VINOKAS
Sokea mies Vinokas kulki ystävänsä kanssa markkinoilla. Markkinat olivat valtavat. Siellä oli omat käytävänsä puutuotteille, vaatteille, ruoalle, kukille, koruille, antiikille ja niin edelleen. Vinokas sanoi ystävälleen: – Voisimmeko mennä katsomaan antiikkia. Ystävä vilkaisi karttaa ja he jatkoivat matkaa. Kulkeminen tyssäsi. Vinokkaan repusta sojottavat kaksi kävelykeppiä tarttuivat myyntikojujen matalalle viritettyihin katoksiin. Kävelykeppien kahvat oli veistetty lohikäärmeen muotoon.
Antiikkiosastolla oli hämärää. Siellä oli katto pään päällä. Useimmat myymälät oli suojattu näyteikkunoilla. Heti huomasi, tyyriimpi paikka. Ensimmäisen myymälän kauppias tuli esittelemään heille samuraimiekkoja. Kauppias näytti miekkaa, Vinokas tutki. Työnsi takaisin kauppiaalle. Aitoudesta ja vanhuudesta oli mahdoton olla varma. Kauppias painoi Vinokkaan käteen erilaisen miekan. Vinokas tutki. Ja palautti. Miekat pienenivät pienenemistään. Lopulta Vinokkaan kädessä oli samuraimiekka joka oli tarkoitettu paperiveitseksi. Terä oli liian pehmeä. Kuin oluttölkin peltiä. He jatkoivat matkaa.
Seuraavassa kojussa, jonka eteen he pysähtyivät, esiteltiin kuvioituja rasioita. Rasioiden näyttävyydestä sai vielä vähemmän tolkkua kuin miekoista. Taidokkaasti käsin maalattuja kukkia kannessa. Niin varmaan. Vinokas tunnusteli rasiaa, antoi takaisin kauppiaalle ja kiitti. Kauppias painoi hänen käteensä uuden rasian. Lopulta Vinokkaan kämmenellä oli pienen pieni rasia. – Se ei ole kallis, vaikka on todella vanha, kauppias sanoi. Vinokas avasi rasian. Sisällä reunoja kiersi muovista valmistettu suoja.
He jatkoivat matkaa. Seuraavassa myymälässä kauppias esitteli oopiumipiippua ja lasipalloa. Lasipallo tuntui viileältä ja jännittävältä. Ystävä kertoi, että kiinalaisissa uuden vuoden juhlissa ihmiset kantavat suurta lohikäärmettä ja suurta käärmettä ja lopuksi lohikäärme nappaa lasipallon suuhunsa. Kiinnostavaa, mutta Vinokas ei kyennyt millään hahmottamaan voisiko hänen kädessään oleva lasipallo olla oikeasti vanha ja viipynyt joskus lohikäärmeen suussa.
Kauppias nosti vitriinistä seuraavan esineen. Bambusta valmistettu ostoskori. Suomalaisen lankalaatikon mallinen. Rottingista tehtyyn ostoskoriin verrattuna viisi kertaa pienempi. Nätti. – Mikä on hinta? Ystävä tulkkasi kysymyksen kauppiaalle. Iäkäs kauppias ja hänen vaimonsa eivät puhuneet lainkaan englantia. Ystävä mainitsi hinnan. Vinokas laski korin pöydälle ja puisteli päätään.
Kauppias kaivoi vitriinistä seuraavan esineen ja painoi varovasti Vinokkaan kättä vasten. Vinokas tarttui esinettä pohjasta ja alkoi pehmeästi sormeilla. Esineessä oli rautainen jalusta, josta nousi spiraali joka kannatteli siivekästä olentoa, jonka selässä oli lasipallo. Lasipallon ympärillä oli rautavanne. – Se on kello, ystävä sanoi. – Erikoinen kello, Vinokas vastasi. – Kotkan selässä olevan lasipallon sisällä on taskukello. – Onko tämä vanha? – Kellon näytössä lukee Omega, Switzerland, 1881. Vinokas käänteli ja punnitsi kelloa. Kauppias toi hänelle tuolin. Tai ei oikeastaan tuolia, vaan pienen jakkaran. Vinokas kyyristyi istumaan.
Kello oli mielenkiintoinen. Nokkansa sivulle kääntäneen kotkan rautaiset siivet halkoivat näyttävästi ilmaa. Kotkan selässä kulkeva nauriin kätkevä lasipallo oli linnun kokoon nähden suuri. Oikea kotka tuskin jaksaisi sellaista kantaa. Aika lentää. Aika on raskas. Symboliikkaa. Katsoiko kotka sivulleen, koska etsi apua, koska taakka oli niin painava. Vai tarkkailiko ympäristöään, jotta kukaan ei pääsisi yllättämään ja varastaisi lasipalloa. Varastaisi aikaa. Myös veistoksen jalusta oli hienosti valmistettu. Ohut spiraali joka nosti kotkan ilmaan oli tuettu pienillä niiteillä. Kello oli vuodelta 1881. Voisi olla art nouveauta. Romanttista ja mahtipontista kuin New Yorkin vanhimmat pilvenpiirtäjät.
– Mitä tämä maksaa? Vinokas kysyi. Ystävä jutteli omistajapariskunnan kanssa. – 5000, hän vastasi. Hinta oli korkea. Esine oli upea. – 2500, Vinokas sanoi. – Ei mahdollista. Viimeinen hinta 4300, ystävä tulkkasi. – Mistä kauppias on hankkinut tämän? – Kiinalainen kulkukauppias tuli hänen liikkeeseensä. Kiinalaisella oli matkalaukku täynnä vanhoja tavaroita. Kiinalainen arveli että ei saisi kelloa kaupaksi Kiinassa. Hän halusi vaihtaa kellon amulettiin. – Onko kellossa virheitä? Ystävä tutki. – Siivessä on pieni reikä. Sitä on paikattu erivärisellä metallilla. Ja, lintua jalustassa pitävät kaksi ruuvia. toinen niistä on kirkkaamman värinen. – Toinen ruuvi on uudempi, Vinokas mietti. Kello on aidosti vanha. Se on monimutkainen kuin mikä ja jos sitä on vähän paikkailtu ja korjailtu, ei voi olla vastikään valmistettu sarjatuotantokopio. – 3500, Vinokas sanoi. – 4000, ystävä tulkkasi. Olkoon menneeksi. Kello tulee olemaan kirjahyllyni vanhin ja kaunein esine.
Vinokas kaivoi rahat taskustaan. Hän kiitteli. Hän kätteli omistajan ja vaimon. Hän pyysi ystäväänsä ottamaan valokuvan omistajasta, tämän vaimosta ja itsestään. Mukavia ihmisiä. Sitten hän ja ystävä päättivät mennä syömään. Ruoka oli erinomaista. Kaikki näillä markkinoilla vaikutti erinomaiselta. Vinokas oli löytänyt aidon antiikkiesineen. Ehkä uniikkikappaleen. Kotkakelloja ei voi maailmassa enää montaa ehjänä olla. Luultavasti taitava koruseppä oli kaksi vuosisataa sitten liittänyt ylhäisen asiakkaan pyynnöstä yhteen art nouveau -kotkan ja lasipallon kelloineen.
Vinokas ja ystävä lähtivät valumaan ulos markkinoilta. Ystävä pysähtyi. – Tässä hän sanoi. – Tässä on samanlainen kotkakello. – Onko tämä antiikkikauppa? – Ei, kauppiaalla on salkun kokoinen myyntipöytä. Hän myy aurinkolaseja. – Paljonko kello maksaa? – 3500. – Onko siipeä paikattu, onko toinen ruuvi uusi? – Kyllä. Kuin sinun kellossa. Aika teki äkkijarrutuksen. Aika romahti Vinokkaan nieluun. Tietenkään täkäläisellä kauppiaalla ei voi olla aitoa 150 vuotta vanhaa, eurooppalaista veistoskelloa. Kello on arvoton. Minä olen arvoton. – Mennään käymään sen kauppiaan luona. -Miksi? – Palautan kellon. – Ei onnistu täällä. Kun kaupat on tehty ja rahat annettu, et pysty perumaan. – Omistaja ei puhunut totta. Huijasi mua. – Ei me voida varmasti tietää kiinalaisesta kulkukauppiaasta. Ei voida varmasti tietää, Vinokas mietti. – Katso, täällä on krokotiilin nahasta valmistettu stetson, ystävä sanoi. He jatkoivat kiertelemistä. Vinokas ei saanut kellohuiputusta mielestään. – Vie mut kauppiaan kojulle. – Hän soittaa poliisit paikalle. – Minähän tässä uhri olen. -Sinä olet rikas turisti. Hän asuu täällä. Toivotonta, Vinokas mietti. -Katso, täällä on hedelmän muotoon veistettyjä saippuoita. He jatkoivat kävelemistä.
Vinokas ei saanut kellokauppaa mielestään. – Nyt viet mut sinne kauppiaan luo. – Osaatko varmasti käyttäytyä. – Osaan. – Et ala huutamaan. – En ala. He vaelsivat antiikkikujalle ja löysivät kauppiaan.
Heti kun Vinokas astui myymälään, kauppias sanoi selvällä englannin kielellä: – Sinä haluat palauttaa kellon. – Kyllä. – Tuhlasin paljon aikaa kauppaa tehdessä. Saat takaisin 3000. – 3500 on parempi. – 3000. Minun ei tarvitsisi maksaa mitään. – Mutta kello ei ole aito. Myyjä ei sanonut enää mitään. Kasvojen menettäminen alkoi olla lähellä. – Ota rahat, ystävä sanoi. Vinokas ojensi kätensä. Kahdenkymmenenviiden euron häviö, hän mietti. Paikallisen duunarin kolmen päivän palkka. Minulle, itsetunto- ja arvovaltatappio. Ei kovin paha hinta tarinasta.
Vinokas istui kotisohvallaan Suomessa. Jaakko istui hänen vieressään. Vinokas näytti valokuvia tietokoneelta. – Keitä nuo ovat? Jaakko kysyi. – Miltä näyttävät? – Vanha mies ja muija. Sinä hymyilet tyytyväisenä keskellä. Pöydällä on erikoinen esine. Metallinen lintu joka kantaa selässään lasipalloa. – He. He ovat antiikkikauppiaita. – Tosi mukavan näköinen vanha pariskunta. Teit varmaan hyvät kaupat.