännyt naapurista kuuluviin tappelun ääniin. Tiedän jumiin jämähtäneitä lapsiperheitä, yksinäisyyden masentamia ikäihmisiä, kiukuttelevia teinejä. Saatan itsekin herätä painajaiseen, pelätä salakavalaa sairautta, itkeä epäonnistumista tai turhautumista. Mutta lähes jokaisessa päivässä on jotain, mikä saa minut näkemään reviiriäni siedettävän laajana, ilmatilani avarana. Ja niin kuin aina muutamat ihmiset, kirjat tai taide-elämykset välittävät tämän tunteen minulle, haluaisin itse välittää toisille ihmisille pienen kirjoituksen, kirjasuosituksen, ystävällisen sanan tai teon muodossa samaisen tunteen: olemme tässä ja tässä maailmassa on sittenkin valtavan paljon hyvää, tilaa, jotta sielu saisi lentää.