Teksti: Jonna Mononen
Sydneyn lentokentällä on vilkasta. Silti pitkän, Thaimaasta lähteneen yölennon jälkeen tunnelma tuntuu leppoisalta. Tuntuu kuin olisi tullut kotiin.
Lattiaan on tehty sokean liikkumista helpottamaan merkkejä, jotka uninenkin, kenkään sullottu jalka tunnistaa: röpelöiset viivat johtavat eri suuntiin. Nyppylärypäs kertoo, että edessä ovat portaat. Jopa pienimmissä aussikaupungeissa olen näihin merkkeihin törmännyt. Liikennevalojen äänitunnisteet ovat itsestäänselvyys. Ääni sitten on aivan omanlaisensa: Vihreän valon vaihduttua äänekäs ”tsiuuu” herättää pilkkivänkin kulkijan.
Mutta takaisin Sydneyn lentokentälle. Kaivan käsilaukustani liikennelaitoksen korttia, joka on painettava lukulaitteeseen ennen junaan tai bussiin astumista ja sitten vielä matkan päätteeksi. Minkäänlaiset valikot tai muu nappuloiden nypläys eivät päänsärkyä aiheuta, sillä kortilta nirhaistaan juuri oikea matkahinta. Sunnuntaisin saa jopa ajella alle kolmella dollarilla rajattomasti.
Painan kortin sileän puolen vasten lukulaitetta. Kuuluu piippaus, ja portti aukeaa. Junan tulosta kertoo selkeä kuulutus: raiteen numero ja junan seuraavat asemat luetellaan. Astun varoitusviivan yli täyteen vaunuun. Avulias aussimies pomppaa heti pystyyn ja antaa minulle paikkansa.
Kuulutus varoittaa oven sulkeutumisesta ja kertoo, mitä asemaa kohti juna seuraavaksi lähtee.
Jatkamme matkaamme bussilla. Bussissa lukija on ovensuussa, enkä millään saa kortillani siihen osumaa. Napakka käsi tarttuu ranteeseeni ja ohjaa korttini oikeaan paikkaan. Tuoli allani on lämmin. Joku aussi on luopunut siitä takiani ja seisoo nyt täydessä bussissa.
”Istutko hyvin? Voinko lähteä liikkeelle?” kuljettaja kysyy. Hän lupaa myös kertoa, koska olemme määränpäässäni, busseissa kun ei toistaiseksi ole kuulutuksia.
”Voi miten avuliaita ihmisiä!” huokaisen jälleen kerran. Tällainen lähimmäisenrakkaus ei turruta, vaikka olenkin viettänyt tässä maassa jo kuukausia. Kun vaikkapa muistelen junamatkaani Melbournesta Newcastleen, jopa minäkin mykistyn. Juna oli teknisen vian takia useita tunteja myöhässä. Vaihtoon jäi siis todella vähän aikaa. Konduktööri ja Sydneyn aseman henkilökunta auttoivat meidät ja laukkumme seuraavaan junaan. Silti tulomme venyi pitkälle pikkutunneille. Kun konduktööri ojensi minulle taksisetelin, saatoin tuskin uskoa näkemääni. Asemalta ystävämme luo oli noin tunnin matka! Mutta oikein olin ymmärtänyt: rautatieyhtiö maksoi meille taksin. Kiitokseni tietenkin kuitattiin maan tavalla: ”No worries!”
Vaikka museoissa ja tapahtumissa on isoja DON’T TOUCH -kylttejä, sokean kohdalla tehdään poikkeus. Satavuotiaan raitiovaunun kuljettaja antaa minun jopa istua kuskinpenkille ja näyttää vanhoja ohjainlaitteita. Vanhassa kultakaivoksessa saan tutkia koneita rauhassa. Lammasfarmari hakee minua varten vartavasten lampaan siliteltäväksi tapahtumassa, jossa sata lammasta on näytteillä vasta lanseeratun hoitotuotteen kunniaksi. Keskiajan ritariturnajaisissa pääsen tutkimaan miekkoja, haarniskoita ja muita asusteita, joista en ole näihin päiviin asti tiennyt mitään. Viinitiloilla saan katsella viinin valmistuksessa tarvittavia laitteita ja astioita sekä tietenkin esittää arvioni viinien mausta.
Matkustettaessa on tietenkin päästävä tutustumaan paikallisiin tuotteisiin. Ostoskeskukset ovat todellisia tuoksuparatiiseja: vaatekaupat, kemikaliot, ravintolat ja ruokakaupat kilpailevat sierainten huomiosta. Toisin kuin Saksassa, täällä ei kuitenkaan tuijoteta kiukkuisesti, kun tutkin kauppojen valikoimaa. Pikemminkin minuun suunnataan ihailevia katseita: ”Wow, hän tutkii, mitä kaupassa on saatavana. Oho, mistä hän tunnisti Dairy Milkin minttusuklaalevyn?” Tuoksusta ja muodostahan minä sen tunnistin. Joskin uusiin makuihin on helppo tutustua: hyllyllä ei tarvitse pyöriä pitkäänkään, kun jo joku asiakas tai myyjä tulee tarjoamaan apuaan. Ja paikallisethan ne parhaiten tietävät, mikä maistuu. Kun pudotan vahingossa keppini, en ehdi itse sitä lattialta poimimaan ennen kuin se jo ojennetaan minulle.
Donat Kingissä käy kuhina eikä ihme, saahan sieltä muhkeita, tuoreita donitseja. Myyjä kuvailee minulle yksityiskohtaisesti valikoimaa: vaniljatäytteisiä, sitruunalla ja vaahtokarkeilla kuorrutettuja, kinuskilla täytettyjä ja kuorrutettuja tai kanelissa pyöritettyjä donitseja muutaman mainitakseni. Käteinen on vähissä. Löydän vain isoja senttikolikoita, en ainuttakaan pikkiriikkistä kahden dollarin kolikkoa. Ojennan pankkikortin myyjälle. Hän ei pyöräytä näppistä miehelleni eikä puhu minulle hänen kauttaan. Koodi on australiassakin helppo näppäillä vitosen kohdalla olevan pisteen ansiosta.
”Moi!” viereisen hampurilaispaikan myyjä, noin 12-vuotias, viikonloppuna pelirahaa tienaamassa oleva poika huikkaa. ”Otatko saman kuin viime viikolla?” Pitäähän sitä pojan pelikassaa kartuttaa, joten tilaan kanahampurilaisen. Vaikka annokset haetaan vuoronumeroilla, poika tuo ruuan minulle pöytään ja toivottaa vielä hyvää päivänjatkoa.
Päivästä tulee hyvä, kuten niin monista muistakin. Tässä maapallon kolkassa maailma pyörii kuten pitääkin.