”TOIVON ETTÄ KIRJANI KIETOVAT LUKIJAN SYLIINSÄ!

 

Teksti: Ilkka Väisänen

Joel Haahtelan kirjoissa mennään tyyli ja tunnelma edellä. Usein tunnelmaa värittää jonkun henkilön poissaolo. Jos hänen kirjansa olisivat musiikkia, ne olisivat ehkä fadoa.

Kirjailija Joel Haahtela saapui toukokuiseen kirjailijailtaan Iiris-keskukseen hellekelissä, joka enteili alkavaa kuumaa kesää. Haahtelan kirjoissa vuodenaika ja sää ovat oleellisia tunnelman tekijöitä, mutta mitä muuta merkitystä niillä on?
– Paljon merkitystä. Tunnelman lisäksi niihin liittyy symboliikkaa. Esimerkiksi kirjassani Lumipäiväkirja lumi voi olla kätkevä, sen suojassa päähenkilö voi vaeltaa tietyssä mielentilassa. Seuraavaksi ilmestyvässä kirjassani ollaan Pyreneillä talvisessa luostarissa, Haahtela kertoi kirjailijaillassa.
Monet lukevat hänen tiettyjä kirjojaan tiettyinä vuodenaikoina. Kesään sijoittuu esimerkiksi Traumbach, kevyt ja leikkisä seikkailu itäisen Saksan kaupungissa.
Naiset katsovat vastavaloon on myös kesäinen avioliittokuvaus. Kirjassa luokkaerot näkyvät, mutta ainakin naiset pystyvät ystävystymään helposti niiden yli. Tuntuu ikään kuin naisilla olisi jokin salainen sosiaalinen viestintäkanava, josta miehillä ei ole tietoa.

Kadonnutta etsimässä

Joel Haahtelan kirjoille on tyypillistä, että etsitään kadonnutta tai muuten poissaolevaa ihmistä tai selvitetään hänen vaiheitaan. Etsiminen on sinnikästä. Teemoiksi nousevat kuin luonnostaan aika, muistot, muisti ja matkustaminen, etenkin Euroopassa.
– Monessa kirjassani on samantapainen lähtötilanne. Päähenkilö on kokenut jonkin menetyksen vastikään tai esimerkiksi jo lapsuudessa. Tämä sysää hänet jonkinlaiseen välitilaan, poissaolon kokemiseen. Sitten hän ehkä takertuu häthätää johonkin tai johonkuhun, joka sattuu tulemaan hänen kohdalleen. Seuraa usein konkreettinen matka, joka on vain tekosyy päähenkilön sisäiselle matkalle.
– Tämä liittyy omiin lapsuuden kokemuksiini eristyneessä pikkukylässä Itä-Suomessa. Vartuin keuhkotautiparantolan kupeessa, jossa oli noin 500 potilasta ja itse kylässä ehkä 100 asukasta. Poissaolo oli myös lapsuuteni peruskokemus. Kolme isovanhemmistani kuoli jo ennen syntymääni. Tämä varjosti lapsuuttani, ja se välittyy kirjoihin. Lapsena näin myös paljon mielisairautta ja ikätovereita oli vähän. Lempikirjojani on Thomas Mannin Taikavuori, jossa päähenkilö päätyy sairaalaan, Haahtela kertoi rauhallisella äänellään kirjailijaillan yleisölle.
Hänen kirjoissaan mainitaan nimeltä muitakin kirjoja, tauluja ja elokuvia. Taikavuoren lisäksi mainitaan mm. Dostojevskin Idiootti sekä Vermeerin maalaus Tyttö lukee kirjettä.
– Kirjoissani mainitut teokset ovat yleensä itselleni tärkeitä, kuten myös maailman paras huonosti kirjoitettu romaani Tohtori Živago. En ole tarkkaan punninnut, miksi juuri ne ovat siellä. Jotkut lukijat ovat sen kyllä minulle selittäneet. Joka tapauksessa kirjat luovat meille fiktiivisen todellisuuden tylsän arkitodellisuuden rinnalle. Voimme samaistua henkilöhahmoihin, se tuo lohtua. Kirjallisuuden henkilöistä rakentuu omia identiteetin palasia.
Jäävätkö kirjojen henkilöt kirjailijan alitajuntaan elämään?
– Monesti jäävät. Mistä maailmat alkavat -kirjani päähenkilöstä Visasta tuli minulle läheinen hahmo. Hän onnistuu säilyttämään nöyryyden ja viattomuuden, merkityksen tunteen. Häneltä puuttuvat kunnianhimo, kateus ja ylpeys. Usein tulee ajateltua Visaa, että mitä hän tekisi tai sanoisi jossakin tilanteessa.
Nuoruus on erityisen tärkeä ajanjakso. Miten se vaikutti tulevan kirjailijan kehitykseen?
– Noin 15-vuotiaana muutin Hämeenlinnaan. Se oli kulttuurishokki. Olin maalta kotoisin ja aika yksin. Sanoin aluksi koulussa ”mie”, ja kaikki tuijottivat. Korjasin heti muotoon ”mää”. Tyhjyydeltä ja yksinäisyydeltä minut pelasti taide. Luin Vincent van Goghista kertovan kirjan Hän rakasti elämää. Upposin siihen. Aloin myös maalata, ja opiskelukin Tampereella alkoi.

Ei löytynyt Veronikaa, löytyi kirjoittaminen

– Kirjoittamisen löysin, kun näin Veronikan kaksoiselämän. Sehän tapahtuu Krakovassa. Lähdin sinne, mutta en löytänyt Veronikaa. Sen sijaan kirjoittamisen kyllä. Huomasin että se oli keino säilyttää lapsuuden taikamaailma. Kirjoittajalle kaikki on mahdollista.
Miten syntyi ensimmäinen kirja?
– Kirjoitin aluksi novelleja ja halusin jakaakin niitä, vaikka kirjailijan ura ei ollut mielessä. Yli kaksikymppisenä sain romaanikäsikirjoituksen tehtyä, se oli ilmaisun riemua ja iloa. Sain kustantajalta vastaukseksi vain kohteliaan kirjeen. Ryhdyin kirjoittamaan uutta käsikirjoitusta. Martti Anhava sitten soitti ja sanoi, että ”tämä vaikuttaa julkaisukelpoiselta”. Hänestä tuli sitten kirjallinen mentorini. Kirja ilmestyi 1999, sen nimi on Kaksi kertaa kadonnut.
Joel Haahtelan varsinainen ammatti on psykiatrian lääkäri, mutta miten hän sille tielle joutui?
– Lääkärin ura oli luonteva valinta, kun olin kasvanut sairaalan läheisyydessä. Eikä muutakaan tullut mieleen. Olin aluksi innoissani opiskelusta. Myöhemmin en enää ollut niin varma. Perinteinen somatiikka ei kiinnostanut. Pääsin psykiatrialle. Jälkikäteen ajateltuna se oli oikea polku. Kirjoittaminen ja psykiatria askartelevat samojen asioiden parissa, kuten muistot ja menneisyys. Valmistumisen aikaan ei ollut helppo lääkäreidenkään saada työtä, mutta psykiatreille on aina tarvetta. Tuolloin luin mm. kirjan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Siinä on neurologisia erityistapauksia.
Kaikesta yllä kerrotusta voisi päätellä, että kirjailijavieraamme on enemmän kirjailija kuin lääkäri.
– Kirjoittaminen on punainen lanka elämässäni. Se tuo merkityksen elämään. Kaiken alkaa nähdä tarinan valossa. Asiat saavat uusia merkityksiä. Muistoja punoutuu tarinaan. Saan kiintopisteen. On vähän eksynyt olo, jos mitään tarinaa ei ole mielessä.
Muutama vuosi sitten Haahtela heittäytyi pelkäksi vapaaksi kirjailijaksi, mutta se ei ollut hyvä ratkaisu.
– Opin, että päivätyö kannattaa olla olemassa. Kirjoittamisessa taukoja tulee väistämättä. Jos silloin ei ole järkevää tekemistä, pimahtaa. Uutta tarinaa ei aina automaattisesti ole mielessä, kun edellisestä on päässyt eroon. Lisäksi tuntuu, että olen jo saanut sanoa paljon asioita. Tulevan kirjani osalta mielessä on sellaista omaa hengellistä pohdiskelua, kiinnostusta vanhoihin tarinoihin ja pyhimyslegendoihin.
Monet kirjojen tapahtumista sijoittuvat Suomen ulkopuolelle, useimmiten Eurooppaan.
– On toki tullut matkusteltuakin, perehdyttyä taidehistoriaan ja museoihin, elokuviin, kirjallisuuteen. Tarinani eivät välttämättä olisi sopineet Suomeen. Mutta nykyään Suomessakin kirjoitetaan paljon tapahtumia muualle. Kirjoissa menetyksen kokeminen, harhailu ja haahuilu usein vievät ulkomaille. On myös hauskaa kirjallisesti seikkailla eri paikoissa. Esimerkiksi Tule risteykseen seitsemältä tapahtuu Portugalissa, jossa en ollut käynyt, ennen kuin vasta kirjan jälkeen. En ole Pyreneiden luostareissakaan vielä käynyt. Kirjailijana voi suoraan mennä oikotietä eri paikkoihin.
Portugalista puheen ollen, jos Haahtelan kirjat olisivat musiikkia, niin olisivatko ne kenties fadoa? Kirjailija tuntui hyväksyvän tämän rinnastuksen:
– Kyllä, molemmissa on kaipuu, kaivataan menetettyä, yritetään tulla toimeen, hän pohdiskeli.
Mutta mikä voisi olla Haahtelan suosikkimaa tai -paikka?
– Saksassa olen käynyt paljon, siellä on mielenkiitoista historiaa. Berliinin historia on erityisen monikerroksinen.

Tunnelma kietoo lukijan syliinsä

Tyyli ja tunnelma ovat kuitenkin ne tekijät, joiden vuoksi Joel Haahtelan kirjoja rakastetaan. Miten hän ne luo?
– En osaa kirjoittaa juonikirjoja tai henkilöhahmovetoisia kirjoja. Kirjoittaminen lähtee vain mielentilojen kautta. Kertoja, mielentila, tunnelma puhuvat yhtä. Ajattelen tarinaa usein elokuvamaisina kohtauksina. Kirjoittaessa en näe visuaalisesti, vaan tunnen ja näen. Kirjoitan sanoja kuviksi.
Kirjojen teksti on kevyttä ja kaunista, siellä on vertauksia, mutta ei pitkiä lauseita. Miten teksti syntyy?
– Visuaalinen mielikuva on aika selvä. Kirjan ensimmäinen versio on niukin, yleensä se siitä kasvaa. Monta asiaa tulee kirjoitettua ensin vain viittauksenomaisesti. Yritän vain uudestaan kirjoittamalla tarkentaa niitä. En halua selittää mitään.
– Tärkeää on, että tekstissä olisi jokin musikaalinen rytmi. Käytän aika paljon kolmisointuisia lauseita. Sellainen rakenne on kaunis ja antaa lukijoille toivottavasti tyynnyttävän ja keinuttavan vaikutelman. Esimerkiksi lauseissa voi olla kaksi pilkkua eli kolme eri osaa. Välillä tämä rakenne on rikottava.
– Kirjani jakavat ihmisiä, jotkut eivät pääse niiden maailmaan olenkaan. Jotkut vain putoavat sinne. Jokaisella on ainutlaatuinen oma tapa hahmottaa maailmaa.
Haahtelan kirjoista tulee sellainen tunne, että kääriytyisi johonkin mielentilaan kuin riippumattoon.
– Haluaisinkin, että teksti kaappaisi lukijan syliinsä. Rakastan kirjoja, jotka perustuvat tunnelmaan, kuten esimerkkinä Raija Siekkisen tai W. G. Sebaldin tai Richard Fordin kirjat.
Joel Haahtelan (s. 1972) teokset
ja hänen lyhyet luonnehdintansa niistä:

Kaksi kertaa kadonnut, 1999.
– Nykykirjoihin verrattuna se on raakile. Mutta rakas minulle. Kirjan kansi oli kauhea. Seuraavissa kirjoissa kannet on tehnyt Päivi Puustinen, ja ne ovat hyvät.

Naiset katsovat vastavaloon, 2000.
– Se on poikkeava kirjojeni joukossa, se on ainoa avioliittotarina. Haeskelin siinä vielä omaa tyyliä ja suuntaa. Kirjalla on uskollisia faneja, mutta itse en pidä sitä parhaimpinani.

Tule risteykseen seitsemältä, 2002.
– Kirja on parempi kuin kaksi ensimmäistä. Se on balladi. Siinä on irrottelua kielellä ja omia sanoja. Mereen vajoava kylä ja fadoyhtye. Kirjassa on maagista realismia, ihastuksestani Gabriel García Márquezia kohtaan.

Elena. Pienoisromaani, Finlandia-ehdokas, 2003.
– Kirja on rajapyykki, ensi kertaa mietin, mitä olin tekemässä. Ajattelin, että kirja on mielettömän tylsä, siinä kerrotaan äärimmäisen vähän päähenkilöstä. Pelkäsin että kirja epäonnistuu.

Perhoskerääjä, 2006.
– Perhonen on kaunis symboli hauraudesta, katoavasta. Miten ihminen pystyy olemaan niin julma, että pistää perhosen neuloilla kiinni.

Lumipäiväkirja, 2008.
– Se on tarina syyllisyydestä, jota monet turhaan kokevat. Itsekin koen. Väärä tunne väärässä paikassa. Kirjan mies lähtee hakemaan anteeksiantoa.

Katoamispiste, Finlandia-ehdokas, 2010.
– Raija Siekkisen kohtalo jäi mietityttämään. Selvittelin hänen vaiheitaan, pieniä tiedonmurusia löytyi. En koskaan tavannut häntä, vaikka meillä on sama kustannustoimittaja. Kirja on myös kunnianosoitus hänelle. Hän oli tiiviin kerronnan taitaja.

Traumbach, 2012.
– Tämä oli kirjallista irrottelua ja kirjoittamisen iloa. Siinä on lempeä kaikkitietävä kertoja, jollaisen haluaisin itsenikin sisään kertomaan omaa elämääni.

Tähtikirkas, lumivalkea, 2013.
– Se lähti naivista ajatuksesta, että olisi kivaa elää 1800-luvun lopun Pariisissa. Lisäksi minulla oli kiinnostus holocaustiin, eutanasiaan ja ihmisarvoon. Entä jääkö ihmisestä mitään jälkeä, onko kärsimyksellä merkitystä ja muitakin isoja kysymyksiä. Sain pakkomielteet kirjoitettua pois.

Mistä maailmat alkavat, 2017
– Halusin kirjoittaa kirjan, jossa ei ole takaumia, se tapahtuu nyt. Miksi ihminen tekee taidetta? Merkityksen tunnetta ei ole helppo säilyttää. Päähenkilö Visa kykenee siihen, hän on fiktiivinen idolini.