TOTUUKSIEN SUHTEELLISUUSOPPI
Jussi Valtonen Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana.
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Hän naurahtaa kerran ja toisenkin: ”Joudun taas tuottamaan pettymyksen haastateltavana, sillä ei minulla ole tähänkään kysymykseen antaa yksiselitteistä vastausta!” Vastauksia, vaihtoehtoja ja jopa totuuksia saattaa aina olla, on, useita. Näin syntyy kirjailija.
Toisaalta kirjailija syntyy Nobelistiklubin suojissa. Alunperin englantilaista filologiaa, sittemmin psykologiaa ja sivuaineena teoreettista filosofiaa opiskellut Jussi Valtonen vastasi puolihuolimattoman myöntävästi opiskelijakaverinsa tiedusteluun, kuka olisi kiinnostunut kokeilemaan fiktiivin kirjoittamisen opettelemista. Näin hän pääsi kotimaisen kirjallisuuden laitoksen puitteissa toimivan luovan kirjoittamisen ryhmän, ns. Nobelistiklubin jäseneksi ja harjoittelemaan vuosien ajan sekä itse kirjoittamista että toisten jäsenten töiden arviointia.
”Toisten suunnilleen samaa tasoa olevien kirjoituksia arvioimalla kirjailijanalku inspiroituu helpommin kuin saavuttamattomalta tuntuvaa Dostojevskia lukemalla”, silti ensimmäinen suuri oivallus oli se, miten paljon vaikeampaa fiktiivin kirjoittaminen onkaan kuin etukäteen olisi arvellut. Suurin kompastuskivi oli tulkinta: miten saada lukijat tulkitsemaan kirjoituksia samalla tavalla kuin hän tarkoitti?
Vaikutti siltä että Jussi Valtonen olisi noussut parrasvaloihin Finlandia-ehdokkuuden ja -palkinnon myötä vuonna 2014 kuin tuntemattomuudesta ja moni intohimoinen lukija yllättyi kuultuaan hänen aikaisemmista kolmesta kirjastaan. Vieläkin moni pitää käsittämättömänä, miten noin hieno kirjailija voi jäädä miltei vuosikymmeneksi täysin pimentoon ainakin suurelta yleisöltä.
Valtosen ensimmäinen romaani, Tasapainoilua ilmestyi vuonna 2003. Se on autenttinen kertomus aloittelevan rockbändin ensiaskeleista musiikin tekemisen kuoppaisella tiellä ja siinä sivussa bändin jäsenten ihmissuhdekiemuroista. Tunnelman uskottavuus pohjautuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin, hän kun soitti pitkään Kuha-nimisessä yhtyeessä, jonka pääsääntönä oli, että sääntöjä ei ollut, vaan kaikki saivat tehdä sellaista musiikkia, mitä ikinä halusivat, sotkea tyylilajeja jopa yhden kappaleen sisällä, välittämättä siitä, halusiko kukaan muu kuunnella heidän musiikkiaan.
Bändin jäsenten konfliktien yhtenä aiheuttajana ja romaanin ehkä tärkeimpänä teemana on puhumattomuus, jonka aiheuttamaa psykosomaattista oireilua Valtonen kuvaa herkullisesti. ”Kun elämässä on hankalaa, on järjestettävä lisää hankaluuksia vaikenemalla hankalista asioista jopa niiden ihmisten edessä, joiden kanssa niitä voisi käsitellä”, hahmottelee Valtonen.
Seuraavana vuonna Valtonen julkaisi Vesiseinä-nimisen teoksensa, jossa hän hakee romaanin ja novellikokoelman veteen piirrettyä rajaa. Teoksen kahdeksan novellia tai lukua maalaa samalle päähenkilölle ja hänen osin samoille omaisilleen useita eri mahdollisia maailmoja ja elämän tienhaaroja ja suuntia. Harmiksemme tätä teosta ei Celia-kirjastosta löydy, mutta yleisö saa nauttia kirjailijan itse lukemana novellista Jotkut miehet ne osaavat puhua, joka kertoo koskettavasti ja yllätyksellisesti päähenkilön muistisairaasta äidistä.
Vuonna 2007 ilmestynyt Siipien kantamat on nykysuomalaisen kirjallisuuden pieniä suuria helmiä, hiljainen romaani täynnä sisäistä intensiteettiä. Aihe on erittäin herkkä ja riskialtis: keski-ikäisen, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana toimivan miehen ja hänen nuoren tähtioppilaansa rakkaustarina.
”Kun rakkausromaaneissa draamaa saadaan aikaan kasaamalla esteitä rakastavaisten tielle, nykypäivinä näitä esteitä on yhä vaikeampi löytää”, pohtii Valtonen.
Hän loi lähtökohtaisesti mahdollisimman epätasaisen ja mahdottoman rakkauden, josta sitten yritti rakentaa niin tasavertaisen suhteen kuin psykologisesti oli kuviteltavissa.
Romaani ei ole kuitenkaan pelkkä rakkaustarina, vaan se ”suorastaan tukehtuu intertextuaalisiin viittauksiin”, viittaamalla peräti hyperaktiivisesti ja kaikin mahdollisin keinoin kaikkeen aiempaan ja olemassa olevaan kirjallisuuteen ja lukuisiin elokuviin. Kirja vaatinee toistakin lukukertaa ja löytöretkeä, mutta kirjallisuutta harrastavalle jo ensimmäinen nopea lukukerta on ahaa-elämyksiä täynnä. Kun opettajakollega varoittaa ”Nabokov hymyilee jossain”, mieleen muistuu sekä Lolita, että Woody Allenin elokuva Manhattan, jossa samaista lausetta lausutaan ja jonka hengenheimolainen tämä romaani on myös henkisesti kypsän nuoren tytön ja hänen rinnallaan aikuiseksi kypsyvän iäkkäämmän miehen tarinan kautta. Romaanin päähenkilöiden nimet, Juhani ja Marianne puolestaan viittaavat Bergmanin elokuvaan Kohtauksia eräästä avioliitosta.
Romaanin herkullinen sivuhenkilö on harmaatakkinen mies, elokuvallinen keino ilmaista päähenkilön päänsisäisiä tunnetiloja ja ajatuksia silloin, kun kirjailija haluaa ilmaista niitä muutoin kuin kaikentietävän kertojan, suoran toiminnan tai dialogin avulla.
Siipien kantamien jälkeen Valtosen pieni, mutta uskollinen lukijakunta joutui odottamaan seuraavaa romaania seitsemän vuotta. Odotus palkittiin suurella romaanilla – suurella sanan kummassakin merkityksessä. He eivät tiedä mitä tekevät on monia teemoja käsittelevä, moniin suuntiin rönsyilevä ja haarautuva tiiliskiviromaani, jonka fyysistä kokoa on lukijoiden keskuudessa hieman aristeltu ja pelätty. Vaan miksi? Eikö hyvään romaanin uppoudu niin täysivaltaisesti, ettei soisi sen päättyvän?
Valtonen kertoo suuren koon olleen tahallinen riskinotto, sillä ”mitä pitempään kirja jatkuu, sitä enempää lukija alkaa siltä vaatia”. Valtosen kertoman mukaan amerikkalainen romaanikirjailija Elizabeth Gilbert kertoo baseball-pelaajasta, joka osoittaa mailallaan katsomon yli ilmoittaen lennättävänsä pallon ulos stadionista. ”Kun kirjoittaa ison romaanin, on se samanlainen: aion lyödä täysillä ja jos se osuu, se menee todella pitkälle, mutta jos ei osu, se huti näyttää todella nololta”.
He eivät tiedä mitä tekevät ei ole huti. Finlandia-palkintojuhlassa sitä luonnehdittiin kauan odotetuksi uuden suomalaisen sukupolven aikalaisromaaniksi.
Romaanin tärkeimpiä teemoja on kommunikaatiovaikeudet, niin yksityisellä kuin yhteiskunnallisellakin sektorilla, puhumattomuus tai toisen ohi puhuminen, keskustelun, väittelyn ja argumentoinnin kyvyn puute tai konfliktit. ”Keskustelujen lähtökohtana ei ole kuuntelu ja yhdistävien tekijöiden etsiminen, vaan oman egon pönkittäminen ja se, miten voisi satuttaa toista eniten saadakseen hänet uskomaan omaan totuuteensa”, harmittelee Valtonen.
Kritiikki kohdistuu myös tiedonvälitykseen: ”kuka päättää, mikä tieto tai uutinen on keskustelun arvoinen, kenen näkökulma on arvokas ja keneltä ei kysytä?” Esimerkiksi tarinan eläinten oikeuksia koskevassa keskustelussa: mitkä ovat ne intressit ja tietyt tahot, jotka vaikuttavat siihen, mitkä näkökulmat painottuvat keskustelussa? ”Mihin tahansa asiaan perehtyy syvällisemmin, osoittautuu se paljon monimutkaisemmaksi kuin olisi etukäteen arvioinut. Totuuksia on melkein yhtä paljon kuin näkökulmia ja totuus riippuu argumentoinnista. Tutkiessaan perusteellisemmin yksinkertaista totuutta, johon uskoi, vaikka sen huomaisi edelleenkin uskomisen arvoiseksi, huomaa myös sen, että perusteet ovat aivan toisenlaisia kuin mitä aiemmin arveli ja yksityiskohdat ovat niin tärkeitä ja ratkaisevia, että niihin kaikkiin on mahdotonta perehtyä”, pohtii kirjailija ja kehuu saaneensa kimmokkeen aiheeseensa Will Potterin kirjasta Green is the new red.
Valtosen romaani yhdistää kutkuttavalla ja mieleenpainuvalla tavalla amerikkalaistyyppisen vetävän kerronnan ja pinnan alla yhteennivoutuvat suuret filosofiset aiheet. Se on pohjimmiltaan kuitenkin ihmissuhderomaani, ihmisten väliset ongelmat ja ratkaisut ovat kirjailijalle niitä kaiken tärkeimpiä ja ne luovat lihaa ja elämää ajatusten luiden päälle.
Tarina tapahtuu nykypäivää hyvin paljon muistuttavassa lähitulevaisuudessa, takaumat puolestaan ’90-luvulla. Suomalainen Alina ja hänen amerikanjuutalainen miehensä Joe asettuvat Suomeen, mutta eroavat pian poikansa Samuelin syntymän jälkeen, kun Joe ei löydä työtä, eikä pysty kotiutumaan sympaattisuudessaankin oudoksi kokemaansa, oivaltavan satiirisesti kuvattuun maahan. Nykyhetkessä kummallakin on uusperhe ja työ, Joe on erään yhdysvaltalaisen yliopiston aivotutkija, joka joutuu vastakkain tutkimuslaitoksensa eläinkokeita vastustavien radikalisoituneiden aktivistien kanssa. Nuoreksi mieheksi varttunut Samuel puolestaan lähtee Yhdysvaltoihin selvittämään välinsä tuntemattomaksi jääneeseen isäänsä. Lähes arkinen kuvio ja äärettömästi draaman aineksia! Ja näistä aineksista Jussi Valtonen luo kirjallisen maailman, josta riittäisi hyvin vaikka kolmeksi romaaniksi.
Romaanin kaikki henkilöt ovat tahollaan sympaattisia ja hyvää tarkoittavia. Valtonen kertoo havainneensa, että valtavan suuri osa ihmisistä pyrkii olemaan vahingoittamatta muita, omaksuen hyviä tarkoitusperiä. Miten hyvät aikeet kääntyvät niin usein ja helposti päälaelleen?
Erään selityksen tarjoaa kirjan alussa toimittaja, joka kommentoi itärannikon kaskaiden invaasiota: ”Kaikki onnettomuudet johtuvat siitä, että ihmiset ajautuvat paniikkiin, sulkevat silmänsä ja törmäilevät, kolaroivat autoillaan, haavoittuvat ja vahingoittavat muita. Jos he pysyisivät rauhallisina, mitään pahaa ei tapahtuisi.” Joukkopsykologia on osoittanut, kuinka tyypillisesti ihmiset alkavat tehdä ryhmässä samoja asioita, vaikka yksilöinä toimisivatkin eri tavalla: ryhmässä myös ”tyhmyys kertautuu” helposti ja rynnätään samaan väärään suuntaan.
Totuuden erästä ulottuvuutta, tiedonsaantia ja sen ongelmia Valtonen tarkastelee romaanissaan kuvitellun, mutta ajatusmaailmaamme pelottavan lähellä olevan, kännykän vaikutusaluetta laajentavan ns. kokemuslaitteen kautta. Tämä kokemuslaite on nimeltään iAm, viitaten Raamatulliseen Jumalan olemukseen. Kuten karismaattisen saarnaajan elkeitä omaksunut markkinointi-ihminen julistaa, iAm poistaa jopa käyttäjänsä yksinäisyyden.
Valtonen kertoo keskustelleensa usein digitaalista viestintää tutkivan ystävänsä kanssa siitä, että kaikki mikä tekee samat asiat nopeammin ja vaivattomammin, hyväksytään lähtökohtaisesti ja itsestäänselvästi edistysaskeleeksi, eikä sen hyötyjä ja haittoja pohdita. iAm-kokemuslaite on tietyiltä ominaisuuksiltaan todellisuutta jo nyt: romaanissa se manipuloi käyttäjänsä aivoja, luo sisältöjä suoraan ihmisen aivokuoreen tutkimalla hänen aiemmin käyttämiä sisältöjä, reagoiden haettuun bittivirtaan ja lisäten sen perusteella uutta sisältöä, tietoa, totuuksia.
”Ei osattu vielä ratkaista, miten sovitettaisiin yhteen internetin hyvät puolet: tiedonsaannin helppouden ja samalla tavalla ajattelevien ihmisten kokoamisen ja toisaalta haittapuolet: että ihmiset lyövät toisiaan netin suojissa. Mielenkiintoista, miten internetissä on paljon helpompi hakea omaan maailmankuvaan sopivaa informaatiota kuin törmätä omia näkökantoja laajentaviin, monimutkaisiin informaatioihin, helpompaa on pönkittää omia uskomuksiaan kuin ajautua niistä kauemmas kohti muita totuuksia”, pohtii Valtonen.
Romaanin erästä juonenhaaraa edustavasta aiheesta, koe-eläinten oikeuksista Valtonen ei ollut ollut aiemmin erityisen kiinnostunut, vaikkakin neuropsykologian opiskelijana tutkimuksen perusteet olivat tuttuja, mutta tutkimusten eettisiin puoliin hän törmäsi vasta tämän kirjoitusprojektin myötä. Hän jännitti alussa aiheen valintaa, mutta havaitsi pian, ”miten monet eri alojen eettiset aiheet muistuttavat toisiaan siinä mielessä, että niiden käsittelyyn liittyy samoja kuuntelemisen ja keskustelemisen vaikeuksia ja sellaisia isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten kuka saa määritellä kielen ja sävyn, jolla niistä puhutaan tai päättää, kenen faktat on oikeat.” ”Monessa excel-taulukossa näyttää olevan objektiivisilta vaikuttavia numeroita, mutta niitä olisi voinut laittaa myös toisella tavalla”, tuumii Valtonen. Yhtenä ongelmana on myös tieteellisten tutkimustulosten verraten huono saatavuus suuren yleisön kannalta: ”verovaroin kustannettuihin tutkimustuloksiin pitäisi veronmaksajien voida päästä käsiksi ilmaiseksi. Nykyisin ilmaiseksi saatavilla olevan tiedon oikeellisuutta on vaikea vertailla ja todeta.”
Pelottavan ajankohtaiselta tuntuu romaanin kohtaus, jossa Alina hakee lohtua verkosta kirkon keskustelusivuilta, mutta törmää vain aggressiiviseen vihapuheeseen. Hänen tiedustellessaan asiaa kirkon työntekijältä, vastaus on: ”Jos me poistaisimme nämä törkyviestit ja loukkaukset, niitä tulisi tuhatmäärin lisää ja taas lisää, niitä kirjoittavat ihmiset aktivoituvat kun viestit poistetaan.” Ja vielä pelottavammalta tuntuu nähdä, miten huomaamatta itse Alinakin joutuu mukaan samaan tappeluun.
Romaanin pitkitetty, takaumien hidastama, silti sykkeen nostattavan dramaattinen loppu on monien roskiin heitettyjen versioiden, vääriltä tuntuneiden loppuhuipentumien ja jopa kirjan julkaisuajankohdan siirtämistä vaativien kokeilujen synnyttämä, poikkeuksellisen intensiivinen ja tasapainoinen tulos. ”Liian monia asioita piti käsitellä ja avata ja saada ratkaistuksi, piti löytää tasapaino omaa elämää elämään ja rönsyilemään pyrkivien hahmojen ja hallittua draaman kaarta kirjoittamaan aikovan oman tahdon välillä”, selittää Valtonen. ”Siihen ne vuodet kuluivat!”
Suunnitelmissa Jussi Valtosella on seuraavaksi väitöskirja (tämän jutun kirjoittamisen aikaan jo tarkastettu) ja sitten toivottavasti lyhyempi väli ennen seuraavaa romaania.
Tätä Iiriksen Braille-salissa järjestettyä iltaa lukijamme eivät pääse kuuntelemaan netissä, joten romaanit puhukoot puolestaan!