TAITEILIJATOVEREIDEN TÖITÄ NÄYTILLÄ
Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Tästä on varmaan parikymmentä vuotta, kun radiosta tuli sarja, jossa taidehistorian silloinen professori Riitta Konttinen kertoi kultakauden naistaiteilijoistamme. He elivät 1800–1900-luvuilla. Se oli upea katsaus ja antoi hurjasti uutta, yleissivistävää tietoa.
Hämeenlinnan Taidemuseossa oli esillä koko viime kesän neljän naisen, Helene Schjerfbeckin, Maria Wiikin, Helena Westermarckin ja Ada Thilénin yhteisnäyttely Taiteilijatoveruutta. Sieltä se siirtyi syyskuussa Kuopioon.
Näyttely on koottu taidehistorian nykyisin emeritaprofessori Riitta Konttisen kanssa. Hämeenlinnassa se juhlisti kaupungin 375-vuotispippaloita, ja samassa yhteydessä julkaistiin Konttisen kirjoittama opus, joka myös kantaa näyttelyn nimeä.
Kooste on valloittanut ihmisten sydämet, ja kansaa on vaeltanut niin hämäläis- kuin savolaismuseoonkin ennätystahtiin. Kuopiossa viikon kävijämäärä vastaa tavallisesti kuukauden yleisöä. Harvinaista herkkua voi ihastella taiteen pyhätössä loppiaiseen saakka.
Näyttely kertoo tarinaa kultakauden neljän naistaiteilijan toveruudesta esitellen heidän yhteistä taivaltaan ja sen varrella syntyneitä töitä. Schjerfbeck on heistä eittämättä tunnetuin – ja radikaalein.
Kokonaisuuden mainoskuvaksi on valittu Westermarckin Silittäjättäriä.
Nyt seinille on ripustettu liitutöitä, hiilipiirustuksia, öljyvärimaalauksia ja akvarelleja. Jos aiheista haluaa jotakin tiivistää, niin punainen lanka juoksee maisemien, lasten ja naisten kautta. Sanalla sanoen arki juhlii tauluissa.
Iso osa teoksista on lainassa yksityisiltä omistajilta, osa taas eri taidemuseoista; niinpä esille on saatu semmoisiakin töitä, joista juuri koskaan ei suuri yleisö pääse nauttimaan.
Kokoelma avaa näkymiä aikaan, jolloin sielunsiskot opiskelivat, matkustivat ja työskentelivät yhdessä Suomessa ja ulkomailla, enimmin Euroopassa. Liikkeelle lähdetään 1870-luvun Helsingistä ja päädytään 1930-luvun Tammisaareen.
Puhuessaan taiteilijasisarista tai maalaajattarista Schjerfbeck tarkoitti itsensä lisäksi juuri noita kolmea kuvantekijää. Heitä sitoi elämän läpi kestänyt ystävyys, opinnot ja työ, samoin roihuava intohimo maalaustaiteeseen. Kukaan heistä ei myöskään solminut avioliittoa, ja kaikki olivat lähtöisin ruotsinkielisestä sivistyneistöstä.
Schjerfbeckiä lukuun ottamatta he olivat varakkaiden virkamieskotien tyttäriä. Heleneä kohtalo koetteli vielä kaiken kukkuraksi kovin kourin, sillä hän putosi lapsena portaissa loukaten pahasti lonkkansa. Vaiva kiusasi häntä läpi elämän, mutta jotkut ovat taipuvaisia ajattelemaan, että juuri se sisuunnutti taiteilijan hänessä kurottamaan hienoihin saavutuksiin. Mene ja tiedä.
Koko tyttönelikko suuntasi taideoppiin Pariisiin. Ensin lähti Maria Wiik 1875, ja sen jälkeen yksi toisensa perään muutkin, viimeisenä Helene Schjerfbeck 1880. Suomessa he saivat myös tuta rajuja ennakkoluuloja ja kamppailla sukupuolensa synnyttämää syrjintää vastaan.
Taiteilijan ammattia ei pidetty naisille soveliaana, eikä ajan tiukka moraali sallinut heidän piirtää esimerkiksi miesalastonmalleja. Ja koska he eivät hallinneet miesten anatomiaa, he eivät siis kyenneet maalaamaan vaikkapa suosittuja historia-aiheita. Niissä esiintyi usein paljon mieshahmoja, ja siinä sitä sitten oltiin ja maalattiin vain erilaisia asetelmia ja maisemia ja naisia ja lapsia.
Näyttelyssä nähdään kuitenkin Wiikin elävän mallin piirustuksia myös miesmalleista, mutta ne onkin tehty Pariisin akatemiassa!
Seuraavaksi etsin Jaani Viherluodon toimittamat taidehistoriapätkät Ylen Elävästä arkistosta, mainiosta aarrearkusta. Toivottavasti löytyvät ja antavat yhtä oivan elämyksen kuin 1990-luvun lopulla. Ja sitten luen Konttisen kirjan Taiteilijatoveruutta.