Teksti: Anne Huttunen
(Jatkokertomus 1890-luvun Suomesta topeliaanisessa hengessä)
Edellisessä jaksossa tapahtunutta
Sokean Ulrikan uusi seuraneiti Svea on aviomies Axelin rakastajatar. Svea on taivutellut Axelin suunnitelmaansa: murhataan Ulrika, niin Axel perii tämän omaisuuden ja voi ottaa vaimokseen pennittömän Svean. Ulrika pelastuu kaatuneesta veneestä, kun apupappi Fågelholm ilmestyy paikalle oikealla hetkellä. Svea ihmettelee Ulrikan itsenäisyyttä. Hän keksii kummitustarinan, jonka avulla aikoo pelästyttää Ulrikan ryntäämään päätäpahkaa pesuaineella liukastetuille jyrkille portaille.
Jakso 3: Ulrika
Alusta asti huomasin, että uusi kotini Tjäregård oli synkkä paikka. Kartanon isäntä, Axelin isoveli Ivar, oli kärttyisä ja epäystävällinen kaikille. Ehkä se johtui osittain siitä, että hän oli perinyt kartanon nuorella iällä, eikä ikäeroa Axeliin ollut kuin puolitoista vuotta. Niinpä hänellä oli jatkuva tarve osoittaa arvovaltaansa. Minulle kumpikaan veljeksistä ei puhunut paljon. Se hyvä puoli asiassa toki oli, ettei Axel visiteerannut huoneessani iltaisin. Mutta olin surkean yksinäinen varsinkin, kun näytti olevan mahdotonta saada Svea pitämään minua täysipäisenä ihmisenä.
”Hyvänen aika, pystyttekö te tuohonkin”, hän sanoi aina, kun näki ensimmäisen kerran minun tekevän jonkin asian omin avuin: löytävän tieni pihanperälle, ulkoiluttavan Fifiä tai edes kampaavan tukkani. Ilmeisesti hän oli olettanut joutuvansa hoitamaan minua kuin vauvaa, ja kuten jokainen sokea tietää, tuollainen on pitkänpäälle todella ärsyttävää.
Mutta vasta heinäkuussa aloin pelätä. Veneen kaatumista pidin tavallisena onnettomuutena, vaikka se tuntui kummastuttavan apupappi Fågelholmia. Pelastaessaan minut hän ihmetteli, mahtoiko Axel olla vielä humalassa, kun sai veneen kaatumaan, vaikka oli kuulemma yleensä hyvä soutaja, eikä päivä ollut mitenkään ylettömän tuulinen. Mutta sitten sattui se porrasjuttu.
Svea oli juuri kertonut minulle traagisen tarinan kartanon kummituksesta, joka välillä vihelteli kuin lintu. Myönnän, että tämä kuulostaa järjettömältä, mutta aivan pian sen jälkeen minä kuulin sen viheltelyn, aivan varmasti kuulin! Svea oli sanonut, että jos sen äänen kuuli, piti juosta heti kellariin ja veisata virrenvärssy. Muuten tulisi vanhan ennustuksen mukaan tuho talolle. Koulussa minulle opetettiin kymmeniä kertoja, ettei kaikenlaisiin hupsutuksiin pidä uskoa, mutta äkillinen säikähdys sekoitti pääni. Ryntäsin vauhdilla kohti jyrkkiä alaspäin vieviä portaita.
Palasin tolkkuihini, kun nenääni osui kirpakka tuoksu. En tunnistanut sitä heti, mutta pysähdyin ihmettelemään semminkin, kun pieni hajuexperttini Fifi hypähti viereeni ja alkoi haukkua kimeästi. Pistin toisen jalkani ensimmäiselle portaalle, mutta vedin sen pois samantien. Porras oli kiiltävän liukas. Ne rappuset ovat niin jyrkät, että jos olisin jatkanut täyttä vauhtia ja kaatunut, siinä olisi käynyt pahasti! Uusi säikähdys haihdutti tietenkin kummitushöpinät päästäni.
Huhuilin Sveaa, joka tuli heti paikalle ja vaikutti järkyttyneeltä. Hän sanoi, että Stina, vähän yksinkertainen piikatyttö, oli kai yrittänyt kuurata portaita mutta jättänyt ne tyhmyyttään tai huolimattomuuttaan huuhtomatta. Puhuin Stinan kanssa seuraavana aamuna. Selitin mahdollisimman lempeästi, että raput olivat vaaralliset, jos ne jätti liukkaiksi pesusuovasta.
”En minä pessyt niitä eilen”, Stina vikisi kauhistuneena. Sen enempää en yrityksistäni huolimatta saanut hänestä irti.
Aloin pohtia venetapaturmaakin uudestaan ja mietin pääni puhki, mistä oli kysymys. Oliko minulle vain sattunut kaksi vaaratilannetta lähekkäin, vai oliko tekeillä jotain outoa? Yritin kovasti olla järkevä. Toki tiesin, etten ollut aviomieheni suuri rakkaus enkä muutenkaan suosittu persoona Tjäregårdissa. Mutta monet nuoret naiset ovat samassa asemassa, vaikka ovat näkeviä ja paljon minua kauniimpia. Olisihan Axel itsekin voinut hukkua veneen kaatuessa. Vai olisiko? Hän osasi uida. Mutta ei kai Axelilla sentään voinut olla tekemistä porrashaverin kanssa? Olinko vain ollut liikaa yksin ja tullut sen tähden hieman hysteeriseksi? Oli pakko saada puhua jonkun tutun ja järkevän ihmisen kanssa. Päätin pistäytyä vanhempieni luona.
Svea saattoi minut lapsuuskotiini. Syöksyin heti yksin ompeluhuoneeseen etsimään äitiä. Hän oli kyllä iloinen tapaamisesta mutta hieman hämmästynyt siitä, että tulin niin pian käymään. Kerroin koko tarinan. Surukseni äiti suuttui.
Hän on normaalisti ihana ihminen, mutta vihaisena hän on joskus hyytävän mahtipontinen.
”Nyt sinä olet lapsellinen, itsekäs ja kiittämätön! Ajattele entisiä koulutovereitasi. He raatavat rutiköyhinä käsitöidensä parissa ja näkevät nälkää. Sinulla on ruokaa, kauniita vaatteita, hyvä koti ja jopa hieno ja ystävällinen mies, joka otti sinut vaimokseen. Mutta ymmärrätkö sinä kiittää miestäsi, isääsi ja Jumalaa tästä kaikesta? Et. Sinä pitkästyt, kun et voi olla kaiken aikaa huomion keskipisteenä uudessa kodissasi, ja alat hautoa vainoharhaisia kuvitelmia! Miksi Axel muka haluaisi sinua vahingoittaa? Eihän sinusta ole hänelle mitään haittaa. Lue vähemmän seikkailukertomuksia, niin rauhoitut.”
Kokosin rohkeuteni rippeet ja ehdotin, että kysyisimme isän mielipidettä.
”Katsokin, ettet puhu tästä hänelle mitään”, äiti pauhasi, ”Isälläsi on paljon huolia liikeasioistaan, ja pelkään, että hänellä on joitain kipujakin. En tiedä, eihän hän ikinä valita. Mutta varmaa on, että hän olisi äärettömän pettynyt, jos huomaisi, että hänen ainoa eloonjäänyt lapsensa on hysteerinen tolvana.”
Se vanhempien tuesta. Muutamaa päivää myöhemmin käännyin Alexandra Fågelholmin puoleen. Svea oli pyörtyä, kun kirjoitin kirjoituskehikon ja kynän avulla Alexandralle kirjelapun ja pyysin Sveaa toimittamaan sen perille. Lapussa kysyin, ehtisikö Alexandra lähteä kanssani lähipäivinä vaikkapa kävelylle tai muuten jutella rauhassa. Jo samana päivänä hän ilmestyi hakemaan minut visiitille kotiinsa. Hänen veljensä, apupappi, palasi kirkkoherran luota yllättävän aikaisin ja liittyi seuraamme kesken keskustelun. Yleensä menen jotenkin lukkoon herraseurassa. (Koulussa tytöt ja pojat pidettiin visusti erillään, ja edesmenneiden veljieni ja minun välinen ikäero oli niin iso, etten oikein tuntenut heitäkään.) Mutta Gabriel Fågelholmin kanssa olen aina osannut jutella aivan vapautuneesti. Hän ja Alexandra kuuntelivat tarinaani vakavasti ja lupasivat miettiä asiaa sekä kysellä tuttaviltaan vähän Tjäregårdin herrasväen asioista. Alexandra antoi minulle lisää pohdittavaa. Kun mainitsin Svean kertomasta kummitusjutusta, hän ällistyi:
”Omituista! En ole ikinä kuullutkaan, vaikka Gabriel ja minä olemme vähän keräilleet vanhoja paikallisia tarinoita.”
Myöhemmin koetin jututtaa Sveaa, kysellä Axelista ja muustakin talon väestä. Svea ihmetteli kysymyksiäni ja vakuutti, että Axel on mitä hienoin ja kunniallisin mies, josta ei ole liikkeellä yhtään ikävää juttua. Tunsin itseni hölmöksi, kun hän rauhoitteli minua kuin mörköjä pelkäävää lasta.
Joskus öisin, kun kunnon ihmisten olisi kaiken järjen mukaan pitänyt nukkua, kuulin jostain kauempaa outoja ääniä – askeleita ja kummallista ähellystä. Ensin uskoin, että äänet olivat vain kummitusmaista unta. Mutta yhtenä yönä ne olivat aivan selviä. Päätin yrittää ratkaista edes tämän arvoituksen. Avasin hiljaa huoneeni oven ja kävelin äänten suuntaan. Kuulin elämäni oudoimman keskustelun. Puheen sisällöstä en paljon ymmärtänyt. Mutta merkillistä oli se, ketkä puhuivat, ja siitä olin täysin varma.
”Suunnitelmaa on vaikeampi toteuttaa kuin luulin. Olen vähän miettinyt…”
”Niin mitä?”, Svea sähähti terävästi.
”Tarvitseeko sitä oikeastaan tehdä? Kävisi tämä näinkin.”
”Älä yritä! Minä olen, tuota, joutunut vaikeuksiin. Minulla on kaikki voitettavana, ja jos sinä et uskalla auttaa, niin teen sen itse!”
Viimeiset sanat Svea huusi selvästi raivoissaan. Mutta mitä tämä kaikki tarkoitti? Mikä suunnitelma? Missä ihmeen vaikeuksissa Svea saattoi olla? Ja miksi niistä piti puhua Axelille keskellä yötä? Pitäisikö minun kenties tarjota jonkinlaista apua? Ehkä ei sentään, paitsi jos Axel kertoisi minulle. Nyt Axel yritti kiihkeästi hyssytellä Sveaa hiljaiseksi, joten kenenkään ei kai ollut tarkoitus tietää. Viimeiseksi kuulin Svean sanovan:
”Niin, nyt tiedän, miten teen sen.”
Sitten molempien äänet hiljenivät niin, etten enää kuullut mitään.