Teksti: Pasi Päivinen
Osa 2 Terroristikin on ihminen
Mikään väkivaltainen teko esivallan edustajia tai kansalaisia vastaan ei ole automaattisesti terrorismia. Se on sitä vasta silloin, kun terrorismirikoksen tunnusmerkistö täyttyy ja siitä on annettu oikeuden päätös. Terrorihyökkäykset tuomitaan yleensä jyrkästi perehtymättä asioihin laajemmin ja terroristeja pidetään automaattisesti ”pahoina” ihmisinä. Terrorismi ei kuitenkaan ole juuri koskaan irrallista selittämätöntä toimintaa, vaan se on sidoksissa aikakautensa joko laajempaan tai suppeampaan yhteiskunnalliseen liikehdintään. Esimerkiksi vasemmistoterrorismin vuosikymmenellä, 1970-luvulla, vasemmistoradikalismi purkautui terrorismina ja siihen osallistui ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja monista ammattiryhmistä. Tosin vasemmistolaisia korkeasti koulutettuja oli mukana suhteellisesti enemmän, varsinkin Länsi-Saksassa.
Terrorismi on yhtä tuomittavaa kuin sota tai mikä tahansa muu väkivalta. Poliittisilla terroristeilla, erityisesti vasemmiston edustajilla, väkivallan käyttö on kuitenkin ollut harkittua, maltillista ja uhrit on pyritty valikoimaan tarkoin. Oikeistoterroristeilla tai uskonnollispoliittisilla terroristeilla uhreja ei ole aina tietoisesti pyritty välttämään.
Al-Qaidan Yhdysvaltoihin syyskuun 11. 2001, toteuttaman superterrori-iskun myötä monille on muodostunut brutaali kuva terroristeista ja WTC-iskujen myötä terrorismi on yleisesti liitetty kuuluvaksi islamiin. Maailmassa elää 1,6 miljardia muslimia, mutta hyvin harvat heistä radikalisoituvat ja päätyvät terroristeiksi. Muslimiterroristin kuvaa ovat osaltaan vahvistaneet mm. Madridin junapommi-iskut vuonna 2004 sekä Lontoon metro- ja bussi-iskut vuonna 2005. Kuva on kuitenkin yksipuolinen ja suppea.
Tulin vierailleeksi pariin otteeseen New Yorkin WTC-torneissa 1990-luvulla ja kävin myös niiden raunioilla silloin, kun jälkiä vielä raivattiin. Alue oli aidattu ja työkoneet möyrivät aidan takana. Tapahtumapaikka ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta ja ajattelin Ground Zeroksi –nimetyssä paikassa seistessäni, että lähes 3000 ihmisen kuolema syyskuun 11. 2001 tuntui epäoikeudenmukaiselta, mutta vielä epäoikeudenmukaisemmalta on tuntunut siitä päivästä alkunsa saanut terrorismin vastainen sota, joka on vaatinut lukemattomien viattomien ihmisten hengen mm. Afganistanissa ja Irakissa. Yhdysvalloissa järjestetyt muistotilaisuudet syyskuun 11.2001 iskujen jälkeen kuukauden välein tuntuivat naiiveilta, kun mietin asiaa WTC-tornien raunioilla seistessäni Yhdysvaltojen terrorismin vastaisessa sodassa surmansa saaneita muistellen.
Kaikki terroristit, myös jihadistit, ovat ennen radikalisoitumistaan olleet tavallisia ihmisiä. Terroristeihin ihmisinä ei liity mystiikkaa, mutta toiset meistä ovat alttiimpia vaikutteille radikalisoituen helpommin ja vahvemmin. Poliittisten ja uskonnollispoliittisten terroristien välillä on eroja, sillä poliittiset terroristit eivät tee itsemurhaiskuja radikalisoiduttuaankaan, kun taas jotkut uskonnollispoliittiset terroristit ovat valmiit tekemään itsemurhaiskuja edustamansa tahon pyynnöstä. Läheskään kaikki radikalisoituneet muslimit eivät silti ole ”itsemurhakandidaatteja”, eivätkä kaikki itsemurhapommittajat ole lähtökohtaisesti muslimeja, vaan heitä on myös mm. hinduja, kristittyjä ja sikhejä.
Harvat muslimit ovat ns. itsemurhapommittaja-ainesta, vaan moskeijoissa ja viimeistään koulutusleireillä tunnistetaan radikalisoituneet henkilöt, joissa on potentiaalia itsemurhapommittajaksi, joita manipuloidaan tietoisesti, ja joille lopulta ”kunniatehtävää” esitetään.
Mietin terrori-iskujen tapahtumapaikoilla käydessäni, miksi terroristit niputetaan samaan joukkoon? Terroristit ovat heterogeeninen ryhmä. Heidät tuomitaan julkisesti yhteiskuntakelvottomiksi, eikä heistä haluta tai kyetä näkemään inhimillisiä puolia? Useimmat poliittiset terroristit luopuvat väkivallasta. Esimerkiksi tavattuani ex-ETAn jäseniä Baskimaassa he osoittautuivat aivan tavallisiksi ihmisiksi, jotka ovat terrorismista luovuttuaan eläneet normaalia arkea. He luopuivat poliittisesta väkivallasta, kärsivät mahdollisen rangaistuksen ja osa heistä osallistui yhteiskuntaan uudelleensopeuttamisohjelmaan. Tavallisiksi ihmisiksi on myös terrorismin tutkija Atte Kaleva luonnehtinut tuntemiaan jihadisteja oltuaan lähes viisi kuukautta al-Qaidaan kuuluneiden terroristien panttivankina Jemenissä joulukuun 2012 ja toukokuun 2013 välillä.
Terroristien kohtelu on ollut liian usein ihmisoikeussopimusten vastaista kehittyvissä maissa. Valitettavasti myös kehittyneissäkin maissa ihmisoikeusloukkauksia on tapahtunut, kuten Britanniassa, Espanjassa, Länsi-Saksassa ja Yhdysvalloissa. Ihmisoikeudet ovat perustavia, ihmistä ja ihmiselämää suojaavia yleismaailmallisia, luovuttamattomia ja jakamattomia normeja. Ihmisoikeuksia ei voida kumota tai mitätöidä keneltäkään, ei terroristirikoksista epäillyiltä tai niihin syyllistyneiltä. Jokaisella tulee olla oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja inhimilliseen kohteluun myös vankilassa. Tosin terroristeja ei aina saada helpolla oikeuteen vastaamaan teoistaan, mutta siihen tulee pyrkiä. Terroristien ”metsästäminen” ja eliminointi on sekä ihmisoikeusrikos ja yhteiskuntarauhan näkökulmasta lyhytnäköinen ratkaisu.
Olen pohtinut varsinkin Saksassa matkustaessani vangittuina olleiden terroristien osakseen saamaa kohtelua. Tänä vuonna Baader-Meinhoff Gruppen (RAF) toiminnan aloittamisesta tulee kuluneeksi 50-vuotta. Viimeksi Hampurissa ja Heidelbergissä liikkuessani mietin Punaisen armeijakunnan (RAF) ensimmäisen sukupolven terroristien kohtaloita 1970-luvulla. RAF valikoi iskukohteet huolella ja pyrki välttämään ”turhia” uhreja. Esimerkiksi 19. toukokuuta 1972 se teki pommi-iskun mediatalo Axel Springerin päämajaan Hampurissa, jossa ei tullut lainkaan kuolonuhreja, mutta RAF sai tavoittelemaansa laajaa julkisuutta. 24. toukokuuta 1972 se räjäytti pommin Yhdysvaltain armeijan Euroopan osaston päämajassa Heidelbergissä, jossa kolme kuoli ja viisi loukkaantui. Aiheuttamiinsa tuhoihin nähden RAF sai poikkeuksellisen mittavaa julkisuutta ja Meinhofin, Meinsin, Baaderin, Enslinin tai Raspen ”vaarallisuutta” ylikorostettiin heidän toimintansa määrään suhteutettuna ja heidän saamansa kohtelu oli epäoikeudenmukaista.
RAF:n ehkä tunnetuin jäsen Ulrike Meinhof kuoli vankisellissään Natsi-Saksan antautumisen vuosipäivänä 9. toukokuuta 1976. Virallinen kuolinsyy oli itsemurha hirttäytymällä. Kuolema tapahtui kuitenkin epäselviksi jääneissä olosuhteissa, ja monet Meinhofin ystävät kiistävät täysin itsemurhan mahdollisuuden. Vahvoja epäilyksiä on esitetty siitä, että Meinhof oli jo kuollut ennen kuin hänet laitettiin roikkumaan ”narun jatkoksi”. Meinhofin ystävä, Klaus Wagenbach, piti hautajaistilaisuudessa puheen, jossa hän sanoi: ”Ulrike Meinhofin tappoivat saksalaiset olosuhteet (die deutschen Verhältnisse).
Sama epäselvyys koski lokakuun 18. 1977 tapahtuneita RAF:n muiden perustajajäsenten Andreas Baaderin, Gudrun Ensslinin ja Jan-Carl Raspen kuolemia. Ryhmän perustajajäseniin kuulunut Holger Meins oli kuollut vankilassa jo vuonna 1974 nälkälakon seurauksena. Baader, Ensslin ja Raspe kuolivat lokakuun 18. 1977 Stutgartissa Stammheimin vankilan nimenomaan RAF:n jäseniä varten rakennetussa erityisosastossa (Hochsicherheitstrakt), jota Ulrike Meinhofin ystävä Klaus Wagenbach on kuvannut ”modernin epäinhimillisyyden muistomerkiksi”. Heidänkin itsemurhansa ovat varsin kyseenalaisia, sillä jostain syystä vankilan hälyytysjärjestelmä oli juuri tapahtumahetkellä pois käytöstä?
Britanniassa IRA-terroristeja on kidutettu Pohjois-Irlannissa olleiden brittisotilaiden toimesta ja myös vankilassa heidän kohtelunsa on ollut monissa tapauksissa ihmisoikeussopimusten vastaista. Samoin Espanjassa poliisi ja vankilaviranomaiset ovat todistetusti syyllistyneet ETA-terroristien epäinhimilliseen kohteluun. Espanja on maa, jossa olen ollut konkreettisimmin terroristien jalanjäljillä vieraillen lukuisilla terrori-iskujen tapahtumapaikoilla ja saanut tilaisuuden viettää aikaa ex-terroristien kanssa heidän luottamuksensa saavuttaen. Miten olen onnistunut pääsemään kontaktiin ex-terroristien kanssa ja miten olen voinut vakuuttua siitä, että he ovat entisiä ETAn jäseniä? Ihmisinä he ovat kuin kuka tahansa meistä, he eivät erotu joukosta ja monet heistä ovat joutuneet myös kokemaan ihmisyyden epäinhimillisen puolen vangittuina ollessaan.
Terroristeja on kohdeltava ihmisinä ja kyettävä näkemään heidän inhimillinen puolensa. Monet terroristit katuvat tekojaan ja varsinkin poliittiset terroristit ovat osoittautuneet nuhteettomiksi kansalaisiksi terroritoiminnasta luovuttuaan. Oikeudenmukainen ja yhdenvertainen kohtelu on terrorismin torjunnassa keskeistä ja yhteiskuntarauhan säilyttämisen kannalta tärkeää.