Teksti: Jera Hänninen
Sofi Oksasen kulttiteoksen Baby Janen filmatisointi liikuttaa ja saa muistelemaan menneitä
En ole mediatutkija, mutta väitän, että elokuva on tehnyt vaikutuksen, jos se saa katsojan puhumaan itsestään.
”Muutin Helsinkiin vuonna 1983 ja kävin melkein ainoastaan homoloissa, tiedäthän, Gay Gambrinissa, Kultaisessa härässä, Vanhan kellarissa ja Ravintola Kaisaniemen gay-illoissa, kun niissä ei kysytty alaikäiseltä papereita. Katosta ei lennellyt konfetti, sanan säilä ja lentosuukot senkin edestä”, kirjailija Nina Honkanen sanoo minulle astuessamme ulos tunnelmallisesta art house -elokuvateatterista Maximista hyhmäiselle Kluuvikadulle. Olemme olleet katsomassa Baby Jane -elokuvan pressiesitystä ja Honkanen kertoo nuoruudestaan niin kuin hän vain osaa.
En halua soittaa toista viulua.
Tietenkään en halua.
Olin yössä minäkin, sanon, tosin 15 vuotta sinua myöhemmin. Olin Annankadun Mamassa, silloin tällöin Vesibaarissa, ja Kallion paikoissa. Muistan Lostarin jonon. Muistan leveästi hymyilevän Morganin tiskin takana, sittemmin tähteyteen nousseen rockyhtyeen kauniit pojat ja kauniiden poikien elämää nähneen managerin kuin eri palasista muodostuneet kasvot. Ja muistan aloittelevan drag queenin K:n, joka oli debytoinut parhaissa seurapiireissä 15-vuotiaana ja ollut siitä lähtien yöelämän keskus. Ainakin omasta mielestään. K. kertoi että hänen vanhempansa olivat sotilaita, pahinta sorttia, Pelastusarmeijassa, ja nauroi niin että rööreissä törisi. Ei kovin ladylikea. Minut vihittiin suurin salaisuuksiin ja kerran näin K:n ilman meikkiä. Kuulin parhaat meikkivinkit, vaikka ei niistä ollut minulle hyötyä. Drag-approved kikka oli vetää ensin täydet silmämeikit (”ilman ripsaria tosin”), ja vasta sen jälkeen pohjustaa ja puuteroida muu naama. Tällöin Ison Meikin roiskeet voisi putsata paljaalta iholta ennen meikkivoiteen levittämistä, K. opasti innosta värisevällä äänellä. K. oli ehkä 18-vuotias. Siltäkään ei kysytty papereita edes K-24 -paikoissa.
”Olen varma että olen tavannut Pikin ja Jonnan, satoja pikejä ja jonnia, kaikki pikit ja jonnat”, sanon haikeana Honkaselle, joka hymyilee morganin lempeästi ja halaa isosti.
”Niin minäkin olen, olen tavannut ja tuntenut, läheisestikin. On aivan mahtavaa että ollaan tavattu satoja pikejä ja jonnia, ja kaikki ne muut.”
”Olen liian nuori tuntemaan oloni näin vanhaksi”, parahdan.
”Kultaseni, etkä ole.”
Ehkä nauran, vaikka vähän itkettääkin se, että nuoruus on kauempana kuin vanhuus.
Sofi Oksasen romaani Baby Jane ilmestyi vuonna 2005 ja oli aikaansa edellä. Suomessa romaanin ensimmäisen painoksen saama vastaanotto oli suomalaisen jäyhä. Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander kirjoitti romaanista nuivahkon arvostelun ja vielä yhdeksän vuotta myöhemmin, 2014, kun filmiprojekti tuli julkiseksi, otsikot kirkuivat että Sofi Oksasen lesboromaanista tehdään elokuva – ikään kuin uutinen uutisessa olisi ollut se, että valkokankaalla nähdään kahden naisen rakkaustarina.
Maailmalla romaanin vastaanotto oli alusta alkaen innostuneempi. Varsinkin Ruotsissa kirjaa rakastettiin, eikä sitä luettu pelkkänä lesboromaanina, vaan samanlaisena romaanina kuin oikeita heteroromaaneitakin, joka traagisen rakkaustarinan lisäksi käsitteli yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita. Sittemmin kirjan käännösoikeudet on myyty kymmenkuntaan maahan ja siitä on tullut kansainvälinen bestseller.
On oikeastaan ihme, että Baby Jane on päätynyt valkokankaalle vasta nyt. Oksasen kieli on poikkeuksellisen visuaalista, yksityiskohdat tarkkoja ja tunnelma voimakas. Tarinan ydin on klassinen modernilla twistillä: Jonna (Roosa Söderholm) on muuttanut maalta kaupunkiin ja tutustuu sen sykkeeseen nuoruuden pieteetillä. Kaupungin yössä Jonna tapaa Pikin (Maria Ylipää) ja tytöt rakastuvat. Ihana Piki, jonka ääni on kuin joisi tummaa kaakaota, ja jonka kanssa Jonna joku päivä vielä menisi Korkeasaareen. Tytöt haluaisivat olla onnellisia, mutta ihminen ei elä pelkästä rakkaudesta, eikä nuorella parilla ole rahaa tuhlattavaksi. Kaiken lisäksi parin kuherruskuukauteen tuntuu osallistuvan kolmaskin pyörä, Pikin omistushaluinen eksä Bossa, joka tulee asuntoon milloin mielii eikä kunnioita yksityisyyttä. Asioiden tilaa voi kutsua to-del-la hankalaksi, jos toisella tytöistä on tautiluokitus F-41.0., jonka vuoksi maailman voi kohdata ainoastaan umpihumalassa, jos oikein silloinkaan.
Baby Jane on tarinoita, jotka eivät vanhene. Elokuvan ohjaaja Katja Gauriloff oli löytänyt Baby Janen pokkarin kesällä 2012 rovaniemeläisen lähikaupan hyllyltä, ja sen luettuaan vaistomaisesti tiennyt että siinä olisi ensimmäinen hänen ohjaamansa näytelmäelokuva. Aiemmin Gauriloff oli kunnostautunut dokumentaristina ja mm. voittanut parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon vuoden 2016 Kuun metsän Kaisa -elokuvallaan.
”Vaikka romaani sijoittuu 90-luvulle, meille oli selvää, että haluamme tuoda elokuvan nykyaikaan. Uskaltaisin väittää, että tänä päivänä mielenterveysongelmien parissa kamppaileva on vielä suuremmassa syrjäytymisvaarassa kuin silloin”, Gauriloff kertoo elokuvan taustoista.
Äärimmilleen viedyssä markkinataloudessa heikot ovat entistä heikommassa asemassa, sen osoittaa jo viimeaikojen paljastukset vanhustenhoidon tilasta. Homoilla menee tietysti paremmin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten, mutta ainoastaan silloin, kun homot ovat nuoria ja kauniita ja vahvoja – ja veronmaksukykyisiä potentiaalisia kuluttajia.
Veera Tyhtilän yhdessä Gauriloffin kanssa käsikirjoittama elokuva on aidosti queer – rakkaus uskaltaa kertoa nimensä, kuuluisaa runoa lainaten – mutta myös katsojaystävällinen. Kainompikaan ei joudu punastelemaan, eikä silti elokuva tunnu valkopestyltä – muodikasta termiä käyttäen. Toki jotkut kuvalliset ratkaisut tuntuvat kliseisiltä: harvemmin homoyökerhoissa tanssitaan jockstrapeissa konfettisateessa. Mutta hyvinhän tuollaisilla kuvilla luodaan tietynlaista tunnelmaa. Ja kohtaus yökerhossa, joka jäljittelee Dia de Muertosia, meksikolaista kuolleiden juhlaa, on kaikessa absurdiudessaan sanoinkuvaamattoman upea.
”Minulla oli vahva näkemys Pikin ulkonäöstä. Yhdessä puvustajan ja maskeeraajan kanssa loimme Pikin ulkoisen olemuksen. Tykkään tehdä tarkasti töitä ja yksityiskohdilla on minulle iso merkitys. Vaikka olkapääni eivät kasvaneet salilla käymisen myötä valtavasti, ne muuttivat muotoaan juuri sen verran kuin halusin.
Muistan, kun katsoin itseäni ensimmäistä kertaa peilistä koko roolini komeudessa ja pelästyin hieman. Sieltä tuijotti vastaan joku muu kuin minä.”
(Näyttelijä Maria Ylipää Pikiksi muuttumisesta.)
”Näen Jonnan elokuvan alkupuolella nuorena, vielä vähän naiivina tyyppinä, joka ei osaa peitellä tunteitaan, vaan ryöpsähtelee ja antautuu elämälle koko sydämellään. (…)
Nuoren Jonnan kohtaamat tapahtumat muuttavat häntä, hän joutuu elokuvan aikana kasvamaan aikuiseksi melko rankalla tavalla, mutta hänen perusolemuksensa valo on hänen vahvuutensa. Se estää häntä luovuttamasta.”
(Näyttelijä Roosa Söderholm elokuvan Jonnasta.)
Elokuvan pääosien esittäjät tekevät vakuuttavaa työtä, siitä vallitsee yksimielisyys hyhmäisellä Kluuvikadulla.
”Maria Ylipää oli aivan mahtava”, Nina Honkanen sanoo. ”Ylipää oli omaksunut sellaisen liikekielen, että tarpeen vaatiessa hän voisi vaikka paikata Antti Holmaa ja päinvastoin. Täysin peloton roolinsa vaatimusten edessä.”
”Ylipää oli loistava. Ja Roosa Söderholm. Ja Lauri Tilkanen, se on todella komea”, minä vastaan.
”Bossaa olisi saanut olla enemmän.”, Honkanen sanoo ja on oikeassa.
”Vaikka kyllä Bossan näyttelijän Nelly Kärkkäisen katse oli oikealla tavalla tuima ja kertoi oleellisen”, vastaan ja olen mielestäni oikeassa.
Sen jätän sanomatta, että Amerikassa elokuvasta saattaisi nousta kohu. Ei siksi, että se kertoo kahden naisen rakkaustarinan, vaan siksi etteivät pääosien esittäjät ole lesboja. Nimittäin nykypäivän Amerikka kaikessa ristiriitaisuudessaan tai ehkä juuri siksi, vaatii myös sataprosenttista autenttisuutta taiteessa – ihan hullu vaatimus!
Ja Baby Jane tuntuu autenttiselta, sopivan rouhealta, ja näyttää kauniilta.
”Jäin kaipaamaan musiikkia”, Honkanen sanoo. ”Musiikin voima on valtava, ja on harmi, ettei sitä käytetty tarinan ansaitsemalla tavalla.”
”Käsikirjoitus saattoi olla liiankin hyvä. Liiankin kirjallisesti korkeatasoinen. En osaa selittää. Olisin ehkä halunnut tuntea vähän enemmän”, sanoo seuraamme kuin varkain liittynyt puolituttu. ”Tiedättehän. Itkeä edes vähän ja nauraa paljon enemmän.”
Minä itkin ja nauroin juuri sopivasti. Ehkä siksi että kerran minäkin olin yössä ja tapasin Jonnan ja Pikin, kaikki jonnat ja pikit, ja kaikki muut. Ja minä tiedän että tänäkin yönä kaupungin yössä tanssii joku, jonka salaisuutta kukaan ei tiedä.
En sano sitä puolitutulle, koska hän ei ollut siellä, eikä voi jakaa nikotiinin kellastamia, mutta tähtikirkkaita muistoja ajasta, joka oli.
Katja Gauriloff: Baby Jane
Elokuvateattereissa 8.3. lähtien.
Baby Jane -leffapokkari (Silberfeldt) kaupoissa nyt. Mukana tekijätiimin kirjoituksia, joista lainauksia jutussa.