SOPUSOINTUA ERIPURAN AIKAAN – VILKAISU UNKARIN NÄKÖVAMMAISTEN ELÄMÄÄN

Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen

He kävelevät perässäni jyrkkää katua, enkä lakkaa ihmettelemästä, miten luontevasti heidän kulkunsa käy vieraassa ympäristössä, ilman keppiä tai opaskoiraa, toisiaan kädestä pitäen. Rita on vaikeasti heikkonäköinen ja Montsy syntymäsokea. He tulivat Budapestistä läheiseen pikkukaupunkiin julkisilla ja kyllä, he löytävät paluubussin pysäkille, kunhan selitän reitin, he lupaavat.

Kun kysyn taksisetelistä, Montsy nauraa: ”Ei täällä sellaista tunneta ja taksilla ajelemiseen ei ole varaa kuin äärimmäisen harvoin, esimerkiksi jos olen menossa työhaastatteluun tuntemattomaan paikkaan ja on tärkeää, etten astu lätäkköihin ja sotken kenkiäni. Muussa tapauksessa käytän julkisia ja Suomessa kehitettyä Blindsquare-navigaattoria, selvitän reitin etukäteen ja kyselen kanssakulkijoilta neuvoa.”

Haastattelen kahta pitkään tuntemaani naista unkarilaisten näkövammaisten tilanteesta. He ovat molemmat englannin kielen opettajia, Mária Magdolna Flamics, eli Montsy (58) opettaa näkövammaisten lasten koulussa ja Rita Hoffmann (57) yksityisopettajana. Korkeasti koulutettuina, työssäkäyvinä ja Budapestin Näkövammaisten liiton rakennusta lähellä sijaitsevaa kaunista asuntoa yhdessä omistavina he ovat näkövammaisten piireissä tavallaan etuoikeutetussa asemassa. Joitakin vuosia sitten he saivat yhdysvaltalaisen Fulbright säätiön stipendin, jonka turvin he viettivät lukuvuoden Berkeleyn yliopistossa. Viime vuonna molemmat väittelivät tohtoriksi. Montsyn väitöskirjan aiheena oli Vammaisuuden kuvailu musiikissa sekä musiikkia opiskelevien sokeiden nuorten ja heidän opettajien näkemyksiä sokeiden integraatiosta esiintyvien taiteiden ja musiikinopettajakoulutuksen alueilla. Ritan väitöskirja puolestaan käsitteli sokeuden kaunokirjallista kuvailua ja sokeiden tulevaisuuden perspektiivejä akateemisessa koulutuksessa. Berkeleyn tuliaisina heillä oli lisäksi noin 18 tuhatta skannaamaansa sivua englanninkielistä kirjallisuutta. Tällä hetkellä heillä kummallakin on uusi stipendihakemus vireillä, jälleen USA:han.

Keskustelumme keskittyy ensisijaisesti näkövammaisten mahdollisuuksiin kulttuurin tekijöinä ja kuluttajina, mutta taustaksi kerrotaan jonkin verran myös arjesta. Kuten tuli jo mainittua, liikkuminen on pääosin julkisen liikenteen, oman aktiivisuuden ja taitojen, joidenkin apuvälineiden ja kanssakulkijoiden avun varassa, tosin julkinen liikenne on näkövammaisille paikallisesti ilmainen ja kaukoliikennekin erittäin edullinen. Henkilökohtaisen avun järjestelmää ei tunneta. Liitto välittää joskus vapaaehtoisavustajia, heitä saattaa löytyä myös kolmannen sektorin, erityisesti kirkon vapaaehtoistoiminnan kautta. Näkövammaiset turvautuvat kuitenkin useimmiten sukulaisten ja ystävien apuun tai palkkaavat mahdollisuuksien mukaan siivous- tms. apua. Palvelut kaupoissa ovat myös henkilökunnan hyväntahtoisuuden ja ehtiväisyyden varassa, yksin tavallisesti käytetään pienempiä lähikauppoja ja yhä laajemmissa mittakaavoissa kauppaketjujen kotiinkuljetuspalveluita. Yleisesti voinee todeta, kuten itsekin olen lukuisilla matkoillani havainnut, että ihmiset ovat näkövammaisia kohtaan pääsääntöisesti hyvin avuliaita ja ystävällisiä, mutta harva palvelu on selkeästi itsestäänselvyys, taattu ja laadullisesti määritelty. Tämä puolestaan luo ainaista pientä epävarmuutta ja pakottaa turvautumaan lähinnä omiin henkisiin, fyysisiin ja taloudellisiin resursseihin ja omiin verkostoihin. Opaskoiria on suhteellisesti laskettuna neljäsosa Suomen lukuihin verrattuna, eikä niiden ylläpito ole ilmaista, kuten Suomessa. Samaten muut apuvälineet, jopa valkoiset kepit ovat maksullisia. Pienin työkyvyttömyyseläke on vajaat kaksisataa euroa kuussa. Eräät yhdistykset ja hyväntekeväisyysjärjestöt hankkivat sokeille joitakin atk-apuvälineitä, mutta pysyvän subjektiivisen oikeuden järjestelmään mikään ei oikeastaan kuulu. Kuilu parempiosaisten ja syrjäytyneiden köyhien näkövammaisten välillä on siis valtavan suuri.

Tämä kuilu näyttäytyy myös näkövammaisten ja heidän kattojärjestönsä välillä. Rita ja Montsy arvostelevat kärkkäästi Unkarin sokeiden ja heikkonäköisten liittoa, joka täyttää tänä vuonna 100 vuotta. ”Liitto on kuin koko maa: sisäsiittoinen, klikkiytynyt ja epädemokraattisesti johtava”, naiset kertovat. ”Liiton ja sen valtavan monien pienten jäsenyhdistysten johdossa ei ole riittävästi hyvin koulutettuja ja ammattitaitoisia ihmisiä, henkilökohtaiset erimielisyydet ovat usein ratkaisevassa asemassa ja käytännön yhteistyö eri toimijoiden välillä miltei poissuljettua. Hyvin koulutetut näkövammaiset eivät suostu yhdistysten johtotehtäviin ja liitto johtaa käytännössä ylhäältä, tarjoamatta yhteistyötä.”

Naisia ihmetyttää suuresti, miten liitto on voinut palkata satavuotisjuhlallisuuksiensa suurlähettiläiksi kaksi näkevää operettilaulajaa, ”mukamas julkkiksia, mutta operetti on taiteen lajina loppujen lopuksi aika lailla periferiaa ja edes toisen suurlähettilään olisi pitänyt olla sokea – näin julkisuusarvo on kyseenalainen!”

Keskustelua seuratessani on mielenkiintoista havaita, että suomalaisesta käytännöstä poiketen Rita ja Montsy käyttävät paljon laajemmin sokea-sanaa Suomessa yleisesti käytössä olevan näkövammainen-sanan sijaan, sokeaksi kutsutaan jopa vaikeasti heikkonäköisiä, toisin kuin Suomessa.

Valtakunnallista kulttuuriyhdistystä Unkarissa ei ole, ainoastaan pieniä paikallisia ryhmittymiä. Liitossa tosin on nimettynä kulttuurivastaava, mutta hänen toimintaansa ei jäsenistölle asti näy. Budapestissä toimiva Horizont-kulttuuriyhdistys on kuvaava esimerkki innokkaista, mutta heikosti koulutetuista ja vähien resurssien puitteissa kamppailevista toimijoista: yhdistys järjestää muiden muassa äitienpäiväohjelmaa, kirjallisuuden klassikoiden teoksiin keskittyviä lausuntailtamia ja vastaavia matalan kynnyksen tilaisuuksia.

Sokkolento-niminen näkövammaisteatteri kituu myös näyttelijä- ja resurssipulassa. Olemassaolonsa lähes kahden vuosikymmenen aikana ryhmä, joka koostuu pääasiassa keski-ikäisistä jäsenistä ja joka valitsee, toimittaa ja ohjaa itse kaikkia esityksiään ja aina pimeässä, on toteuttanut yhteensä kolme esitystä, joista kaksi pyörii jatkuvasti, mutta kolmas ja mielenkiintoisin jäi lyhytkestoiseksi parin näyttelijän lähdettyä projektista. Näytelmä Black Comedy tapahtui osin valoisassa tilassa, jossa sähkökatkokset sammuttivat valot alituiseen ja pimeässä kehittyi oivallisia juonenkäänteitä, varastettiin ja varastettuja esineitä palautettiin, rakastuttiin ja erottiin… Toinen edelleen pyörivä esitys on sokeille kirjoitettu sadunomainen interaktiivinen näytelmä, jossa roolihenkilöt kuljeskelevat yleisön seassa, kaikki illallistavat yhdessä ja improvisaatiotakin tapahtuu, kolmas on hyvin perinteinen prinsessasatu. Teatteria pyöritetään avustusten ja apurahojen turvin.

Unkarissa pitkään toiminut ja kansainvälisestikin arvostettu Homeros-kuoro lakkautettiin joskus ’90-luvun puolivälin tienoilla. Lakkautuksen syytä naiset eivät tiedä, mutta he arvelevat syyksi tulehtuneita henkilösuhteita. Montsy on paraikaa luomassa uutta kuoroa näkövammaisten koulun opettajista ja nuorista. Parisenkymmentä ihmistä on jo kasassa ja mikä parasta, heistä kymmenellä on absoluuttinen sävelkorva. Lupaavan uuden kuoron ensimmäiset harjoitusten vuodet ja konsertit ovat jo takanapäin.

Ritan ja Montsyn mielestä näkövammaisten kulttuuritoiminnan yhtenä kantavana ajatuksena pitäisi olla lause: ”Sokeat eivät ainoastaan pyydä, vaan myös antavat. Ihmisten on totuttava siihen, että myös sokeat tuntevat yhteiskunnallisen vastuunsa ja kantavat kortensa kekoon.” Tämän ajatuksen merkeissä on Homeros-kuoron viimeisiltä vuosilta saakka järjestetty vapaaehtoisvoimin useita menestyksekkäitä hyväntekeväisyyskonsertteja, joiden tuotto luovutettiin milloin sokeiden lasten leiritoiminnan, milloin lasten kielikylpymatkojen hyväksi. Thaimaan tsunamia seuranneen järkytyksen mielentilassa ensimmäisen hyväntekeväisyyskonsertin antoi nimenomaan sokeiden kuoro. Mieleenpainuvin konsertti kokosi pelkästään sokeita muusikoita ja sen tuotto annettiin punamultakatastrofi-nimellä maailmanlaajuisesti uutiskynnyksen ylittäneessä ympäristökatastrofissa kärsineiden kolmen kunnan kouluille tietokoneiden ja kieltenopetusmateriaalien hankintaa varten. Montserrat Caballé esiintyi yhdessä kuoron kanssa ja Unkarissa pidetyn vammaisuustieteen konferenssin pääjuhlassa sinfoniaorkesterin solistit olivat kaikki vammaisia.

”Ja kuvittele, järjestimme kahden viikon kielimatkan lentoineen-kaikkineen Englantiin kymmenelle sokealle lap selle, heidän perheensä maksoivat siitä vain tuhannen forintin nimellisen korvauksen (3 euroa) ja ainoana vastapalveluna he sitoutuivat tarjoamaan joulukonsertin sponsoreille”, kehuu Rita. ”Tai Mozartin juhlakonsertti! Myöhästyimme vuodella, joten järjestimme Mozartin syntymän 250+1 -juhlakonsertin, jossa jokainen sai lipun mukana yhden Mozart-suklaarahan, ikään kuin hyvitykseksi.” Liiton juhlasali toimii pienimuotoisemmille konserteille oivana esityspaikkana: ison ja kauniin vanhan salin toisessa päädyssä on esiintymislava ja urut, toisessa päädyssä taas avattava alttari ja harmoni. Penkit on muotoiltu siten, että niitä on helppo kääntää aina tarkoituksen mukaiseen suuntaan.

Tämän hengästyttävän, miltei vimmaisen organisointitahdin yhtenä moottorina oli myös yhteinen suru, kun molempien naisten isät kuolivat miltei samanaikaisesti. Ystävät olivat mukana surussa ja toiminnassa ja ideoita sateli yllättäviltäkin tahoilta. Lopulta yhä laajenevalle toiminnalle haluttiin muodolliset raamit ja näin vuonna 2008 syntyi Sopusointu-säätiö, tarkoituksenaan saattaa yhteen vammaisia ja vammattomia kulttuurin toimijoita. Säätiön toistaiseksi suurin saavutus oli näkevien ja näkövammaisten muusikoiden yhteinen konsertti Budapestin upouudessa Taidepalatsissa, sattumoisin juuri valkoisen kepin päivää edeltävänä iltana vuonna 2016. ”Ei kukaan uskonut siihen, emme itsekään, mutta reilun tuhannen hengen sali tuli ääriä myöten täyteen!”, kehuu Rita. ”ja oli liikuttavaa, miten pukuvuokraamon myyjät opettivat sokeita muusikoita kädestä pitäen pukemaan ja napittamaan frakit ja iltapuvut!”, muistelee Montsy.

Musiikin ohella säätiö haluaa ottaa askeleita myös muiden taiteen lajien suuntaan. Tällä hetkellä meneillään on hanke, jossa katalonialaisen kirjailijan Jaume Cabrén novellia käännettiin unkariksi, dramatisoitiin näytelmäksi ja toimitetaan lähiaikoina äänikirjaksi. Novelli kertoo Johan Sebastian Bachista ja hänen autistisesta pojastaan, isän ja pojan suhteesta. Poika pystyi kommunikoimaan vain musiikin avulla, mutta soitti aikakauteen täysin sopimatonta musiikkia. Näytelmässä neljä sokeaa lukee tekstit kukin omalla tavallaan, pistekirjoituksella tai kosketusnäytöltä, ja tekstien seassa soitetaan Bachin musiikkia. Bachin pojan musiikkiosuudet improvisoi eräs sokea pianisti. Näytelmää on toistaiseksi esitetty neljä kertaa unkariksi ja kerran englanniksi. ”Liitolta ei ole saatu minkäänlaista vastakaikua”, harmittelee Rita ja kertoo, että konserttien yleisö koostuu pääasiassa näkevistä ihmisistä.

Äänikirjan tekeminen on kulttuuriteko sinänsä, sillä äänikirja-asiat eivät ole Unkarissa parhaassa mahdollisessa kuosissa. Aikoinaan liitto omisti laajan ja hyvämaineisen äänikirjakokoelman ja oman äänittämön ja lukijoiksi saatiin maan johtavia näyttelijöitä. Legendaarinen kirjasto on käytännössä tuhoutunut, kun studio suljettiin kymmenisen vuotta sitten. Emonauhat olivat silloin tallessa ja suurempi osa kunnossa, mutta niitä ei säilytetty, arkistoitu tai digitalisoitu, ei annettu edes vapaaehtoisten hoidettavaksi. Juorujen mukaan kirjat ja tiedostot on tuhottu, tai sitten ne lojuvat jossain, digitalisoiduksi päätyi vain pieni osa vanhoja klassikoita. Liitto ei uusia äänikirjoja enää tuota, eikä hanki myöskään kaupallisia äänikirjoja valikoimiinsa. Äänikirjojen luettelo on yksinkertainen excel-taulukko, johon CD- tai kasettimuotoiset äänikirjat on listattu aakkosjärjestyksessä, ilman kummempia esittelytekstejä, vain perustietoineen.

Pieni näkövammaisryhmä perusti uuden äänikirjaston, joka kantaa erään valtavan määrän äänikirjoja lukeneen näyttelijän, Tibor Bodorin nimen. Tänä vuonna kirjaston on määrä valmistaa 100 äänikirjaa liiton satavuotisjuhlan kunniaksi. Näitä kirjoja tehdään kuitenkin vapaaehtoisvoimin, jokainen lukija käyttää omaa tekniikkaansa, eli laatu on erittäin vaihtelevaa, usein heikkoa. ”Entisen loistavan laadun sijaan tämä on amatöörimäistä toimintaa”, pahoittelee Rita. ”Mutta tiedäthän vanhan unkarilaisen sanonnan, jonka mukaan sokealle ja maajussille kelpaa… Nyt onkin vallassa asenne, että samantekevää, millä tekniikalla ja laadulla, kunhan sokeille tuotetaan edes jotain, on oltava tyytyväinen kaikesta, minkä saamme.”

Rita muistelee nuoruuttaan, kun itsekin kuului vapaaehtoisiin, jotka kiihdyttivät kiireelliset oppikirjat paremman puutteessa hengityskonepotilaiden luettaviksi. ”Silloin monet valittivat, kun hengityskoneen ääni kuului nauhalla, mutta eivät nekään olleet huonolaatuisempia kuin nykyiset äänitykset, joissa kuulee ohikiitäviä hälytysajoneuvoja ja kaikenlaisia ääniä…” Nyt peruskoulun oppikirjat digitalisoidaan oppilaille suoraan koulussa, keskiasteen oppikirjat tehdään liitossa ja korkeakoulutuksen materiaalit digitalisoi kukin opiskelija mahdollisuuksiensa mukaan, tosin ainakin Budapestin yliopisto pyrkii luomaan kattavaa tietokantaa oppikirjoistaan. ”Useampi yksityinen aloite tähtää myös laadukkaamman äänikirjaston luomiseen, mutta ne ovat lähinnä pienten ystäväpiirien hankkeita ja kokeiluja ilman tarvittavaa teknistä taustaa, mitään laajempaa yhteistoimintaa ei vielä ole näköpiirissä”, valittaa Montsy.

Elektronisten kirjojen kohdalla tilanne on huomattavasti valoisampi. Kaksi sokeaa informaatikkoa kehitti Dital-nimisen elektronisen kirjaston (Digitaalista sisältöä sokeille), joka on toiminut 4-5 vuotta, nykyisin ilmaisena ja joka sisältää tällä hetkellä noin 16 tuhatta kirjaa. Sisällön kirjo on valtava, osin ne ovat skannattuja, osin kustantajilta saatuja, valikoima laajenee riippuen toimijoiden henkilökohtaisista mieltymyksistä. ”Listalla on valtavasti dekkareita, kauhua ja tietokirjoja, mutta kyllä myös hyvää nykykirjallisuutta. Hauskaa, miten paljon listalla on slovakinkielisiä kirjoja – eräs innokas skannaaja kun sattuu olemaan Slovakiasta”, nauraa Montsy. Vapaaehtoiset, joiden joukossa on sekä näkeviä että näkövammaisia, myös korjailevat ladattujen kirjojen mahdollisia virheitä itse. ”Valitettavasti nämä kirjat eivät toistaiseksi toimi IOS-järjestelmässä, eli sokeille parhaiten soveltuvissa Applen puhelimissa ja tableteissa. Sinänsä suorakuuntelu olisi mahdollista, mutta sovellus ei muista kuuntelun sijaintia pysähtyessä. Tietysti atk-taitoja paremmin hallitsevat voivat hivenen kikkaillen siirrellä näitä tiedostoja sopiviin sovelluksiin, mutta ihan helppokäyttöisyydestä ei vielä voida puhua”, tuumii Rita. Suomalaisittain äänikirjoja ja elektronisia kirjoja käyttävänä minusta tuntuu merkilliseltä, tavallaan huvittavalta, toisaalta laajemmin katsottuna huolestuttavaltakin se seikka, että tekijänoikeuskysymyksillä ei unkarilaisille näkövammaisille tunnu olevan merkitystä, ei asiaa ainakaan ole laajalti tiedostettu.

Kuvailutulkkauksen tilanne vaikuttaisi olevan elokuvien kuvailun kohdalla melkein samalla tasolla kuin Suomessa, ainakin netistä löytyy kosolti kuvailutulkattuja unkarilaisia elokuvia ja paikallisyhdistykset järjestävät säännöllisesti kerhotyyppisiä esityksiä. Teatterit mainostavat usein kuvailutulkattuja näytöksiä ja olen tavannut myös museoiden mainoksia aiheeseen liittyen. Televisiossa sen sijaan ei ole ensimmäistäkään kuvailutulkattua ohjelmaa vielä esitetty, kuten ei myöskään äänitekstitystä ole. Tosin sekä äänitekstityksellä että kuvailulla on Unkarin television katsomisen kannalta pienempi merkitys kuin Suomessa, sillä Unkarissa miltei kaikki ohjelmat, elokuvat, dokumentit ja uutispätkätkin lähetetään dubattuina.

Kuvailutulkkien koulutusta ei ole keskitetty Suomen mallin mukaan. Myös Unkarissa on olemassa näkövammaisia ns. kuvailutulkkauksen assistentteja (suomalaisittain konsultteja), mutta heidän käyttönsä on hyvin marginaalista: kuvailutulkit lähinnä vain lähettävät valmiit tekstit heidän tarkistettavakseen. ”Heidän kuuluisi olla läsnä kuvailutulkkauskäsikirjoitusta tehdessä, osallistua koko prosessiin!”, huudahtaa Rita.

Kulttuurin esteettömyysasiat ovat Unkarissa muutenkin kovasti hajallaan. Kuvailutulkkausta tarjoaa ja järjestää neljä eri porukkaa, jotka eivät ole keskenään minkäänlaisessa yhteistyössä. Rita ja Montsy arvostelevat järjestöjä, jotka toimivat periaatteessa vammaisten ihmisten hyväksi, mutta jotka eivät käytännön tasolla salli itse vammaisten osallistua päätöksentekoon ja asioiden varsinaisiin järjestelyihin. ”On olemassa esimerkiksi säätiö vammaisten ihmisten hyväksi, siinä työskentelee erityisopettajia ja hoitoalan henkilöitä ja he ohjaavat ylhäältä, he muka tietävät paremmin ja kertovat, mikä on vammaisten etujen mukaista, miten on heidän asiat järjestettävä”, sanoo Rita ja Montsy lisää: ”He käyttävät hyväkseen sitä tosiasiaa, että sokeat ihmiset eivät pohjimmiltaan luota toisiin sokeisiin, erityisesti aikuisena sokeutuneet turvautuvat paljon mieluummin näkevien kuin syntymäsokeiden tai toisten myöhemmin sokeutuneiden apuun.”

Jos toimijoiden kohdalla on valitettu koulutuksen puutteesta, niin yleisön, eli näkövammaisten kulttuurin kuluttajien kohdallakin on arvostelu paikallaan. ”He eivät uskalla vaatia laatua, eivät tiedosta olevansa valistunut ja vaativa kuluttajaryhmä kaikkine sille kuuluvine oikeuksineen. Ilmeisesti pelätään, että jos arvostellaan, niin palvelut ja tarjoajat vähenevät entisestään. Ihmiset kokevat vieläkin olevansa vähäarvoisempia kuin näkevät, hyväksyvät mitä tahansa todeten, että huonokin on tyhjää parempi”, surkuttelevat naiset.

Rita kertoo nuorten koulutustason nousevan pikkuhiljaa entiseen verrattuna, mutta silti eivät hekään ole välttämättä kulttuurin kuluttajina laadun suhteen vaativampia. Nuorista puheen ollen Montsy kertoo ikävästä uudesta ilmiöstä: ”Kenties liian varhaisen tai epäsuhtaisen integraation seurauksena nuorten keskuudessa tavataan yhä useammin tiettyä kaikki-heti-minulle-asennetta, prinssejä ja prinsessoja, jotka ovat liiankin selvillä oikeuksistaan, mutta joita tavisten säännöt ja lait eivät tunnu koskevan”. Esimerkkinä hän kertoo kuurosta ja sisäkorvaimplantin saaneesta tohtorikoulutettavasta, joka toisaalta ei suostu myöntämään kuuluvansa kuurojen joukkoon, mutta toisaalta vaatii vapautusta koulutusohjelmaan pakollisesti kuuluvista kahdesta kielitutkinnosta. ”Hänen olisi pakko saada edes kirjalliset kokeet läpi, eihän ilman kielitutkintoa pysty perehtymään minkään alan ammattikirjallisuuteen”, ihmettelee Rita. Samainen kuuro tohtorisopiskelija ylittää kuulokoiransa kanssa vaikka kuusikaistaista autotietä vaivautumatta suojatielle asti, ”autojen kun on pakko pysähtyä kuulokoiran nähdessään”.

Asenteista jutellessamme Rita näyttää minulle Unkarin hallituksen tekemän ns. yhteiskunnallisen mainoksen, joka on pyörinyt television uutiskanavalla ja jonka nimi on Olen kokonainen – entä sinä? Valitettavasti joudumme toteamaan yhteen ääneen, että moinen herkistämiskampanjaksi kehuttu ja jälleen kerran ylhäältä ohjattu mainosfilmi on omiaan syventämään kuilua ja ennakkoluuloja sen sijaan, että se lisäisi empatiaa ja suvaitsevaisuutta. Kuvissa on jyrkkää vastakkainasettelua: toisaalta vammaton nuori haukkuu sokeaa nuorta invalidiksi, ruman karvakasan kanssa hoipertelevaksi luuseriksi, toinen puolestaan ihmettelee, miten joku pystyy pukeutumaan asiallisesti sokeudestaan huolimatta ja vastaavia kielteisiä yleistyksiä kuullaan lisää eri vammaryhmiin kohdistuen. Toisella puolella vammaiset nuoret kehuvat pateettisin sanakääntein pystyvänsä vammastaan huolimatta aivan mihin tahansa, olevansa kaikilla elämän alueilla täysin samanarvoisia ja yhdenvertaisia vammattomien kanssa ja hehkuttavat vammaisuuden olevan heidän aarteensa ja kaunistuksensa. ”Ei näin, ei ikinä näin!”, huudamme kauhistuneina kaikki kolme. Kuilu on vielä kovin syvä, Unkarissa varmasti asteen verran syvempi kuin Suomessa. Tarvitaan paljon: aikaa, kulttuuria, helpottavia apuvälineitä, koulutusta, yhteistyötä, rohkeutta, avoimuutta ja Ritan ja Montsyn kaltaisia ihmisiä. Ja miten mielelläni toivottaisin heidät tervetulleiksi Suomeen, käymään, näkemään,