RIITTA-KAISA VOIPIO
KÄHKÖNEN SEPITTI SCHJERFBECKISTÄ NÄYTELMÄN
Kuopion kaupunginteatterissa nähtiin kuluneella kaudella hieno tarina
taiteilija Helene Schjerfbeckistä. Sen on kirjoittanut Sirpa Kähkönen.
Kävin katsomassa kevään viimeisen esityksen ja olin aivan myyty.
Ylt’ympäriinsä remontoitu teatteritalo teki myös vaikutuksen, kappale
meni pienellä Maria-näyttämöllä.
Kiihkeän intiimin näytelmän nimi on HELENE S. – RAKKAUDELLA. Tuntui kerrassaan mahtavalta seurata vanhanaikaista kunnon puheteatteria, jossa sana on pääasia. Tunnelma välittyi tiheänä ja väliin henkeä salpaavana rautaisten ammattinäyttelijöiden ansiosta, pääosassa Annukka Blomberg.
Kähkönen kuuluu mielikirjailijoihini. Olen lukenut kaikki Kuopio-sarjan romaanit, mutta Vihan ja rakkauden liekit olen jättänyt syrjään; en kestä sitä kauheutta, mitä kansalaissodan jälkeisinä vuosikymmeninä tapahtui. Varsinkin punavankileirit pursuivat hirmutöitä, ja siksi rähjääntynyttä sydäntä on vähän säästettävä.
Alun perin Kähkösen piti laatia juuri Vihan ja rakkauden liekeistä
näyttämösovitus. Dramaturgi Ritva Holmberg ja ohjaaja Lasse Lindeman
kuuluivat tekijäkolmikkoon. Projektista ei kuitenkaan tullut mitään,
sillä Holmberg sairastui ja kuoli, ja Kähkönen joutui aloittamaan aivan
alusta.
Vaikka en olekaan lukenut Vihan ja rakkauden liekkejä, olen lukenut siitä arvioita ja kuunnellut Kähkösen haastatteluja kirjan ilmestymisen aikoihin. Sen perusteella tuntuukin, että asiaa olisi ollut vallan valtavasti ja se vielä hirvittävän raskasta. Onneksi Lasse Lindeman keksi ehdottaa Kähköselle näytelmää Schjerfbeckistä ja tämän Tammisaari-ajasta. Se on omistettu Ritva Holmbergin muistolle.
Tapahtumat alkavat heinäkuulta 1929, jolloin taiteilija on jo vanhuuden kynnyksellä, eikä intohimo eikä työtarmo enää pulppua. Hänen Alma-niminen palvelijansa yrittää kaikin keinoin valaa uskoa ja innostusta emäntäänsä. Suunnitellaan nimipäiväjuhlia, jonne valmistetaan Louhisaaren simaa, Mannerheimin mielijuomaa.
Yllättäen kekkereille tulee myös nuori näyttelijä Matti Kiianlinna, hiukan salaperäinen mies. Hän ja Alma saavat lopulta Helenen heräämään elolle, ja niin juhliin tulevat myös maalarisisko Helena Westermark ja taidekauppias Gösta Stenman. Iloinen ja välitön ilmapiiri rohkaisee ja elvyttää Heleneä.
Taiteilijanaiset muistelevat nuoruutensa Pariisia, missä jopa Helenen
lonkkavamma hukkui suurkaupungin sykkeeseen. 1880-luvulla he olivat eläneet väkevästi, oppineet ja saaneet paljon aikaan. He eivät haikaile, vaan muistot auttavat pysymään tässä hetkessä.
”Kun sydän särkyy, kädet korjaavat” on maalarisiskojen filosofiaa.
Kaikkien koettelemusten jälkeen he tarttuvat aina työhön, ja samaa
Almakin Helenelle vakuuttaa.
Helene kertoo ystävilleen Alman käyvän joka sunnuntai kirkossa, mutta lopulta paljastuu, että nuori nainen on hankkiutunut palveluspaikkaan ollakseen lähempänä sulhastaan. Mies on tuomittu puolentoista vuoden vankeuteen Tammisaaren Dragsvikin pakkotyölaitokseen. Siellä on virunut myös Sirpa Kähkösen ukki Lauri Tuomainen, ja tästä syntyy linkki Vihan ja rakkauden liekkeihin.
Näytelmän lopussa Alma vuodattaa Helenelle murhettaan ja sitä, miten
kamalaa on nähdä sunnuntaiaamujen pakettienvientimatkoilla vankien
kärsimyksiä ja Helenen luona pelätä, että jokainen ovikellon soitto saattaa merkitä itsellekin mustaa autoa ja muilutusta metsään. Helene sanoo, että hän ei ole punainen eikä valkoinen, hän on ihminen.
Matti Kiianlinnan isä on pakkotyölaitoksen johtaja, eikä poika kerro sitä mielellään. Asia selviää kuitenkin Helenelle ja Almalle. Tunnelma on käsinkosketeltava ja riipaisevuudessaan melkoinen.
Helene saa Matin innostumaan matkasta Pariisiin, hän kannustaa tätä imemään siellä kaiken mahdollisen ja iloitsee ystävänsä lähtöpäätöksestä. Suruviesti kuitenkin tavoittaa Helenen seuraavana kesänä; Matti on menehtynyt keuhkokuumeeseen. Kun sydän särkyy, kädet korjaavat.
Niin vanha nainen innostuu jälleen maalaamaan, hän tekee omakuvia, kun ei löydä enää malleja. Ja Alman sulhanen pääsee vapaaksi, he suunnittelevat telttakesää ja miettivät tulevaisuutta vasta syksyllä.
Savon Sanomien kriitikko Teppo Kulmala luonnehti Sirpa Kähkösen kappaletta kirjalliseksi kuvataiteeksi; oiva määritelmä upeasta puhenäytelmästä.