Pääkirjoitus – Eija-Liisa Markkula
Lupasin selailla Kajastuksen vuosikirjoja, joita Näkövammaisten Kulttuuripalvelun arkistossa onkin pitkät rivit, periaatteessa kirja joka vuodelta, siihenhän on sidottu kyseisen vuoden kaikki lehden numerot. Jokunen kirja on joutunut teille tietymättömille. Mitähän lehden perustaja Anna Friman sanoisi, jos nyt nuo rivit näkisi! Vai olisiko mykkänä ihastuksesta katsellessaan kulttuurilehdeksi etabloitunutta nyky-Kajastusta! Otin tarkempaan tarkasteluun kunkin vuosikymmenen puolivälin vuosikirjan lukuun ottamatta viime vuotta, siis kahdeksan kirjaa, joista ei ole vaikea löytää suuntauksia ja ajan kehitystä. Pahoittelen heti sitä, että tässä tekstissä väkisinkin vilisee vuosilukuja ja muita numeroita.
Varjojen mailta –lehden nimi vaihtui Kajastukseksi vuonna 1955. Nimikilpailu sai suuren suosion niin, että voittanutta nimeäkin ehdotti kolme henkilöä. Arpa ratkaisi 5000 markan palkinnon Helmi Heinille Hiekkanummelta. Nimen vaihdos katsottiin tarpeelliseksi siksi, että entisen nimen taivuttaminen oli vaikeaa, melkein aina oli lisättävä sana ”lehti” selkeyden säilyttämiseksi. Edellisellä vuosikymmenellä lehdessä oli ollut vielä ruotsinkielinen liite pari kertaa vuodessa, mutta 50-luvulla se oli jo jäänyt pois.
Kajastus oli kukkeimmillaan Oskari Lehtivaaran päätoimittajuuden aikana. Hänen aloittaessaan vuonna 1952 tilauksia oli noin 1000 – kuten on nykyäänkin – mutta 70-luvulle tultaessa lukumäärä oli noussut noin 25 000:een. Menestys johtui tiiviistä ja hyvin toimivasta asiamiesverkostosta, jonka ansiosta 70-luvun joulu-Kajastuksissa saattoi olla jopa 28 sivua pelkkiä maksettuja joulutervehdyksiä! Kuka tahansa sai kaksi kiloa kahvia hankkimalla viisi lehden tilausta, viisi kiloa kymmenestä tilauksesta.
Selkeästi on huomattavissa, että 30- ja 40-luvuilla lehdessä oli paljon suuria tunnelatauksia huokuvia ja pateettista luonnonkuvausta tai uskonnollisuutta ilmaisevia runoja ja kertomuksia. Noilla vuosikymmenillä kuvitusta ei juuri ollut. Useimmiten kuvat olivat mainoksissa. Tultaessa 60-luvulle runoja oli harvoin, suorasanaiset tekstit olivat asia-artikkeleita, joihin liittyvää kuvitusta oli jo melkoisen paljon, värikuvat alkoivat vallata alaa. Vuoden -65 joulunumerossa oli ensimmäinen monivärikansi, kuvassa talvinen Senaatintori. Sisällysluetteloita ei ollut ennen 70-lukua, ja tekstien kirjoittajien nimet ilmestyivät lopulta kaikkiin teksteihin vasta tämän vuosituhannen puolella. Runoihin puolestaan palattiin 2000-luvulla siten, että kesäisin julkaistiin runoliite, vuoden 2005 lehdessä liite oli jopa kymmensivuinen.
Usein päätoimittajan vaihtuessa alettiin henkilökuvasarja, yleensä näkövammaisliikkeen senhetkisistä keulahahmoista. Kuitenkin muutaman esittelyn jälkeen sarja ryytyi ja unohdettiin. Pisimmäksi sarjaksi muodostuivat Oskari Lehtivaaran pääkirjoitukset, joissa kussakin keskityttiin yhden henkilön esittelyyn, otsikkona kyseisen henkilön nimi.
Muita sarjoja ja jatkokertomuksia lehdissä oli monenlaisia. Vanhin oli Aatos Suvituulen romanttinen jatkokertomus ”Tulessa kulta puhdistuu”. Unto Karri kertoi Onnelan historiaa sarjassaan ”Vanhan huvilan tarinoita. Tyyne Lehtonen kuului alusta lähtien lehden vakituisiin kirjoittajiin nimimerkillä, tai kuten silloin sanottiin salanimellä, Illakko, jonka päiväkirjamerkintöjä seurattiin 40 vuotta! Tämän päivän palstoilla reilut 20 vuotta on ollut Vinokas ja ensi vuonna 20 täyttyy myös Timo Kokkilan sarjakuvalle Mauri ja Mustis.
Nykyään Kajastus tekee vaikuttamistyötä kulttuurin kautta, mutta alkuaikoina ja vielä 2000-luvulle tultaessa lehdessä oli artikkeleita näkövammaisjärjestöjen kokouksista – jopa äänestystuloksineen – annetuista lausunnoista ja tehdyistä anomuksista, samoin kuin tehdyistä läpimurroista ja saavutetuista eduista. 1935 kerrotaan ensimmäisestä julkisesta avustuksesta sokeille; 250 markan suuruisesta ”sokeusrahasta”, jonka valtio myönsi 800 sokealle. Opaskoirien saanti näkövammaisille pitkittyi sotasokeiden tultua väliin tärkeämpänä ryhmänä. Keskusliiton puheenjohtaja Einar Juvonen kirjoittaa asiasta v. -45. Kuntoutusta, vanhusten ja järjestöasioita yleensäkin käsitellään eniten 80-luvun lehdissä. Mukana on paljon sekä pohjoismaista että kansainvälistä raportointia.
Mikään asia ei ole yhdistänyt järjestöjä sen tiiviimmin kuin kaikkia näkövammaisia koskevien uusien apuvälineiden saanti. Vuonna 1975 kerrotaan kaikkien näkövammaisjärjestöjen toimihenkilöineen anoneen yhdessä silmälääkäreiden kanssa sosiaalihallitukselta ja Kansaneläkelaitokselta Optagon-lukulaitetta ja suljetun piirin televisiota näkövammaisten käyttöön. Daisy-soitin on jokaiselle näkövammaiselle tutuin viime vuosikymmenen aikana tulleista laitteista. Monenlaisia välineitä on kehitetty, mutta joskus aikaa on kulunut paljon tulosta syntymättä. Tästä on esimerkkinä Lontoossa 40-luvulla kehitetty 4,5 kilon painoinen, kuulokkeilla varustettu radiosuunnin sokean liikkumisen helpottamiseksi. Vuoden 1965 Kajastuksessa kerrotaan, että laite saatiin keskusliittoon kokeiltavaksi, onneksi huomattavasti keveämpänä. Tutka-ajatustahan on yritetty kehittää liikkumisen avuksi jälleen aivan viime aikoina.
Kajastuksen omin alue tällä hetkellä ovat kirjallisuus ja taide, kulttuuri kaikkinensa. Kirjailijavierailuista on kirjoitettu kautta vuosien. F. E. Sillanpää on varmaan ainoa kirjastossamme vieraillut nobelisti, vuonna 1955 hän vieraili Sokeain koulussa ja samalla kirjastossa. Tapana oli kutsua kuuluisa vieras kirjastoon Lainanpäivänä. Esimerkiksi vuonna 1995 vieraina olivat Eeva Joenpelto ja Tellervo Koivisto. Äänikirjan täyttäessä 50 vuotta oltiin jo Iiriksessä ja juhlapuhujana oli Matti Ranin.
Ateneumissa järjestettiin ensimmäinen näkövammaisille suunnattu näyttely vuonna 1995 otsikolla ”Kertovat kuvat”, jossa tekstit olivat pistekirjoituksella ja äänitteet kaseteilla. Lisäksi museo oli kehittänyt henkilökunnalleen opastuskoulutuksen näkövammaisten asiakkaiden kohtaamiseen. Museolle luovutettiin kiitoksena kunniakirja saman vuoden Sokeain viikolla.
Ulkomailta kuului joskus kummia; vuonna 1945 kerrottiin yhdysvaltalaiseen erikoissairaalaan perustetusta silmäpankista sarveiskalvoleikkausten tueksi. Samana vuonna oli juttu unkarilaisesta taitavasta silmäkirurgista, jolla oli ”poikkeuksellisen kevyt käsi”. Paitsi kirurgi, mies oli myös ruhtinas ja nyt jo ehkä julistettu pyhimykseksi – sitä ainakin tuolloin yritettiin. Wienissä oli vuoden 1965 lehden mukaan erityisesti näkövammaisille tarkoitettu puisto, Blindengarten, jossa oli myös eläimiä, esimerkiksi aaseja. Erityisesti oli ajateltu tuoksujen tärkeyttä sokeille, kaikkea sai koskea ja alueesta oli useita kohokarttoja. Vuonna-75 Kajastuksessa raportoidaan Moskovan sokeain kirjastossa olleen 60 työntekijää, lisäksi kirjaston erillisiä toimintapisteitä olivat metodologinen osasto ja fonoteekki, joka välitti äänitteitä, musiikkia ja nuotteja.
Ulkomaan kuulumisia käännettiin ja kopioitiin suoraan tekijänoikeuksista piittaamatta, useimmiten tietenkin ruotsalaisista näkövammaisten julkaisuista. Pakko on vielä ottaa eräs erikoinen 60-luvun artikkeli, jossa aiheena on suurriistan ja villipetojen metsästys. Kirjoittaja keskittyy kaatolupien ja tappojen hintoihin; Esimerkiksi elefantin kaatolupa maksoi 250 markkaa ja tappamisesta sai 5000 markkaa! Ihmettelenpä, mihin lehteen juttu oli tarkoitettu!
Hauskoja kilpailuja lehdessä on järjestetty kautta sen historian. Jonkinlainen kirjoituskilpailu on järjestetty melkein vuosittain. Suvaitsevaisuuden vuodeksi nimettynä vuonna -95 kirjoituskilpailuun osallistui ennätykselliset 67 kirjoittajaa. Samana vuonna oli myös logon tai vastaavan suunnittelukilpailu, jolla haettiin sopivaa kuviota yhdistyksen liikelahjoiksi tarkoitettuihin solmioihin ja huiveihin, palkintona 1500 markkaa. Vuonna -55 otettiin tavaksi julkaista joka lehdessä kilpatehtävä ”Illan ratoksi”; ristikoita, sanastollisia tehtäviä jne. Näitä aiomme julkaista uusintana vielä tänä vuonna.
Kajastuksen vuosikirjat ovat siinä määrin mukaansatempaavaa ja monitahoista luettavaa, että otin yhteyttä Celia – Näkövammaisten kirjastoon esittäen niiden tuottamista äänikirjoiksi Celian kokoelmiin. Näin saisimme tallennettua valtavan määrän näkövammaisten kulttuurihistoriaa Suomessa. Odottelemme vastausta, myönteistä tietenkin näin juhlavuotemme merkeissä!
Kaunista kulttuurikesää teille, rakkaat lukijat!
Omenapuiden kukkiessa 2016
Eija-Liisa Markkula
päätoimittaja