HEIJASTUKSIA
GYÖNGYI PERE-ANTIKAINEN
Nousen bussista ja minuun tarttuu käsipari ensin vasemmalta ja hetken päästä toinen oikealta. Vasempaan käsipariin kuuluva ääni on etäisesti tuttu, toinen aivan uusi. Halaukset, kättelyt ja naurahdukset, sitten lähdemme kävelemään poispäin pääkadulta. Keppini pyörivä lumipallokärki suhisee ja rytisee epätasaisella asfaltilla, kaksien korkokenkien hienoisesti laahaava kopina seuraa sandaalieni matalampia läpsähdyksiä.
He selittävät innokkaasti ympäristöä, lähikortteleiden kivijalkakauppoja, risteyksiä, puistoa. Alta kymmenen minuutin päästä saavumme vanhaan kerrostaloon ja siinä täysin remontoituun asuntoon. Mari ottaa minua kädestä ja johdattaa metri metriltä ympäri huoneita, esittelee ahtaiden palvelijanhuoneiden väliin rakennettua avaraa kaariholviovea, rustiikkisia tammikalusteita, tyylikkäitä verhoja. Rita kertoo huonekalujen historiasta, yksi on pelastettu isovanhempien ullakolta, toinen saatu huippuasianajajatuttavan toimistosta remontin alta, kirpparilöytöjä piisaa myös. Lapsuuden ystävysten surkeista pikku luukuista tuli vuosien rankalla säästämisellä ja työllä nätti ja mukava iso yhteinen asunto aivan pääkaupunki Budapestin keskustan tuntumassa.
Rita kuului nuoruuteni kaveripiiriin muutaman vuoden ajan, kunnes kohtalo kuljetti meidät kovin eri suuntiin ja yhteytemme hiipui. Yllättäen hän löysi minut Facebookin kautta ja nyt istun heidän kotonaan.
”Hämmentävää ja hauskaa, miten elämä joskus kääntää kaiken päälaelleen”, naurahdan. ”Silloin kolmekymmentä vuotta sitten minä näin paljon paremmin, minä opastin sinua, valkoisen kepin avulla kulkevaa tyttöä. Ja nyt minä kuljen valkoisen kepin kanssa ja sinä opastat minua.”
Missä muuten hänen valkoinen keppinsä on? Entäs Marin? Rita on vaikeasti heikkonäköinen, lähes täysin sokea ja Mari on syntymäsokea. He nauravat: eiväthän he lähikaduilla tarvitse valkoista keppiä, erityisesti jos liikkuvat yhdessä, pieniä piipahduksia, vaikkapa korttelinkulman pikkukauppaan he tekevät yleensä ilman keppiä, varvastuntumalla. Lähikatujen asukkaat tuntevat heidät aika hyvin ja jos maisemiin eksynyt vieras ihmettelee hieman sipsutellen ja haparoiden käveleviä keski-ikäisiä naisihmisiä, niin ihmetelköön.
Aikoinaan Ritan elämä oli minulle hyvin vieras, peräti mielenkiinnoton. Tiesin hänen haaveilleen yliopisto-opiskelusta, mutta sisäoppilaitoksen asukille tuo haave tuntui kovin kaukaiselta. Meillä oli jokunen yhteinen tuttu, kuulin ehkä myös sokeasta Marista, mutta ajattelin heitä ja koko sokeiden täyttämää synkän arvokasta rakennusta lähinnä pelonsekaisin ja arasti kunnioittavin tuntein. Näinhän suurin osa näkevistä suhtautuu sokeisiin ja vaikeasti heikkonäköisiin kautta maailman tänäänkin, käsitän häkeltyneenä. Kun ei tiedä, kun ei tunne läheltä, kun ei joudu pohdiskelemaan, syntyy kovin helposti ennakkoasenteita, vääriä ja outoja käsityksiä, vierautta, joskus jopa pelkoa.
Mitä heille kuuluu tänään? Rita pääsi kuin pääsikin opiskelemaan yliopistoon ja sai myöhemmin houkuteltua myös lapsuuden ystävänsä Marin samaista englannin filologiaa opiskelemaan. Ystävykset valmistuivat englannin opettajiksi ja saivatpa vielä yhteisen koko lukuvuoden stipendin Yhdysvaltoihin, Floridaan. He kertovat naureskellen: ”Et arvaa, mitä kaksi sokeaa unkarilaisnaista teki Floridassa, hulppeassa merenrantalukaalissa, auringon porottaessa sisään olohuoneen lasiseinän läpi ja aaltojen huuhdellessa pihan porttia? He istuivat tietokoneen ja skannerin edessä ja skannasivat, skannasivat, kirjan toisensa perään, yhteensä kahdeksankymmentätuhatta sivua englanninkielistä kirjallisuutta!”
Miksikö? Tämä kysymys saa ilmeet vakaviksi. Mari, joka ehti työskennellä jonkin aikaa paikallisessa näkövammaisten kirjastossa, kertoo surullisena kirjaston surkeasta taloudellisesta tilanteesta. Äänikirjalainat kulkevat edelleen joko kaseteilla tai CD-levyillä, Suomen oloissa yhä yleisempää netin kautta tapahtuvaa lainausta ei tunneta, eikä edes omalainakappaleita, vaan samat äänitteet kulkevat lainaajalta lainaajalle, yhä huonokuntoisempina. Vielä suurempi ongelma on valikoimien suppeus. Tähän en voi kuin nyökäillä tutustuttuani kirjaston luetteloihin. Vanhat klassikot löytynevät hieman paremmin, mutta uutta unkarilaista tai maailmankirjallisuutta on turha etsiä, kenties joitakin yksittäisiä bestsellereitä luetaan nopeasti äänitteeksi tai hankitaan kaupalliselta puolelta. Itse pyrin ostamaan joka matkallani jotain nykyunkarilaista proosaa, vaan en suinkaan aina löydä mieleistäni harvojen julkaistujen joukosta.
Unkarilaiset näkövammaiset pysyvätkin ajan tasalla nykykirjallisuudesta ainoastaan oman tai kaveripiirin aktiivisuuden ansiosta. Kaikki, joilla on riittävästi tietotaitoa, apuvälineitä ja tarmoa, skannaavat, skannaavat ja laittavat tekemiään tiedostoja keskenään jakoon. Suomessa vapaaehtoinen skannaustoiminta tapahtuu järjestetysti ja tekijänoikeuslakiakin kunnioittaen, Unkarissa toistaiseksi melkoisen holtittomasti ja epäsystemaattisesti. Ja tämäkin on sentään edistystä!
”Harmillista, mutta kirjastoa käyttävät nykyään lähinnä vanhukset tai atk-taitoja omaamattomat”, valittaa Mari. Apuvälineenä toimivien laitteiden saanti ja koulutus, riittävien atk-taitojen hankinta on ongelma sinänsä, sen takaavat lähinnä kohtalaisen varakas suku, harvemmin työpaikka tai kolmas sektori, valitettavan monet joutuvat elämään tai ainakin hankkimaan apuvälineensä hyväntekeväisyyden turvin.
Rita ja Mari ovat onnekkaita, he työskentelevät mm. englannin kielen opettajina kumpikin. Mari opettaa näkövammaisten koulussa, Rita puolestaan eri paikoissa kaupungilla. Mari kävelee työmatkansa, Rita käyttää julkista liikennettä. Vaikeavammaisten taksimatkoja ei maassa ole. Onneksi tekniikka rientää apuun: etevät näkövammaiset käyttelevät älypuhelintensa saavutettavia sovelluksia yhtä sujuvasti kuin suomalaiset kohtalotoverinsa. Eräs paikallinen sovellus esimerkiksi kertoo bussipysäkillä seuraavana tulevan linjan numeron ja ilmoittaa kulkuneuvossa lähestyvien pysäkkien nimet. Älypuhelin ja kanssakulkijoiden apu, näillä mennään. Sukulaisten ja ystävien tuki on kaikki kaikessa, näiden puuttuessa ainoastaan hyväntekeväisyysjärjestöjen vapaaehtoiset tarjoavat apuaan, sillä maassa ei toistaiseksi ole myöskään henkilökohtaisten avustajien järjestelmää.
Tarinoita riittää moneksi tunniksi ja varmasti myös seuraaviksi tapaamisiksi. He ojentavat minulle levyn, jonka julkaisi heidän perustamansa Sopusointu-niminen säätiö, jonka päämääränä on tukea näkövammaisia monin eri tavoin. Tuplalevyllä on taltiointi muutama vuosi sitten Budapestin Musiikkipalatsissa järjestetystä konsertista, jolla edustava ryhmä näkövammaisia ja näkeviä huippumuusikoita soitti yhdessä klassisen musiikin helmiä sokeiden nuorten kieltenopiskelun tukemiseksi. He kertovat blogistaan, kuoromatkasta Suomeen ’80-luvun alussa, suunnitelmistaan, löytämästään tilasta elämässä ja sittenkin ainaisesta pienestä ulkopuolisuuden tunteestaan. Pohjimmiltaan samasta kuin kohtalotovereillaan Suomessa!
Ilta jää aivan liian lyhyeksi, toivottavasti edessä on monta tapaamista, kenties piakkoin jopa Suomessa, suunnitellaan. Minä mietin turhaan keinoa saada luettavakseni nykykirjallisuutta äidinkielelläni ja epätoivo täyttää mielen. Kuuntelen heidän antamaa levyä ja toivo täyttää mielen. Tasapainoillaan mahdollisuuksiemme mukaan ja välitetään toisistamme, niinhän, Rita ja Mari!