Teksti: Timo Leinonen
Tapaamme muusikko Conrad Isidoren kodissaan Jyväskylässä. Kaiken ohessa vastaan tulee muuan kiinnostava linkki välille Seattle 1942 – Helsinki 1967.
Koko elämänsa ajan muusikkona toimineella Conrad Isidorella riittää kerrottavaa. Kymmenien vuosien mittaan soittokavereina on ollut valtava määrä muusikoita ympäri maailman. Joukkoon mahtuu useita maailmantähtiä.
Toistuvasti hymy leviää Conradin kasvoille muistojen elpyessä keskustelumme eri vaiheissa. Varsinkin 1960-luvun Lontoo muodostaa tärkeän solmukohdan hänen elämässään. Niin ikään kaupungilla oli ratkaiseva merkitys ajan populaarimusiikin kehityksessä.
Ennen Lontooseen pääsemistään Conradin elämä oli ollut hyvin erilaista. Mahut oli perheen pieni kotikylä Dominikaanisessa tasavallassa. Lapsena ja varhaisteininä Conrad alkoi seurata isänsä jalanjälkiä soittajana. Hänen isänsä oli tavallaan pelimanni. Paikallisen perinteen mukaisesti isä soitteli kaikenlaisissa juhlissa aina kun musiikkia tarvittiin. Vanhemmat kuitenkin muuttivat Lontooseen, Conrad jäi kotikylään isovanhempiensa hoiviin. Muusikoita pidettiin tuona aikana yleisesti pelkkinä kulkureina, eikä Conradkaan saanut isovanhempiensa hyväksyntää soittoharrastukselleen.
– Jouduin menemään isovanhemmiltani salaa soittamaan muiden kanssa. Herätin huomiota pienenä poikana aikuisten soittajien joukossa, ja ihmiset palkitsivat minua mielellään kolikoillaan. Rahojakaan en voinut kotiin viedä, piilottelin niitä kivien alla jokirannassa, mistä niitä kävin kavereiden kanssa hakemassa milloin mihinkin tarpeeseen. No, vastukset tekevät taitavaksi siinä mitä tekee, Conrad hymähtää.
Vuonna 1958 elämä muuttui. Vanhemmat olivat saaneet asiansa Lontoossa rullaamaan, ja Conrad muutti 15-vuotiaana metropoliin.
– Elämäni jakaantuu kahtia: yhtäältä öljylampuin valaistuun lapsuuteen ja nuoruuteen, toisaalta sähköistettyyn nykyisyyteen. Tavallaan tulin viskatuksi 1960-luvun Lontooseen. Tuolloinkin sitä saattoi kuvata ”kansojen sulatusuuniksi”.
”Sulatusuuni” houkutteli omaan taikapiiriinsä tulijoita eri puolilta. Yksi näkyvä tulijoiden ryhmä koostui afro-amerikkalaisista muusikoista, jotka olivat halunneet etäisyyttä amerikkalaiseen rotuerottelun ilmapiiriin. Katsomme jatkossa tarkemmin erästä aivan tiettyä tapausta.
Hämmentävä löytö USA:sta
Animals-yhtye teki viimeistä kiertuettaan Yhdysvalloissa kesällä 1966. Orkesterin basisti Chas Chandler kaavaili itselleen tuottajan uraa bändin lopettamisen jälkeen. Hän oli saanut kuulla eräästä kiinnostavasta muusikosta, jonka hän ehdottomasti halusi tavata. Toivottu tapaaminen järjestyi erääseen baariin New Yorkissa.
Laskuvarjohypyssä loukkaantunut kitaristi oli päättänyt lyhyen sotilasuransa ja muuttanut Seattlesta (s.1942) Nashvilleen, soitellut muutaman vuoden blues-artistien bändeissä, perusti oman Blue Flames -bändin kyllästyttyään soittamaan muiden taustalla. Juteltuaan kaverin kanssa Chandler kertoo miettineensä, että tässäpä vasta melkoinen kolli, hänellä tulisi olemaan enemmän yleisöä kuin Rollareiden Mick Jaggerilla. Chandler oli valmis viemään uuden tuttavuuden mukanaan Lontooseen jo ennen kuin oli edes kuullut miehen soittoa. Hänen silloisille soittajakavereilleen ei tulisi käyttöä olemaan: rumpalin taidot eivät riittäneet, toinen kitaristeista oli kiinnostunut yksistään bluesista. Syyskuussa 1966 tämä alkuperäiseltä nimeltään Johnny mutta myöhemmin isänsä nimeämänä James Marshall Hendrixinä tunnettu kitarataituri matkusti sovitusti Lontooseen. Loppu on historiaa.
Monista kokoonpanoistaan Conrad löi rumpujensa kalvoja parhaillaan Tonics-yhtyeessä kun soittoreissu suuntautui maaliskuussa 1967 Aylesburyyn. Conradin ja kumppaneiden jälkeen samana iltana lavan valtasi Jimi Hendrix Experience. Chandlerin avulla kolmikko oli täydentynyt palkkaamalla Noel Redding ja Mitch Mitchell. Erityisesti sopivan rumpalin löytyminen teetti töitä, Mitchellin löytäminen oli edellyttänyt parinkymmenen koesoiton kuuntelua.
– Jimi oli aivan upea. En ollut koskaan nähnyt niin näyttävästi pukeutunutta mustaihoista. Silloin tapasin hänet ensimmäistä kertaa.
Stillsiä ympäröivät tähdet
1960-luvun Englanti oli pop-musiikin ykkönen koko maailmassa, tätä asemaa peilasi myös Hendrixin lyhyt mutta komea ura. Eikä Hendrix ollut ainoa lajiaan Lontoon musiikkipiireissä. Conradin soittaessa myöhemmin One-yhtyeessä 1970 porukkaa tuli tapaamaan Stephen Stills, joka oli tullut etsimään erästä afrikkalaista rumpalia. Etsitty ei kuitenkaan ollut maassa tuohon aikaan, niinpä vieraalle esiteltiin Conrad. Stills tarvitsi lyömäsoittajaa studioon tekemään hänen ensimmäistä sooloalbumiaan.
Crosby, Stills & Nash -yhtye sai oman ensialbuminsa markkinoille jo edellisenä vuonna. Stillsin oma ura oli kuitenkin alkanut jo 60-luvun alkuvuosina kotona Yhdysvalloissa. Hendrixin ohella monia muitakin vierailijoita Stillsin soololevyn äänityksissä soitti, esimerkiksi Eric Clapton ja Ringo Starr.
– Claptonia en ole tavannut, emme ole edes kätelleet koskaan. Jimin tapasin nyt uudelleen ja tällä kertaa studiossa. Soitamme molemmat samalla jamipohjalta tehdyllä Old Times, Good Times -raidalla. Runsas nimekkäiden vierailijoiden määrä muuten kertoo Stephenistä, kuinka avoin ja helposti lähestyttävä hän on. Hän on myös monilahjakkuus, mielestäni jopa alan ensimmäinen supertähti.
Ainutkertainen vierailu Helsingissä
Aiemmin Hendrix kumppaneineen oli tehnyt useaan otteeseen keikkoja kanaalin poikki Euroopan mantereelle. Kaksi kuukautta aikaisemmin mainitun Aylesburyn esiintymisen jälkeen kaverusten matka suuntautui taas kerran mantereen puolelle. Toukokuussa 1967 Hendrix soitti Helsingissä Kulttuuritalossa noin puolikkaalle salilliselle yleisöä. Hey Joe oli joskus kuultu jossakin radiolähetyksessä, lehdissä nähty juttuja, muuten Hendrixiä ei tunnettu. Jälkeenpäin koko konserttia pidettiin spektaakkelimaisena, ikimuistoisena, poikkeuksellisena showna kitara-akrobatioineen. Musiikillisesta annista paikalla olleet muistavat ennenkokemattoman äänimaailman efekteineen. Orkesterin sointi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin tasapainoinen, Hendrixin kitara jyräsi pyörremyrskynä.
Valppaina Helsingissä selvästi oltiin, orkesteri käväisi tv-studiossakin Ratakadulla. Epäilemättä muusikon uran huippuhetkiä; ajan tavan mukaisesti tehtiin playback-tallenne. Oikeammin Kulttuuritalon konsertti oli järjestetty nimenomaan nauhoituskäynnin oheen, kun nyt sattuivat tänne tulemaan. Sitä paitsi Hendrixin vierailussa tuli Tukholma ainutlaatuisesti nokitetuksi. Tosin muualla Ruotsissa hän oli jo aiemmin vieraillut toistuvastikin, mutta Tukholma sai vuoronsa siis vasta kaksi päivää Helsingin jälkeen. Kuitenkin pitää myöntää, että koko vierailu Helsinkiin perustui myös ruotsalaisten keikkajärjestäjien aktiivisuuteen.
Vuonna 1967 maassa lappasikin staroja muuten melkein yhtenään konsertoimassa: Spencer Davis Group, Moody Blues, Who, Beach Boys, John Mayall’s Bluesbreakers, Cream ym. Lista on vaikuttava, mutta viettihän Suomi toisaalta itsenäisyytensä 50. vuottaan, oli aihettakin juhlaan.
Starana Hendrix ei meillä sitten enää vieraillutkaan, kiireitä riitti muutenkin. Kaiken ulkomusiikillisen ohessa hän oli täysiverinen muusikko. Monet aikalaismaininnat kertoivat vahvan lavapersoonan hiljaisuudesta ja vähäpuheisuudesta muissa tilanteissa. Hendrixin hahmo, esiintymiset ja voimakkaita kannanottoja herättänyt musiikki pitivät kitarasankarin näkyvästi julkisuudessa.
– Musiikki oli hänen ilmaisukeinonsa, minä en oikeastaan koskaan kuullut hänen puhuvan erityisempiä. Usein vaikutti, että muulloinkin kuin soittaessaan hän ajatteli vain musiikkia.
Kuolema vavahdutti maailmaa
Syyskuun 17. 1970 Ronnie Scott’s -klubilla Lontoossa soitti Eric Burdon & War. Stillsin studioäänitysten jälkeen päivän päätteeksi muusikot, mukana Jimi, menivät jammailemaan tuohon klubiin. Conrad ei sillä kertaa ollut mukana. Tapahtumista ei ole aukotonta kuvaa, mutta seuraavan aamun tunteina kitaristi oli kuollut tukehtumalla, kohtalokkaana yhdistelmänä nautitut unilääkkeet ja alkoholi.
– Jimin kuolema järkytti, se oli äärettömän surullista. Hän ei ollut lainkaan kiinnostunut musiikkibisneksestä, silti ajattelen, että bisneksen ilmapiiri osittain koitui Jimin kohtaloksi. Hendrix ei minusta ollut mitenkään masentunut, hän vain keskittyi tinkimättömästi musiikkiin. Jimi haaveili paluusta Yhdysvaltoihin, ajatteli kenties sen jo ajankohtaiseksikin, mutta äkillinen kuolema ei sallinut meidän saada tietää, millaisia hedelmiä hänen unelmansa yhteistyöstä trumpetisti Miles Davisin kanssa olisi tuottanut.
Lyhyt ura ehti vaikuttaa koko toimialaan, ei pelkästään tapaan soittaa kitaraa. Alussa suunnitelmat vaarantuivat Jimin ongelmiin sopeutua Chandlerin ehdotuksesta bändin vokalistiksi. Musiikin julkaiseminenkin takkuili, mikään alan suurista toimijoista ei alkuun innostunut Chandlerin tuottamaasta Hendrix-materiaalista. Tarvittiin Who-yhtyeen taustavoimat eteenpäin pääsemiseksi. Heidän tuellaan ensialbumi Are You Experienced? lopulta julkaistiin toukokuussa 1967 vajaa kolme viikkoa ennen Beatlesin Sgt Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumia. Tästä alkaen single-levyjen sijaan musiikkia ylipäätään ryhdyttiin julkaisemaan yhä enemmän albumeina. Suuri murros tapahtui samaan aikaan myös tekniikan puolella, kun monosta siirryttiin stereofoniaan.
Kiertue Cockerin kanssa
Kuuluisuuksia työkavereiksi riitti jatkossakin. Joe Cockerin manageri soitti ja pyysi tulemaan koesoittoon. Asiaa kummemmin pehmentelemättä Conrad ilmoitti suorasukaisesti, että hän ei osallistu koesoittoihin lainkaan.
– Manageri Nigel Thomas kuitenkin pyysi, että jos nyt kumminkin edes tulisin käymään.
Yhteydenotosta seurasi kolme kuukautta kestänyt, kaikkialle Yhdysvaltoihin ulottunut kiertue Cockerin bändissä 1972. New Yorkissa 75 000 ihmistä yleisönä teki lähtemättömän vaikutuksen kiertueella ja saa yhä Conradin muistelemaan yleisömerta kohotettuine sytkäreineen.
– Joe itse oli äärettömän hieno, maanläheinen kaveri. Keikkojen jälkeen hänellä oli tapana tulla minun hotellihuoneeseeni mukanaan sopivaa juotavaa pullolliset kummallekin. Häntä kiinnosti vähemmän olla tekemisissä musiikkibisneksen väen kanssa.
Kaikesta kokemastaan Conrad muistelee suurimmalla lämmöllä 1960-luvun Lontoota. Musiikissa tapahtui paljon, elettiin kaikenlaisten vaikutteiden yhdistelemisen aikaa. Beatles erityisesti sai merkityksensä yhdistelemällä piirteitä rajattomasti kaikenlaisesta musiikista.
– Minä tulin paiskatuksi keskelle kiinnostavia aikoja. Pidin sen ajan Lontoosta. Sohossa oli noina aikoina Gioconda Cafe Denmark-kadulla. Se toimi muusikoiden ”työkkärinä”. Soittajat tapasivat ja tutustuivat toinen toiseensa, tapahtumajärjestäjät palkkasivat sieltä tarvitsemiaan muusikoita.
Nykyään Conradin tytär jatkaa Lontoossa suvun muusikkoperinnettä laulaja-lauluntekijänä. Kaupunki sinänsä on muuttunut, eikä Conrad sitä enää oikein tunnista entisekseen. Mutta muutos on kohdannut myös musiikkialaa, moninainen muutos.
– 80-luvulta alkaen musiikkiteollisuus on leimannut alaa, ottanut entistä vahvemman otteen. Olen itse kokenut, miten musiikkibisnes kahlitsee. Lopulta kun bisnes on saanut haluamansa, artisti kokee turvamiesten seurassa liikkuessaan myyneensä kaiken vapautensa. Se on vankila. Sitä ennen artistiparka on laskelmoiduilla kiertueillaan esittänyt samat jutut uupumukseen asti. Toisaalta musiikki on tärkeää. Se on kaikkien ymmärtämä kieli. Pieninkin lapsi alkaa liikkua kuulemansa musiikin mukana. Mutta nykyään artistin ensimmäisen julkaisun kuuluu alan vaatimusten mukaan olla hitti. Voiko älyttömämpää olla, Conrad puuskahtaa.
Kiinnostavat Suomen kuviot
Suomen vuosinaan Conrad on musisoinut yhdessä useiden muusikoiden kanssa, mukana mm. Lauri Kannas, Börje Brandt, Iiro Kautto ja Henry Ojutkangas.
Mutta milloin Conrad tuli Suomeen ja musiikin vuoksiko vai joistain muista syistä?
– Kotona Los Angelesissa Kaliforniassa olin juuri saanut koneen ääressä puuhattua facebook-profiilin, kun huomasin kaveripyynnön. Sen viestin oli laittanut muuan nainen, jonka kanssa en ollut ollut yhteydessä melkein viiteenkymmeneen vuoteen. Äkillisessä jälleenkohtaamisessa oli sellaista taikuutta, että 2010 matkustin juuri tänne, sillä yhteyttä ottanut nainen oli Suomesta.
Nyt suhde ei enää kukoista. Heidän tuttavuutensa kuitenkin syntyi jo kesällä 1964, jolloin Conrad kiersi Suomea tivolin mukana. Hän lauloi tivolissa Suolahdesta kotoisin olleen orkesterin vokalistina. Oli siinä sen ajan yleisöllä vetonaula ihmeteltäväksi: soitettiin viimeistä huutoa olevaa musiikkia ulkomaisten pop-listojen kärjestä, laulajana vierailija suoraan ei mistään vähemmästä kuin Lontoosta. Vau!