LIUKUPORTAISSA

OPASKOIRA PEKKO
MARIANNE TENHAMI

Viime lehdessä päivittelin monia tietöitä, jotka täällä kotikaupunginosassamme hankaloittavat liikkumistamme. Niin ne tekevät vieläkin, mutta onneksi saimme kuitenkin Opaskoirakoululta apuja ja kouluttaja kävi katsomassa kauheita tietöitä ja varmistamassa, että emäntäni oli opettanut kiertotiet minulle oikein.

Olemme saaneet Opaskoirakoululta apua myös toiseen, Suomessa ihan uuteen juttuun: liukuporrasopastamiseen. Nyt te ihmiset tietysti kauhistelette, että eihän koira voi liukuportaisiin mennä! Sehän on vaarallista, kun kynnet, tassut ja karvat jäävät portaiden väliin. Näin ei ole. Amerikassa opaskoirat ovat jo vuosikymmeniä opastaneet käyttäjiään liukuportaissa ja monta vuotta myös useissa muissa Euroopan maissa kollegani ovat liukuportaissa opastaneet. Nyt vihdoin täällä meilläkin.

Yhtenä ihan tavallisena aurinkoisena syysaamuna lähdimme taksilla jonnekin. Rakastan autoja ja minusta on tosi kivaa aina matkustaa niillä jonnekin emäntäni kanssa. Ajoimme jonnekin, jota emäntäni kutsui studioksi. Opastin hänet tottuneesti sisään vieraaseen paikkaan ja jäin makoilemaan hänen jalkoihinsa. Suureksi hämmästyksekseni paikalle saapui pian Opaskoirakoululta ja koirilta tuoksuva ihminen, jonka mukaan minun olisi pitänyt lähteä. No, enhän minä lähtenyt, vaan halusin jäädä emäntäni kanssa.

”Mene vain, Pekko, Sarin kanssa! Se opettaa sulle kivoja juttuja!” kannusti emäntäni ja niin oli lähdettävä. Ihan kiva se kouluttaja oli. Teimme ensin tutustumislenkin ja sitten menimme kauppakeskukseen. Niihin olin emäntäni kanssa tottunut, koska hän on kova shoppailemaan. Mutta sitten se kouluttaja vei minut sellaisen hurisevan, liikkuvan härvelin eteen, jonne oma kouluttajani ja emäntäni ovat minua aina kieltäneet menemästä. Tosin siinä härvelissä ei ollut portaita, vaan se oli ikään kuin liukuhihna, mutta sinne minun olisi pitänyt hypätä. Epäröin vähän, mutta lähdin sitten tuon uuden kouluttajan mukaan. Tulin pois liukuhihnalta sujuvasti ja huomasin kouluttajan olevan tyytyväinen. Sitten se vei minut liukuportaiden eteen ja niihin menin, koska tällaisena putkiaivouroksena ajattelin, että kai näihinkin samalla logiikalla mennään. Poistulokohtaa en heti keksinyt, vaan kouluttajan oli nostettava minua kevyesti valjaista.

”Hyvin meni. Poistulossa on vielä ongelmia”, hän raportoi emännälleni. Ja ei kuin taas kouluttajan kanssa vielä toisena päivänä harjoittelemaan! Nyt aloin selkeästi keksiä, milloin liukuportaista lähdetään pois. Lopullisen ahaa-elämyksen sain kuitenkin vasta kolmantena päivänä emäntäni liittyessä joukkoomme. Kävelimme tutun reitin tietöitä kierrellen naapurikaupunginosamme metroasemalle ja siellä ne taas olivat.
”Etsi liuku alas”, käski emäntäni minua ja niin teinkin. Hän ja kouluttaja kehuivat minua, mutta emäntäni jätti minut kouluttajan kanssa kahdestaan ja lähti itse toikkaroimaan valkoisen kepin kanssa liukuportaisiin. Pitihän minun asiasta protestoida ja vinguin hänen peräänsä kouluttajan rauhoitellessa minua. Vaistosin emäntäni jännityksen, mutta liukuportaisiin me menimme, hän ja minä, ihan kahdestaan kouluttajan seuratessa meitä, antaessa ohjeita ja kannustaessa. Niiden ensimmäisten liukuportaiden jälkeen kaikki sujui hienosti ja menimme sen päivän aikana monet liukuportaat sekä siellä metroasemalla että seuraavalla metroasemalla olevassa kauppakeskuksessa. Emäntäni oli niin onnellinen ja minä olin onnellinen, kun hän kehui minua ja häntäni heilui. Keksin myös hänen kanssaan kohdan, milloin liukuportaista tullaan pois.
”Se koki ahaaelämyksen”, totesi kouluttaja hymyillen.

Opaskoirakoulun liikkumistaidonohjaaja tuli vielä kertaamaan emäntäni ja minun kanssa muutamia reittejä, jotka olivat muuttuneet, kun emme menneetkään enää hissillä vaan liukuportaita. Hän antoi emännälleni kuulo- ja tuntomaamerkkejä ja kaikki sujui hyvin – aina siihen asti, kunnes lähdimme ihan kahdestaan liukuportaisiin. Ne olivat ne samat metroaseman liukuportaat, joita olimme ihan ensin harjoitelleet.
”Etsi liuku alas”, emäntäni käski. Etsin vahingossa väärään suuntaan menevät liukuportaat ja emäntäni todettua sen hän antoi minulle korjaavan käskyn, mutta heti paikalla oli joukko avuliaita aatuja ja almoja neuvomassa, sähläämässä ja häiritsemässä keskittymistämme. On tosi kiva, että ihmiset yrittävät auttaa meitä, mutta joskus heidän pitäisi uskoa sanoja ”kiitos, me pärjäämme” tai ”ei kiitos”. Kun olimme päässeet ylimääräisistä sählääjistä ja tuijottajista eroon, kaikki sujui hienosti.

Nyt minä poika opastan jo hienosti liukuportaissa, enkä enää tarjoa hissejä tutuissa paikoissa. Onneksi meidän ei enää tarvitse etsiä niitä haisevia, likaisia, hitaita hissejä monen mutkan takaa. Kotimetroasemallamme Ruoholahdessa järjestyksenvalvojat ovat vain liian innokkaita estämään meitä menemään liukuportaisiin.
”Ei koiran kanssa saa mennä liukuportaisiin”, he sanovat emännälleni ja käyvät seisomaan eteeni estäen minua tekemästä työtäni ja etsimästä liukuportaita. Emäntäni on jo ainakin miljoona kertaa sanonut heille, että opaskoiran kanssa saa mennä liukuportaisiin, tämä on uusi juttu, ottakaa tarvittaessa yhteys Opaskoirakoululle. Toivottavasti he oppivat joskus. Onneksi kollegat Sörnäisten metroasemalla ovat fiksumpia.
”Menettekö te hissillä vai liukuportaita?” he kysyvät emännältäni ja emäntäni vastatessa että liukuportaita, he vain sanovat että selvä ja antavat meidän hymyillen jatkaa matkaamme.