Teksti: Marianne Tenhami
MuM, Sibelius-Akatemian aineosaston johtaja Seppo Kirkinen saapuu Näkövammaisten Kulttuuripalvelun järjestämään käsikellot-teemailtaan isoine, kolisevine kärryineen, joissa on salkkuja.
Salkuista paljastuu patjoja ja tietysti käsikelloja sekä chimeskelloja. Illan aikana saamme tutustua molempiin kelloihin, niiden historiaan, valmistukseen ja rantautumiseen Suomeen. Soittaminenkin yhdessä onnistuu hienosti.
Käsikellot eivät saa kolhiintua. Niinpä niitä on kuljetettava varta vasten niille tehdyissä salkuissa ja ennen soittamista ja soittamisen jälkeen ne asetetaan niille tarkoitetuille patjoille. Käsikelloja on puhdistettava huolellisesti. Niihin ei saa jäädä sormenjälkiä eikä likaa, joten soittajilla on oltava hansikkaat kädessä käsikelloja soittaessaan. Kullakin käsikellolla on oma äänensä sävelasteikolla. Sävelistä syntyy melodioita ja sointuja käsikelloja yhdessä soitettaessa. Kukin soittaja soittaa yhdestä jopa kahteen- tai neljääntoista käsikelloa.
– Käsikellojen soittaminen on yhteistyötä. Ennen uuden kappaleen aloittamista kappale on kellotettava eli sovittava, kuka soittaa mitäkin kelloja tässä kappaleessa. Kellot laitetaan pöydälle patjoille ihan samaan järjestykseen kuin pianonkoskettimet. Käsikellokuoroissa ja -yhtyeissä on myös niin sanottuja tuplakelloja. Jos jollakin on vähemmän soitettavaa bassossa, hän voi auttaa toista soittajaa nopeissa, korkeimmissa diskanttisävelissä.
Yhtye- ja kuorosoittamisen lisäksi käsikelloja voi soittaa myös soolona. Illan koskettavin hetki oli, kun Seppo Kirkinen soitti soolona Jean Sibeliuksen Finlandian käsikelloilla, kelloja molemmissa käsissä.
Kilisevä saari
Ensimmäiset käsikellot valettiin Kiinassa jo 4000, 5000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Koko oli silloin paljon suurempi kuin nykyisillä käsikelloilla. Kiinasta ne kulkeutuivat Lähi-itään, jossa niitä soittivat juutalaiset ylipapit. Kreikan ja Italian kautta käsikellot rantautuivat silloiseen Frankien maahan eli nykyiseen Ranskaan ja sieltä englantiin. Englantilaiset ihastuivat käsikelloihin.
– Englanti on aina ollut käsikellojen luvattu maa. Ensin soitettiin kymmentä, kahtatoista kirkonkelloa kellon kielestä tulevasta langasta vetämällä. Jokaisella kellolla oli oma sävel ja niinpä siitä muodostui melodia. Kirkonkellojen soittamisen harjoittelu kuului kylälle ja kyläläisetkin innostuivat kelloista. Joku keksi, että eihän kellojen ole pakko olla isoja. Voihan ne valaa pienempäänkin muottiin. Niinpä ensimmäiset käsikellot valettiin Englannissa 1696 niin, että ne voitiin tuoda sisälle kirkkoihin ja soittaa sisällä kirkoissa. Käsikelloista tuli sen ajan hittisoitin ja niiden soittaminen levisi Englannissa kulovalkean tavoin. Georg Friedrich Händel kuvailikin Englantia kiliseväksi saareksi siellä vieraillessaan, Seppo Kirkinen kertoo.
Seppo Kirkisen mukaan käsikellon muoto ei ole juurikaan muuttunut 1600-luvun lopulta, mutta nahkainen kädensija on korvautunut muovilla. Tosin maailman vanhimmassa, englantilaisessa käsikellotehtaassa kädensijat valmistetaan edelleen nahasta. Käsikellon valuun jälkeen se hiotaan ulko- ja sisäpuolelta. Tämän jälkeen käsikello viritetään halutulle äänenkorkeudelle. Kun kello on viritetty halutulle sävelkorkeudelle, kuunnellaan missä kohdin kello soi kauneimmin. Haluttu kohta merkitään pienellä naarmulla käsikellon sisälle.
Käsikellossa enkelimäinen,
chimeskellossa untuvainen ääni
Vähitellen idea käsikellojen soittamisesta levisi Englannista Australiaan. 1940- ja 1950-luvun vaihteessa käsikellot rantautuivat Yhdysvaltoihin. Käsikellojen soittaminen levisi ympäri Yhdysvaltoja Kanadaan asti. Kahdella käsikellot-teemailtaan osallistuneella henkilöllä olikin entuudestaan kokemusta käsikellojen soittamisesta juuri Amerikassa vietetyn vaihto-oppilasvuoden takia. Monissa yhdysvaltalaisissa kouluissa ja kirkoissa on käsikellokuoroja ja eri puolilla Yhdysvaltoja tuhansia käsikelloyhtyeitä. Sen sijaan manner-Euroopassa ja Suomessa on kovin vähän käsikellokuoroja ja -yhtyeitä. Seppo Kirkisen mukaan Euroopassa on alle 50 käsikelloyhtyettä ja Suomessakin vain viisi. Kanttori Sinikka Honkanen toi ensimmäiset käsikellot Suomeen Vantaankosken seurakuntaan 1991 ja on johtanut Suomen ensimmäistä käsikelloyhtye Sonusta.
Seppo Kirkinen puolestaan on johtanut käsikellokuoro Dolcea, johtaa tällä hetkellä käsikelloyhtye Vivoa ja tuo maahan chimeskelloja. Hänen mukaansa chimeskäsikellot on tehty käsikellojen aisapariksi.
– 1970-luvulla englantilainen musiikkiterapeutti käytti chimeskellojen tapaista soitinta musiikkiterapiassaan. Hän halusi kehittää soitinta käsikellomaiseksi ja niinpä ystävän kautta löytyi asiasta kiinnostunut yhdysvaltalainen käsikellotehdas. Kehitys alkoi 1980-luvulla ja kesti pari vuotta.
Käsikellot ovat kellonmuotoisia, chimeskellot ovat muodoltaan kulmikkaita ja putkimaisia ja ne ovat kevyempiä soittaa kuin perinteiset käsikellot.
– Käsikelloissa on kuulas, voimakkaan terävä, mutta selvä ääni. Hiljaa soitettaessa ääni on miltei hempeän pehmeä. Pienissä käsikelloissa ääni on enkelimäinen. Chimes-kelloissa, niin sanotuissa kantikkaissa putkikelloissa on pehmeämpi, miltei untuvainen ääni, joka herätti minussa niitä herkkiä, lapsuuden iltasadunomaisia, untuvaisia ja hivenen haikeitakin fiiliksiä, luonnehti Tarja Jaakola molempia kelloja illan aikana soitettuaan.
Jänis istui maassa ja Hämähämähäkki käsikelloilla
Voi miten nostalgiselta tuntui laittaa hansikkaat käteen ja ottaa vanha kunnon käsikello hyppysiin. Olihan siitä jo kauan aikaa, kun olin niitä vaihto-oppilaana philadelphialaisessa koulussa soittanut. Vähän Seppo Kirkinen joutui asettelemaan käsikelloa oikeaan asentoon, mutta sitten soittaminen lähti vanhasta muistista kuin itsestään. Suurin osa iltaan osallistuneista oli kuitenkin ensikertalaisia, joten Seppo Kirkinen neuvoi heille ihan alusta lähtien, miten käsikellosta saadaan kuulumaan ääni ja miten niitä soitetaan oikein.
– Eivät ne pure ollenkaan, hän rauhoitteli pilke silmäkulmassa käsikelloihin varovasti tutustuvia vasta-alkajia. Pian huone täyttyi käsikellojen sointuvista äänistä kunkin yrittäessä saada omaa kelloaan soimaan. Seppo neuvoi myös, miten käsikellojen ääni pysäytetään tarvittaessa. Patjaa voi myös hyödyntää eri soittotekniikoissa, joita Seppo Kirkinen meille esitteli niin käsi- kuin chimes-kelloilla.
Vihdoin päästiin soittamaan. Aloitimme C-duuriasteikosta kunkin soittaessa vuorollaan omaa kelloaan. Kun se alkoi sujua, päästiin soittamaan lastenlauluja. Aloitimme helpolla Jänis istui maassa, jossa kaikki voivat soittaa omaa kelloaan. Seppo Kirkinen kellotti meille laulun kertoen, milloin kukin soittaa omaa kelloaan. Laulun sanat olivat tässä hyödylliset, koska jokainen soitti kelloaan omalla tavullaan: torkkuen sanassa kaksi ensimmäistä tavua soitti A-kello ja en-tavun G-kello. Soinnutus toimi samoin: kukin tiesi, millä sanoilla ja tavuilla juuri hänen soittamansa kello kuului hänen soittamaansa sointuun. Nälkä kasvaa syödessä, joten siirryimme toiseen lastenlauluun Hämähämähäkkiin. Kun molemmat laulut sujuivat, kokeilimme niiden soittamista sekä käsi- että chimeskelloilla. Oli todella hauskaa.
Tästä olisi hyvä jatkaa. Olisi hienoa, jos Näkövammaisten Kulttuuripalvelussa voitaisiin perustaa oma käsikelloyhtye. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole taloudellisesti mahdollista. Yhtye kun tarvitsisi käsikelloja sekä ohjaajan ja käsikellot ovat todella kalliita. Seppo Kirkisen mukaan yksittäinen keski-c-kello maksaa noin 450 euroa ja yhtyeeseen tarvittaisiin alussa ainakin kolme oktaavia käsikelloja. Oli kuitenkin huikeaa verestää vanhoja muistoja käsikellojen soitosta ja yhdessä soittaminen toi iloa kaikille osallistujille. Sitä olisi mielellään jatkanut vaikka ylimääräisenkin tunnin.