Teksti: Markus Jalonen
Lokakuun lopussa 2018 kirjailijavierailussa Iiriksessä kuultiin 1958 syntynyttä Rosa Liksomia. Tällä kirjailijanimellä esiintyvä Anni Ylävaara on kotoisin Ylitorniosta ja asuu nykyisin Helsingissä. Hänen kirjansa kattavat pitkän ajanjakson vuodesta 1985 vuoteen 2017, eli vuosisadan kolmanneksen, jona Suomi on kokenut suuria muutoksia. Hän on myös kuvataiteilija ja julkaissut silläkin alalla mielenkiintoisia produktioita liittyen muun muassa naisen rooliin yhteiskunnassa.
Aloin tutustua kirjailijan tuotantoon kuukautta ennen tapahtumaa. Hänestä julkisuuden ja hänen kirjojensa kautta välittynyt vaikutelma ei lainkaan vastannut perinteistä kuvaa kirjailijasta. Hän ei ollut haastattelutietojen mukaan ennen uransa alkua juurikaan lukenut kaunokirjallisuutta.
Liksomilla oli omakohtainen kokemus asumisesta niin pohjoisessa kuin etelässä, niin lännessä kuin idässä, pienestä kylästä maailman suurkaupunkeihin saakka. Lukuisilla matkoilla kuullut tarinat olivat tallentuneet hänen muistiinsa, ja niistä hän työsti syvälle ihmisen identiteettiin luotaavia tekstejä. Lukijana minulle avartui kirjoista myös pohjoisen historia ja sen kansanomainen henkisyys.
Iiriksessä ja omassa lukusopessa
Iiriksen vierailussa Liksom sanoi olevansa pikemmin yhteiskunnallinen kuin postmoderni kirjailija. Itse löysin kannanoton hänen kirjoissaan kertojan tavasta purkaa lukijoiden automaattisia tulkintoja. Yksi tapa purkaa lukutapoja oli henkilöhahmojen ruumiillisuus.
Sellaiset kulttuuria sähköistäneet teemat kuin seksi ja väkivalta johtivat henkilöhahmoja näiden selviytymistaistelussa yllättäviin käänteisiin, jotka harasivat totunnaista juonen kaarta vastaan. Varmasti jokin osa lukijoista oli ottanut seksin ja väkivallan viihteen kannalta. Liksom itse kuitenkin irtisanoutui tv-haastattelussa viihdyttäjän roolista. Hän painotti Iiriksen kirjailijavierailussa luontevaa suhdetta seksuaalisuuteen ja luki havainnollistavaksi näytteeksi otteen Everstinnasta.
Iiriksessä kirjailija otti tilanteen tottuneesti haltuun ja rytmitti esitystään välillä lukemillaan tekstinäytteillä. Yleisön kysymyksille ja kommenteille varattu osuus sujui samalla otteella. Liksomin esiintyminen oli älykästä ja huumorin ryydittämää.
Tietoisena siitä, kuinka lukemattomilla tavoilla näkövammaisten kiinnostus kirjoihin ilmenee, poimin esille oman lukutapani yhdeksi esimerkiksi. Kirjailija itse kuvasi elävästi ja havainnollisesti omaa kirjoitusprosessiaan. Hän muistutti kuulijoita Tornionjokilaakson poikkeuksellisesta taustasta kulttuurien risteyspaikkana.
Kirjojen karu maailma
Liksomin tarinoiden Suomessa Tornionjokilaakso ja Helsinki ovat kumpikin omanlaisensa mielentila, johon sopeutunut ihminen on kuitenkin kummassakin tapauksessa pohjimmiltaan sama.
Henkilöhahmot kypsyvät valtavien paineiden ahjossa valitsemaan yksilöllisen tiensä. Perinteisen draaman kaaren sijaan heidän kertomuksensa paljastaa edetessään kätkettyjä yhteiskuntarakenteita. Tarina vie yhä uudelleen yksilön kamppailemaan yhteisön yhdenmukaisuuden vaatimuksen kanssa, äärimmilleen aina absurdiuteen asti. Usein siinä ihminen ankarien koettelemusten kautta lunastaa itselleen oikeuden tulla onnelliseksi, omalla tavallaan. Haavoittuvuus ja voima ovat saman elinkipinän kaksi eri puolta. Koska tarinat purkavat totunnaista juonta auki, ne kuvaavat hyvin tämän päivän yhteiskunnallista murrosta.
Kertoja ikään kuin nappaa nauhurin tavoin puhekielisen todistuksen siitä, millaista pienen ihmisen taistelu armottomien valtasuhteiden maailmassa on. Puhekieli kertoo ihmisen kapinasta ja yksilöllisestä ratkaisusta elämän haasteisiin. Puheenparren avulla ihminen sekä tiedostaa ympäristönsä että sopeutuu siihen.
Tarinoiden virrassa
Ensimmäiset novellikokoelmat Liksomilta uivat 80-luvun kirjallisuudessa vastavirtaan antaessaan rajun äänen maineeltaan syrjäytyneille ihmisille Stadissa ja Lapissa. Novelleista suurin osa on absurdeja. Niistä tulee minulle lukijana mieleen eri maalausvedokset samasta kuvakulmasta. Rakenne on mielestäni aika haasteellinen äänikirjalle. Luulisin pistekirjan sopivan lajityypille paremmin.
Romaanit taittuvat lukukokemuksessani novelleja sujuvammin. Niissäkään realismi ja tarinan imu ei niinkään synny juonen käänteistä, vaan kertojanäänen vivahteista. Romaanin tietoaines puolestaan tarjoaa lukijalle tunnistamisen nautintoa ja oppimisen kokemusta. Historia, nimittäin 1900-luku varsinkin Venäjällä ja Pohjois-Suomessa, on ehdottomasti yksi yhteinen tarttumapinta Liksomin ja hänen lukijoidensa välillä.
Muistitieto on tärkeä tiedostamisen muoto, ehkä erityisesti näkövammaiselle oman elämänsä tien kulkijalle. Liksom rohkaisee kaikkia ihmisiä jäsentämään omaa elämäänsä kirjoittamalla.
Kun juoneen ei ole kätketty valppautta vaativia arvoituksia, ja kerronta on rikasta ilotulitusta, saan ajelehtia ihanassa tekstin virrassa. Natustelen kaikkia hurmaavia mielleyhtymiä rennossa lukutilassani.
Kirjojen tekstistä kuitenkin löydän myös kannanoton, rivien välistä. Yhteiskunnallisia rakenteita purkava viesti kehkeytyy mielessäni sulattelun tuloksena ja tuottaa oivalluksia vielä varsinaisen lukemisen jälkeen.